Martti Larni: Neljäs nikama eli Veijari vastoin tahtoaan

— Olen…

— Sehän on sievää, mies jatkoi sahaamistaan. — Se Bobo on muuten hullu. Se pitäis laahata hospitaaliin. Sillä on jotakin vikaa täällä.

Mies naputteli sormensa päillä otsaansa.

— Mahdollisesti, myönsi Jerry sävyisästi. — Koskahan Bobo tulee takaisin?

— Sitten kun se on saanut kvartin viskiä ja jotain haukattavaa. Se ei uskalla tulla tyhjin kämmenin, kun luvattiin antaa sille kuonoon.

Bobo parka, huoahti Jerry äänettömästi, istahti pöydän ääreen ja kaivoi sekkivihkon taskustaan. Hän kirjoitti Bobolle kahdensadan dollarin sekin ja ojensi sen luomiotsaiselle.

— Annahan tämä Bobolle ja sano terveisiä minulta.

Jerry alkoi tehdä lähtöä, mutta ovensuussa hän jäi jotakin miettimään ja virkkoi:

— Sanokaa Bobolle, että hän soittaa minulle huomenna. Asun hotelli Waldorf-Astoriassa…

— Waldorf…, hämmästeli luomiotsainen. Minulla on tuttava siellä. Se on hissimiehenä. Veljeni, tarkoitan. Se on kuulemma hieno paikka.

Seitsemän sormen mies sanoi myös tuntevansa hotellin.

— Minä olen kuullut, että siellä syödään kaikki sapuskat kulta-astioista.

— Se on pientä liioittelua, naurahti Jerry.

— Ja minä olen kuullut, että naiset kylpevät siellä maidossa, sanoi luomiotsainen. Ne on kuulemma niin hienoja, että pissaa-vatkin silkin lävitse…

Sitten asukit alkoivat kilpailla tiedoillaan, ja heidän mielikuvituksensa hiiva paisutti kaiken jättiläismäiseksi. Tietokilpailu johti vähitellen sanaharkkaan. Seitsemän sormen asukki väitti kuulleensa, että hotellin keittiössä keitettiin perunat viskissä ja pullataikina vatkattiin likööriin. Luomiotsainen piti tällaista puhetta satuna ja lupasi tiedustella asiaa veljeltään, siltä hissimie-heltä. Miehet olivat jo käymässä rinnuksiin, kun Jerry ojensi kummallekin sikarin ja kyseli heiltä professori Peckiä ja Max-well Bodenheimiä. Molemmat olivat kadonneet näyttämöltä. Professori Walter Erwin Peck oli löydetty eräänä aamuna yksinäiseltä kujalta luodinreikä otsassaan, ja runoilija Bodenheim oli toimitettu jonnekin alkoholistiparantolaan.

— Pöpöjen seuraan, sanoi luomiotsainen. — Ja sinne se Bobo-kin kohta joutuu. Se on niin hullu, että puhuu vain ihmisen sielusta…

Jerry jätti miehet tupruttelemaan sikarejaan ja työntyi kadulle. Aurinko oli jo vaipumassa kivimuurien taakse, ja poliisien radioautot lähtivät velvollisuuskierrokselleen. Boweryn kevätilta himmentyi, mutta Radio Cityssä syttyivät miljoonat neonvalot.

Jerry sai olla jotensakin rauhassa kaksi päivää. Hän nautti elämän mukavuuksista ja kirjoitteli sekkejä. Ne olivat hänen kirjallisen luomiskautensa ihania hetkiä. Mutta sitten alkoi lempeä rauhallisuus muuttua rauhattomuudeksi. Eräänä aamuna hänen huoneeseensa tunkeutui brooklyniläinen Mrs. Howard, joka ilmoitti:

— Tohtori voisi nyt noutaa Lauran penikan. Oi, Mr. Finn! Se on niin kasvanut! Ja sen korvat? Jos tohtori voi tulla huomenna noutamaan sen, minä suosittelen teitä samalla Brooklynin Spaniel-Kerhon jäseneksi. Mitä Mr. Finn arvelee, jos panemme sille nimeksi Herbert? Se on nimittäin uros.

Jerry myöntyi kaikkiin ehdotuksiin ja lupasi noutaa Herbertin parin päivän kuluttua. Tuskin Mrs. Howard oli sulkenut oven, kun Amerikan Amatöörimuusikkojen Liiton viisihenkinen lähetystö kävi ilmoittamassa, että liitto oli valinnut taiteilija Jerry Finnin kunniajäsenekseen. Samalla hänelle ojennettiin upea adressi. Siinä kiitettiin uutta kunniajäsentä siitä suuriarvoisesta ja uhrautuvasta työstä, jonka hän oli vaivojaan säästämättä suorittanut uuden mantereen musiikkiharrastuksen hyväksi. Jerry oli perin liikuttunut näin arvaamattomasta kunniasta ja lupasi lahjoittaa liiton kevätkeräykseen viisisataa kappaletta uudenmallisia Jerry-kampoja ja tonnin toilettipaperia.

Kun lähetystö oli poistunut, Jerry kutsui hotellipalvelijan luokseen ja kielsi päästämästä ketään sisälle.

— Olen huonovointinen. En halua tavata ketään.

— Okay, Mr. Finn, vastasi nuorukainen.

— Odottakaahan! Teen pienen poikkeuksen. Jos professori Minwegen pyrkii luokseni, niin antakaa tulla. Hän on henkilääkärini.

Palvelija kirjoitti nimen muistikirjaansa ja sanoi lähtiessään:

— Okay, Mr. Finn. Vain henkilääkäri Minwegen…

Jerry astui kylpyhuoneeseen ja aikoi ryhtyä ajamaan partaansa, kun käytävästä kuului kolinaa ja huutoja. Hän kiiruhti ovelle ja jäi kuuntelemaan. Tuntui kuin oven takana olisi painiskeltu tai vedetty sormikoukkua. Samassa kuului jysähdys ja ovi temmattiin auki. Käytävän punaisella matolla makasi voittaja — Mrs. Joan Finn.

— Kerrassaan hävytön nuorukainen! huudahti Joan. Hän ei aikonut päästää minua sisälle.

Joan astui huoneeseen ja sulki oven. Jerry oli hämillään, mutta ei peloissaan. Jokin käsittämätön voima antoi hänelle rohkeutta. Hän oli kuin gladiaattori, jolle rohkeus merkitsi enemmän kuin vaimo, koska hän ei kuitenkaan olisi voinut omistaa molempia.

— Jerry, äänsi Joan ja kietoi kätensä miehen kaulaan. — Mikset sinä ole vastannut minun kirjeisiini?

— En ole ehtinyt…

— Herra Jumala, kuinka sinä olet suloinen! Minä voisin rakastaa sinua vieläkin.

Joan suuteli miestään, irotti kätensä hänen kaulaltaan ja huokaisi:

— Mutta nyt se on myöhäistä. Toivottavasti se on myöhäistä. Etkö sinä pyydä minua istumaan?

— Ole hyvä! Poltatko?

— Tietysti.

Jerry tarjosi tulta vaimonsa savukkeeseen ja istuutui hänen viereensä. Hän tunsi olevansa syytetyn asemassa. Hänen tehtävänään oli vain vastata eikä kysyä. Joan vaikutti pirteältä ja entistä naisellisemmalta. Heleänsininen nylonpuku oli todennäköisesti ensimmäistä kertaa käytössä, koska helmasta pilkisti vielä muutamia harsimalankoja. Myös hattu ja kengät vaikuttivat uusilta. Vähittäismaksujärjestelmä juoksi muodin kintereillä ja puki naiset kevätasuun.

Joan oli suurenmoinen nainen. Kerta kaikkiaan. Hän ei ryhtynyt sahaamaan karkulaista tylsillä sanoilla ja syytöksillä. Ei! Hänen kaunis suunsa oli kuin aisatiuku, jonka kieli oli jatkuvasti liikkeellä. Jerry nautti siitä, sillä hän oli rutinoitunut kuuntelija. Sanojen vuolas virta oli kuin rauhoittavaa musiikkia, vale-rianaa tai lapsen kätkyen liekutusta.

— Minä tiedän, ettet sinä rakasta minua enää. Muutoin sinä et olisi jättänyt minua. Oo, Jerry rakas! Elämä on ihmeellistä.

On ihanaa olla nainen, joka on syntynyt kauniina. Ensin olin kovin toivoton, kun hienot maalaukseni löydettiin naapuritalon kellarista. En voi käsittää, kuinka ne olivat joutuneet sinne. Sitten uskoin, että sinä olit lopettanut päiväsi, kun katosit niin kummallisella tavalla. Voi, kuinka minä itkin, ihan tosissani minä itkin. Sitten Charles joutui kiinni. Ihan pikku asiasta. Ihmiset ovat joskus niin pikkumaisia. Ja jos ei miehellä ole kylliksi rahaa, hän joutuu vankilaan. Charles sai kolme vuotta. Mutta minä uskon, että lepo tekee hänelle hyvää. Kävin tapaamassa häntä eilen, ja hän oli oikein hyvällä tuulella. Hänellä on loistavia suunnitelmia. Heti kun hän pääsee vapaaksi, hän ryhtyy hallituksen palvelukseen. Ulkoministeriö tarvitsee Charlesin tapaisia miehiä, joilla on kokemusta kaikissa asioissa. Ja kyllä Charlesilla on paljon muitakin mahdollisuuksia. Hän voi ryhtyä vaikka sanomalehtimieheksi tai upseeriksi tai vakoojaksi. Sano, Jerry, vieläkö sinä rakastat minua? Katsos, rakkaus on aina muodissa. Jerry ei vastannut. Joan teki omat johtopäätöksensä ja jatkoi: — Et. Mutta en minä syytä sinua. Eihän mies voi rakastaa samaa naista koko ikäänsä. Vaikka nainen olisi kauniskin. Ja älykäs. Ja lahjakas. Sinä olet nyt suuri taiteilija, josta koko maailma ylpeilee. Euroopassa sinusta ei olisi tullut mitään, koska siellä ei ymmärretä mitään. Sinä olet menestynyt, ja minäkin iloitsen siitä. Mutta, Jerry kulta, minulla on myös ollut menestystä. Kahta päivää myöhemmin, kun sinä jätit minut, tutustuin uuteen mieheen. Hän on oikein sivistynyt: hänellä on ainakin kuuden miljoonan omaisuus. Hänen nimensä on Milton Doro, D-O-R-O. Hän omistaa kaksi pelihuonetta, hienon kapakan ja paljon muuta. Hänellä on myös rahaa, ja hän on eronnut vaimostaan. Tammikuussa olimme kolme viikkoa Floridassa, ja se oli ihanaa aikaa. Milton on kyllä vähän vanhempi kuin sinä, mutta hän on hyvässä kunnossa. Voi luoja, jos näkisit hänen lihaksensa! Hän rakastaa minua aivan mielettömästi, ja Floridassa hän tappeli ainakin kymmenen kertaa minun kunniani puolesta. Katsos, Jerry kulta, kun kaikki miehet hullaantuivat minuun ja olivat ottaa minut väkisin. Mutta Milton ei antanut. Silloin kun mies on mustasukkainen, silloin hän rakastaa naista. Nainen on aina mustasukkainen. Paitsi minä. Minun ei tarvitse olla, koska minulla on aina menestystä. Kaikki miehet rakastuvat minun silmiini ja minun lahjoihini. Milton sanoo aina, että minulla on kaunis sielu. Oo, hän sanoo joskus paljon muutakin kaunista. Muuten, Jerry rakas, minun selkäni on nyt ihan terve. Sano, etkö sinä säveltänytkin 'Neljännen nikaman' minulle?