Martti Larni: Neljäs nikama eli Veijari vastoin tahtoaan

— Sanokaa heille, että matkustin saman tien, keskeytti Jerry. — En halua tavata pariin päivään ketään.

— Mutta, Mr. Finn, eikö sittenkin ole parempi, että esiinnytte julkisesti? Jos te koetatte salata jotakin, joudutte vielä senaattori McCarthyn kuulusteltavaksi. Ja tehän tiedätte, että…

Jerry sulki puhelimen ja muuttui synkäksi. Kello oli vasta kymmenen, mutta aurinko oli jo kiivennyt korkealle. Jerry avasi ikkunan ja päästi huoneeseen pölyä ja muutamia kärpäsiä. Tänään saapui kevät ja tiedot uusista hinnankorotuksista. Viides Avenue, Manhattanin kaupallinen valtasuoni, esitteli muotiuu-stuuksia, joiden hinnat eivät olleet aprillia, ja Harlemin joen rannalla asuvat pommit ryhtyivät etsimään uusia asuntoja, koska kumoon käännetyt veneet työnnettiin vesille. Ilmassa oli totisesti kevättä. Mutta sittenkin Jerry sulki ikkunan ja heittäytyi sohvalle pitkäkseen. Hän ei voinut sietää ulkoa tulevia kevään ääniä. Kaikkialla soitettiin tai hyräiltiin 'Neljättä nikamaa'…

Menestys oli tappanut toiveet. Hän lähti pohjasta ja heräsi huipulla. Menestyksen salaisuus pysyi tavallisesti aina salaisuutena, koska vain niin perin harvat menestyivät. Jerryn menestys ei ollut enää salaisuus. Jokainen tiesi, että hän oli koonnut sievoisen omaisuuden kovin huolettomalla tavalla.

Mutta mikään ei pysynyt sala. Ei Jerry Finnin omaisuuskaan, joka oli puristettu varsin pieneen kokoon: kolmeen pankkikirjaan. Puolen päivän tienoissa hänen hotelliasuntoonsa tunkeutui kaksi huolellisesti pukeutunutta herrasmiestä, joiden elämäntehtävänä oli huolehtia kansalaisten raha-asioista. Toinen oli suunnilleen Jerryn ikäinen, harteikas kuin mammutti, punakka ja avokatseinen; hänen nimensä oli Roth. Toinen esitteli itsensä Mr. Ritteriksi. He tavasivat huolellisesti nimensä, paljastivat päänsä ja puhuivat luotettavaa pankkimiesten kieltä, jossa dollari sana sointui erittäin kauniisti. Mr. Roth toimi esipuhujana ja Mr. Ritter säestäjänä ja varmistajana.

— Mr. Finn, aloitti Mr. Roth juhlallisesti. — Chicagolainen ystäväni Howard Atkeson — tehän tunnette hänet?…

— Totta kai, oikein hyvin.

… ilmoitti minulle, että te olette tallettanut melko kauniin summan dollareita eri pankkeihin: Kansalliseen Kauppa-pankkiin, Ensimmäiseen Kansallispankkiin ja Keskivaltiöiden Uuteen Kauppapankkiin. Onko asia näin, Mr. Finn?

— On, mutta…

— Suokaa minun selittää, Mr. Finn! Kaikki mainitsemani pankit ovat erittäin luotettavia rahalaitoksia. Tunnen niiden tiliaseman kuin omat taskuni. Mutta — ja nyt minä tulen varsinaiseen asiaan, jonka vuoksi rohkenemme häiritä teidän rauhaanne — niiden maksama talletuskorko on vain puolitoista prosenttia. Eikö asia ole niin, Mr. Finn?

— On kyllä, mutta…

— Anteeksi, että jatkan, Mr. Finn. Me, Mr. Ritter ja minä, edustamme kuitenkin hiukan arvovaltaisempaa rahalaitosta: Kansallista Rahamiesten Pankkia, joka ei halua tallettajikseen pien-säästäjiä. Alin talletussumma on 250.000 dollaria ja korko kaksi ja puoli prosenttia. Huomatkaa: kymmentä dollaria tuhannesta enemmän kuin muissa pankeissa. Kaikilla talletuksilla on inf-laatiotakuu, joten riskin vaaraa ei ole olemassa milloinkaan. Mitä arvelette, Mr. Finn?

Jerry oli edelleen hiukan hämillään, sillä hän ei ollut aikaisemmin kuullut näin selvää puhetta. Hän tunsi miltei kunnioitusta rahamiehiä kohtaan, jotka tuhlasivat kaiken hellyytensä ja rakkautensa dollariin.

— Mihin te tällä kaikella pyritte, Mr. Ro… ro…

— R-o-t-h. Roth, Mr. Finn. ;

— Niin, mikä on tarkoituksenne, hyvät herrat?

— Auttaa teitä, Mr. Finn. Sijoittaa teidän pikku pennosenne niin, että ne ovat varmassa tallessa ja kasvavat runsaammin korkoa kuin muualla. Me emme ole hyväntekijöitä, ei sinne päinkään, Mr. Finn. Olemme vain pankkimiehiä, jotka toimivat tallettajain eduksi ja samalla tietenkin omaksi edukseen. Ystäväni Howard Atkeson soitti minulle aamulla — tehän tunnette Atkesonin — ja kehotti auttamaan teitä. — Mr. Finn on äskettäin saapunut Euroopasta eikä tunne vielä tämän maan tapoja kyllin hyvin. Auttakaa häntä raha-asioiden hoidossa, sanoi Mr. Atkeson.

— Juuri niin hän sanoi, virkkoi Mr. Ritter ja avasi ensimmäisen kerran tiukasti kiinni-istuvat huulensa.

Ja Mr. Roth jatkoi:

— Kehotamme siis teitä, Mr. Finn, tallettamaan rahanne Kansalliseen Rahamiesten Pankkiin. Samalla voitte myös avata §ekki-tilin. Ajatelkaa, kuinka käytännöllistä on pitää kaikki rahansa yhdessä pankissa. Ja samalla se on turvallista. Toivon, että varmistatte pankkikirjanne ehdolla.

— Mitä se tarkoittaa? kysyi Jerry.

— Sitä, Mr. Finn, että teidän pankkikirjallanne voi nostaa tililtänne rahaa vain se, joka tuntee teidän salaisen tunnussananne. Toisin sanoen te itse tai joku teidän valtuuttamanne henkilö. Näin ollen ei ole mitään vaaraa, vaikka pankkikirja sattuisi katoamaankin. Se ei hyödytä ketään, joka ei tunne teidän salaista tunnussanaanne.

Rahalla oli kyky puhua ja lopettaa puheet. Mitä vaivattomammin se oli saatu, sitä voimakkaammin se puhui. Vain ne, joiden hallussa oli kyllin paljon rahaa, saattoivat ylimielisesti sanoa, ettei raha ole tärkein tekijä maailmassa.

Puolen tunnin asiallisen ja erittäin kaunopuheisen esitelmän jälkeen Jerry Finn oli valmis tallettamaan rahansa uuteen pankkiin, jonka nimi herätti luottamusta ja salaista vastenmielisyyttä. Hän seurasi pankkimiehiä ja tunsi ensimmäisen kerran elämässään todellista itsekunnioitusta. Mr. Rothin kahdeksan hengen Cadillacia ajoi virkapukuinen kuljettaja, joka pyysi ensimmäiseksi työkseen Jerryn nimikirjoitusta. Auto lähti liikkeelle ja kuljettaja hyräili 'Neljättä nikamaa'.

Jerry palasi takaisin hotelliin neljän tienoissa ja kantoi povessaan pientä pankkikirjaa ja sekkivihkoa. Mr. Roth oli selostanut, että vain farmarit ja salakuljettajat kantoivat taskuissaan rahaa, herrasmies sckkikirjaa. Hän oli nyt Kansallisen Rahamiesten Pankin arvovaltainen asiakas, vahingossa rikastunut ja ihmeellisen sattuman armosta muusikko…

Syötyään kevyen päivällisen hotellin ravintolassa Jerry tilasi vuokra-auton ja lähti Boweryyn. Hän tahtoi tavata Bobon, jota ei ollut nähnyt viiteen kuukauteen. Boweryssa oli kevät ja lapsilla variksensaappaat. Katujen jalkakäytävillä istuskeli miehiä ja naisia äänekkäästi keskustellen. Jerry tervehti heitä, mutta vain harvat vastasivat. He katselivat epäluuloisesti vieraan vaatepartta. Vain kiinteistöjen välittäjät ja gangsterit saattoivat pukeutua niin hienosti.

River Avenuen aukiolla oli jonkin uuden uskonnollisen lahkon ulkoilmakokous, jonka osanottajain kesken arvottiin kymmenen autoa. Jerry sivuutti väkijoukon ja pujahti entisen asuntonsa suojaan. Asukkaat olivat jälleen vaihtuneet. Tunkkaisessa kellarihuoneessa oli kaksi iäkästä miestä, jotka katsahtivat hätääntyneinä toisiinsa, kun Jerry ilmestyi sisälle.

— Kasvain, täällä on uudet isännät, hän sanoi reippaasti.

— Uudet? ihmetteli toinen asukki, jonka oikeassa kädessä oli vain peukalo ja etusormi.

— Niin. En ole tavannut teitä aikaisemmin. Pommit katsahtivat taas toisiinsa.

— . Oletteko nähneet professori Minwegeniä? kysyi Jerry. Miehet ravistivat päätänsä.

— Häntä sanotaan Boboksi, lisäsi Jerry. — Hän on ystäväni. Minun nimeni on Jerry. Asuin tässä samassa huoneessa viime syksynä.

Ihmisarat pommit rohkenivat vapautua. Se, jonka oikeassa kädessä oli vain peukalo ja etusormi, äännähti:

— Kyllä maar. Se lähti äsken.

— Minne?

— Kadulle. Sen vuoro oli olla tänään sokea… Toinenkin asukki, jonka otsassa oli suuri sininen luomi, tarjoutui keskustelun osakkaaksi.

— Oletko sinä se huusipaperinsoittaja? Jerry säpsähti.