Rudyard Kipling - Kim - Koko maailman pikku ystävä

– Tämän pyhän miehen oppilas, vastasi Kim.

– Hän sanoo että sinä olet but (henki).

– Voivatko henget syödä? kysyi Kim silmäänsä vilkuttaen – Sillä minulla on nälkä.

– Ei se ole pilaa, huusi laama. – Muuan tähtientutkija eräässä kaupungissa, jonka nimen olen unohtanut…

– Umballan kaupungissahan nukuimme viime yön, kuiskasi Kim papille.

– Niin, Umtalla … oliko se Umballa? Hän laittoi horoskoopin ja selitti, että oppilaani pääsisi toiveittensa perille kahden päivän kuluessa. Mutta mitä hän sanoi tähtien ilmoittavan, koko maailman pikku ystävä?

Kim selvitteli kurkkuaan ja katseli ympärillään olevia harmaapartoja.

– Minun tähteni merkitsee sotaa, vastasi hän mahtaillen

Joku nauroi nähdessään pienen rääsyisen olennon siinä tiilipenkillä suuren puun alla. Sen sijaan että joku alkuasukas olisi siitä nolostunut, kuohahti Kimin veri ja hän hypähti pystyyn.

– Niin juuri, sotaa, hän sanoi.

– Se oli hyvin luotettava ennustus, mutisi syvä ääni, – sillä sotaa käydään aina rajalla … mikäli tiedän.

Puhuja oli vanha kuihtunut mies, joka oli ollut sotapalveluksessa alkuasukkaista muodostetussa ratsujoukossa suuren kapinan aikana. Hallitus oli antanut hänelle hyvän asunnon kylässä, ja vaikka hänen poikansa, hekin jo harmaapartaisia upseereita, olivat häntä köyhdyttäneet, oli hän vieläkin huomattava henkilö. Englantilaiset viranomaiset, maaherratkin, poikkesivat usein valtatieltä häntä tapaamaan, ja sellaisissa tilaisuuksissa hän pukeutui entispäivien univormuun ja seisoi vieläkin suorana sotilasasussaan.

– Mutta nyt tulee suuri sota, johon menee kahdeksantuhatta, – kuului tiheäksi keräytyvästä joukosta Kimin kimakka ääni, jota hän itsekin hämmästyi.

– Punatakkisia vaiko omia joukkojamme? kysyi vanha mies melkeinpä niinkuin vertaiseltaan. Hänen äänensävynsä sai muutkin kunnioitten katselemaan Kimiä.

– Punatakkeja, vastasi Kim. – Punatakkeja ja kanuunia.

– Mutta … mutta … eihän tähdistäennustaja sanonut mitään sellaista, huudahti laama kiihkossaan, ottaen hyppysellisen nuuskaa.

– Mutta minä tiedän, minulle on se ilmoitettu, minä kun olen tämän pyhän miehen oppilas. Tulee suuri sota, johon menee kahdeksantuhatta punatakkista. Ne viedään Pindistä ja Peshawurista, se on varmaa.

– Poika on kuullut basaarijuttuja, sanoi pappi.

– Mutta hän on ollut aina mukanani, sanoi laama, – mitenkä hän mahtanee tietää? Minä en ole kuullut siitä.

– Hänestä tulee aika veitikka, kun tuo vanha mies on kuollut, mutisi pappi kylänvanhimmalle. – Mitähän kujeilua tämäkin on?

– Merkki, annahan minulle merkki, jyrähti vanha sotilas äkkiä. – Jos tulee sota, niin minun poikani olisivat jo siitä ilmoittaneet.

– Kun kaikki on valmiina, saavat poikasi siitä tiedon, mutta sinun pojistasi on pitkä matka niihin, joiden käsissä nämä asiat ovat. – Kim innostui asiaansa, sillä se muistutti häntä entisistä seikkailuista, jolloin hän kuljetteli kaikenlaisia kirjeitä ja hyötyäkseen oli usein tietävinään enemmän kuin tiesikään. Mutta nyt hän pelasikin suuremmista asioista … hänen kiihkonsa yltyi, ja hänessä heräsi suoranaista voimantuntoa. Hän rohkaisi itsensä ja jatkoi puhettaan.

– Vanha mies, antakaa minulle merkki. Määräävätkö alipäälliköt kahdeksantuhannen punatakkisen … ja kanuunoitten lähtemisestä?

– Eivät, vastasi vanha mies edelleen aivan kuin Kim olisi ollut hänen vertaisensa.

– Tiedätkö sinä, kuka antaa sellaisen käskyn?

– Olen nähnyt hänet.

– Niin, että tunnet hänet toisenkin kerran?

– Olen tuntenut hänet aina siitä kun hän oli topkhanan (tykistön) luutnantti.

– Pitkä mies, jolla on musta tukka ja joka kävelee näin? Kim astui jäykästi muutamia askelia.

– Niin, mutta senhän kuka hyvänsä on voinut nähdä.

Joukko kuunteli puhetta henkeään pidättäen.

– Se on totta, sanoi Kim, – mutta sanonpa enemmän. Katsos. Ensin tuo suuri mies kävelee näin, sitten hän ajattelee näin. (Kim siveli etusormellaan otsaansa ja poskeansa.) Ja sitten hän kiertää sormensa näin. Ja sitten hän panee hattunsa vasempaan kainaloonsa. – Kim teki tämän liikkeen ja seisoi kuin haikara.

Vanha mies mutisi mykkänä hämmästyksestä, mutta ympärilläolijat suorastaan värisivät.

– Niin … niin … niin. Mutta mitä hän tekee käskyjä antaessaan?

– Hän haroo niskaansa … näin. Sitten hän panee yhden sormensa pöydälle ja tuhisee nenäänsä. Sitten hän puhuu sanoen 'Järjestäkää liikekannalle se ja se rykmentti. Varustakaa ne ja ne kanuunat.'

Vanha mies nousi suoraksi ja tervehti sotilaallisesti.

– 'Sillä' – Kim muutti kansanmurteelle nuo loppulauselmat, jotka hän oli kuullut upseerien keskustellessa Umballassa – 'sillä', hän sanoo, 'meidän olisi pitänyt tehdä tämä jo kauan aikaa sitten. Ei tässä ole kysymyksessä sota … se on vain rankaisuretki. Hnh.'

– Jo riittää. Kyllä uskon sinua. Olen nähnyt hänet tuollaisena taistelun savussa. Sekä nähnyt että kuullut. Hän se on!

– Minä en nähnyt savua. – Kimin ääni muuttui tavallisen kulkuriennustajan ääntä matkivaksi. – Minä näin tämän pimeydessä. Ensin tuli mies, joka laittoi kaikki valmiiksi. Sitten tuli ratsumiehiä. Sitten hän tuli seisten valokehässä. Sitten tapahtui kaikki muu niinkuin olen kertonut. Vanha mies, olenko puhunut totta?

– Hän se on. Aivan epäilemättä hän se on.

Ympärilläseisovat vetivät syvään henkeänsä, tuijottaen vuoroin vanhukseen, joka vieläkin seisoi asennossa, vuoroin Kimiin, joka seisoi ryysyissään, kuvastuen rusottavaa iltataivasta vasten.

– Enkö sanonut … enkö sanonut, että hän on toisesta maailmasta? huusi laama ylpeänä. – Hän on koko maailman ystävä, hän on tähtien ystävä!

– Meitä tämä ei ainakaan koske, huudahti eräs mies. – Kuulehan, nuori ennustaja, jos ennustamislahjasi pysyy kaikkina aikoina … minulla on punatäpläinen lehmä. Se voi olla sinun härkäsi sisar, mikäli minä tiedän…

– Tai minä välitän, sanoi Kim. – Minun tähteni eivät puutu sinun karja-asioihisi.

– Niin, mutta se on niin sairas, pisti eräs nainen väliin. – Minun mieheni on puhvelihärkä, sillä muuten hän ei niin huonosti valitsisi sanojaan. Sanoppa, voiko se lehmä parantua?

Jos Kim olisi ollut tavallinen poika, olisi hän jatkanut leikkiä, mutta hänpä ei ollutkaan turhaan tutustunut Lahoren kaupunkiin, ja vieläkin vähemmän turhaan hän oli tutustunut Taksali-portin luona oleviin fakiireihin jo kolmentoista vuoden aikana, ja niinpä hän olikin oppinut tuntemaan ihmisluonnetta.

Pappi tarkasteli häntä syrjästä päin vähän ärtyisen näköisenä … happamesti hymyillen.

– Eikö teillä ole pappia kylässä? Luulin nähneeni etevän sellaisen äskettäin, huudahti Kim.

– Kyllä … mutta… aloitti vaimo.

– Mutta sinä ja miehesi toivotte saavanne lehmän parannetuksi pelkillä kiitoksilla. – Isku sattui: pariskunta oli tunnettu koko kylän kitsaimmaksi. – Ei ole hyvä koettaa petkuttaa pyhäkköä. Anna nuori vasikka omalle papillesi, ja jolleivät jumalat ole suuttuneet peruuttamattomasti, rupeaa lehmäsi antamaan maitoa kuukauden kuluessa.

– Sinä olet mestari kerjäämään, mutisi pappi hyväksyvästi. – Eipä neljänkymmenen vuoden harjaantuminen olisi sitä paremmin opettanut. Varmasti olet sinä tehnyt vanhan miehen rikkaaksi.

– Vähän jauhoja ja vähän voita ja hyppysellinen mausteita, vastasi Kim, punastuen kyllä kiitoksesta, mutta pysyen yhä varovana, – tuleekohan vain siitä rikkaaksi? Ja lisäksi, kuten voit nähdä, on hän löylynlyömä. Mutta riittääpä se minulle, kun saan ainakin oppia tuntemaan maailmaa.