Rudyard Kipling: Kim: Koko maailman pikku ystävä

Rudyard Kipling on Englannin kirjallisuuden kaikkein tunnetuimpia nimiä, ei ainoastaan brittien huomattavampiin kuuluvana kirjailijana, vaan jokaiselle sivistyskielelle käännettyjen kiehtovien nuorisonkertomusten sepittäjänä, joka on valanut uutta henkeä maailman nousevaan sukupolveen. Pääasiallisesti tästä ansiosta hän vuonna 1907 sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon, silloin vasta 42-vuotiaana, – ja hänen tuotantonsa käsitti kuitenkin jo kolmisenkymmentä huomattavaa teosta useilta erilaatuisilta aloilta. Hän kuoli vuonna 1936.

Meidän ei tarvitse tässä ottaa lukuun, että Kipling kiihkeässä isänmaanrakkaudessaan oli kiivas "imperialisti", sellainen brittiläisen mieskunnon ja sivistyksen ihailija, että hänen mielestään koko maailman tulisi alistua englantilaisen suuruuden vallittavaksi – tulella ja miekalla, jollei muutoin. Kansallisuutensa nuorelle väelle kirjoittaessaan hän toki puhuu sellaista kieltä, joka muuallakin innostuttaa valppaaseen ja itsenäiseen toimintaan, elävästi esittää itäisten olojen ihmeitä ja tarkalla silmällä havaittuja luonnon salaisuuksia – partiolaisuutta.

Edelliseen nuorisonkirjallisuuden lajiin, valppauden ja itsenäisyyden innosteluun, kuuluu hänen tuotannostaan esilläoleva romaani, sekin samalla avaten eteen kaukaisen maailmankolkan olot tuntijan kynällä kuvattuina – tekijä nimittäin vietti nuoruutensa Intiassa. Perustaessaan partioliikkeen otti kenraaliluutnantti Baden-Powell sille peruskirjaksi "Kim" – romaanin; saadakseen tämän yleiseen luetuksi hän sovitti partiolaisten luokkakokeisiin "Kim-leikin", monin tavoin kehiteltävän harjoitustehtävän, jonka merkitystä käytännöllisessä elämässä tämä romaani oivallisesti valaisee. Myöhemmin suunnitellessaan nuorimmille pojille jonkinlaiseksi partiolaisuuden valmistuskouluksi ns. kolkkapoikajärjestön sai Baden-Powell sille pohjan "Viidakkopoika" – kertomuksista.

Nuoret lukijat arvellevat, että Kipling ei ole kaikkea tätä kirjoittanut nimenomaan heitä varten; mutta maailmassa on yhteiskunnan nurjalla puolella paljon sellaista harvoin mainittavaa, josta nuorisonkin tulee saada soveliaassa muodossa käsitys, voidakseen vastustaa kiusauksia, karaistuakseen, selvitäkseen hankalastakin ympäristöstä kelpo kansalaisiksi kuten Kim. Se on joka tapauksessa partioliikkeen pääteos kaunokirjallisuuden alalta; sentähden se ei olekaan niin vaivattoman kepeätä luettavaa kuin pelkästään joutohetken viehäkkeiksi kyhätyt kertoelmat.

V. H. – A .

Poliisijärjestystä uhmaten hän istui hajasäärin Zam-Zammah-kanuunalla, joka lepäsi tiilialustallaan vastapäätä vanhaa Ajaib-Gheriä – Ihmeitten taloa, kuten alkuasukkaat nimittävät Lahoren museota. Se, kenellä oli hallussaan Zam-Zammah, "tultapuhkuva lohikäärme", oli Punjabinkin valtias, sillä tämä suuri viheriäksi käynyt pronssimöhkäle oli aina ensimmäisenä joutumassa valloittajan saaliiksi.

Kimin käytöstä voi kyllä vähän puolustella – hän oli potkaissut Lala Dinanathin pojan pois lavetilta – koskapa englantilaisilla oli Punjab hallussaan ja Kim oli englantilainen. Hän oli kyllä ahavoitunut niin tummaihoiseksi kuin kuka hyvänsä alkuasukas; mieluimmin hän käytti paikkakunnan murrettakin ja sensijaan puhui omaa äidinkieltään vähän katkonaisesti ja epävarmasti, ja hän oli aivan tasa-arvoisuuden kannalla basaarin kaikkien pikkupoikien kanssa. Siitä kaikesta huolimatta Kim oli kuitenkin valkoihoinen – valkoinen poikaparka köyhintä luokkaa. Sekarotuinen nainen, joka piti hänestä huolta – hän poltteli oopiumia ja oli myyvinään käytettyjä huonekaluja huokeataksaisten ajurien torilla – selitti lähetyssaarnaajille olevansa Kimin täti, kertoen äidin olleen lastenhoitajana erään everstin perheessä ja menneen naimisiin Kimball O'Haran kanssa. Tämä oli ollut nuori lipunkantaja irlantilaisessa Maverick-rykmentissä. Myöhemmin hän sai paikan Sindin – Punjabin – Delhin rautatiellä, ja hänen rykmenttinsä palasi kotimaahan, mutta hän ei ollut sen mukana. Vaimo kuoli koleraan Ferozeporessa, ja O'Hara rupesi juopotellen vetelehtimään seudulla kirkassilmäisen kolmivuotiaan poikansa kera.

Hyväntekeväisyysyhdistykset ja papit, jotka huolehtivat poikaraiskan kohtalosta, koettivat ottaa hänet hoitoonsa, mutta O'Hara vältteli heitä, kunnes tapasi tuon oopiumia käyttävän naisen, oppi häneltä paheen ja kuoli kuten köyhät valkoiset Intiassa kuolevat. Perinnöksi hän jätti kolme paperia; yhdestä niistä hän käytti nimitystä " ne varietur ", koskapa ne sanat olivat piirretyt siihen hänen oman nimikirjoituksensa alle (osoittamaan hänen nimensä vaihtumattomuutta); toista hän sanoi "selvityspaperiksensa", ja kolmas oli Kimin syntymätodistus. Nuo asiakirjat, puheli hän oopiumihoureissaan, tekisivät joskus vielä Kimistä miehen. Tämä ei saisi mistään hinnasta luopua niistä, sillä niissä oli taikavoimaa, ne kun kuuluivat suureen sinivalkoiseen taloon tuolla museon takana, Jadoo-Gheriin – taikataloon, joksi nimitämme Vapaamuurarien rakennusta. Kaikki tulisi hänelle hyväksi jonakin päivänä, sanoi hän, ja Kimin sarvi kohotettaisiin korkealle mahtavien kauneuden ja voiman pilarien keskuuteen. Itse rykmentin päällikkö, hevosella ratsastaen, maailman uljaimman joukon etunenässä, tulisi Kimin luo, – pienen Kimin, jonka piti päästä parempaan asemaan kuin isänsä. Yhdeksänsataa peikkoa, joiden päällikkönä oli punainen härkäepäjumala viheriällä kentällä, tulisi myöskin Kimiä palvelemaan, jolleivät ne ole jo unohtaneet O'Hara-parkaa, joka oli ratatyömiesten johtajana Ferozeporen rautatiellä. Sitten hän itki katkerasti resuisessa korituolissaan kuistilla istuen. Ja niinpä sitten tapahtui hänen kuoltuaan, että nainen neuloi nuo kolme paperia nahkaiseen kääröön, jonka hän ripusti Kimin kaulaan.

– Ja jonakin päivänä, – sanoi nainen, hämärästi muistaen O'Hara-vainajan ennustuksia, – tulee luoksesi suuri punainen härkä viheriällä kentällä ja eversti ratsastaa isolla ratsulla, niin ja – puhuen englanniksi – yhdeksänsataa peikkoa.

– Ah, sanoi Kim, – muistan aina. Punainen härkä ja eversti ratsullaan tulevat, mutta sitä ennen, isä sanoi, tulee kaksi miestä valmistamaan asioita. Niin aina tehdään, sanoi isä, – kun tapahtuu taika-asioita.

Jos nainen olisi lähettänyt Kimin asiakirjoineen Jadoo-Gher-taloon, olisi hänet tietenkin otettu vuoriston Vapaamuurarien orpolastenkotiin, mutta nainen epäili kaikkea, mitä oli kuullut taika-asioista. Kimilläkin puolestaan oli oma mielipiteensä. Kun hän oli ehtinyt tavalliseen poikavekaran ikään, oppi hän karttamaan lähetyssaarnaajia ja vakavannäköisiä valkoisia miehiä, jotka kysyivät, kuka hän oli ja mitä hän teki. Sillä Kim menestyi erinomaisesti tyhjäntoimittajan ammatissa. Hän tunsi tosin ihmeellisen muureilla ympäröidyn Lahoren kaupungin Delhin portista äärimmäisimpään Ditch-linnakkeeseen saakka; tosin hän oli läheisesti tuttu miesten kanssa, jotka elivät ihmeellisempää elämää kuin mistä Harun al Rashid saattoi uneksiakaan; itse hän tosin eli yhtä hurjaa elämää kuin Tuhannen ja yhden yön tarinoissa kerrotaan, mutta lähetyssaarnaajat ja hyväntekeväisyysseurojen sihteerit eivät osanneet älytä sellaisen elämän kauneutta. Hänen kaikkialla tunnettuna lisänimenään oli "Koko maailman pikku ystävä", ja hyvin usein hän – notkeana ja perin vähän silmäänpistävänä – toimitti iltamyöhällä hienojen, sileiksi ajeltujen nuorten herrojen asioita tungokseen ahdetuilla tasaisilla talonkatoilla. Olihan se tietenkin vehkeilyjen auttamista – sen verran hän hyvin tiesi, sillä hän oli tutustunut kaikenlaiseen pahaan jo siitä asti kuin oli oppinut puhumaan – mutta hänpä rakastikin sitä leikkiä sen oman itsensä vuoksi; hänestä oli hauskaa hiipiä pimeissä solissa ja kujissa, kiivetä sadevesiputkia pitkin ja nähdä ja kuulla lavertelevia naisia tasaisilla katoilla ja sitten suin päin paeta pitkin talojen kattoja pimeässä helteisessä yössä.