Rudyard Kipling - Kim - Koko maailman pikku ystävä

– Ei yön selkään. Varkaita on liikkeellä. Odotetaan, kunnes tulee päivä.

– Mutta minulla ei ole yösijaa. – Vanhus oli tottunut luostarin tapoihin, ja vaikka hän makasikin paljaalla maalla, kuten Sääntö määräsi, tahtoi hän kuitenkin jotakin siisteyttä siinä suhteessa.

– Me saamme hyvän makuupaikan Kashmir Seraissa, sanoi Kim, nauraen hänen neuvottomuuttaan. – Minulla on eräs ystävä siellä. Tule. Kuumat ja tungokseen asti täytetyt basaarit olivat kirkkaasti valaistut heidän tunkeutuessaan Ylä-Intian monien kansojen edustajien välitse. Laama kulki kuin unessa. Ensimmäistä kertaa hän oli suuressa teollisuuskaupungissa, ja täysinäiset raitiovaunut alinomaa kirahtavine jarruineen pelästyttivät hänet pahanpäiväiseksi. Puoleksi sysäämällä, puoleksi vetämällä kuljetettiin häntä, kunnes saavuttiin Kashmir Serain korkealle portille. Siinä se oli, vastapäätä rautatieasemaa, kaarevien pylväskatosten ympäröimänä, suunnaton avonainen neliö, mihin kameeli- ja hevoskaravaanit pysähtyivät palatessaan Keski-Aasiasta. Siellä oli kaikenheimoisia pohjoisten maakuntain ihmisiä, toiset hoitamassa hevosiaan ja polvistuvia kameeleitaan, toiset kiinnittämässä tai irrottamassa tavaramyttyjä ja säkkejä, nostamassa vettä kitisevällä kaivonvintillä, kasaamassa heiniä hirnuvien hurjasilmäisten oriitten eteen; muutamat potkien äkäisiä karavaanikoiria; toiset taas suorittaen kameelinajajien palkkoja, pestaten uusia renkejä, kiroten, huutaen, kiistellen ja rähisten täyteen ahdetussa pihassa. Pylväskäytävät, jotka olivat vain kolme askelta korkeammalla, tarjosivat jonkinlaisen turvapaikan melskeessä. Suurin osa niistä oli vuokrattu kauppiaille, jotka olivat aidanneet itselleen myymälöitä pilarien väliin, vieläpä varustaneet ne jykevillä ovilla ja monimutkaisesti avattavilla kotimaisilla lukoilla. Lukitut ovet osoittivat omistajien olevan poissa, ja muutamissa oli hyvin alkeellisella tavalla maalilla ja liituvärillä töherrettynä ilmoitus, missä he olivat. "Lutuf Ullah on mennyt Kurdistaniin", oli esimerkiksi ilmoitettu, mutta alempana oli jonkun koiranleuan lisäys: "Oi Allah, joka sallit täiden elää kabulilaisten nutussa, miksi olet sallinut Lutuf-täin elää niin kauan?"

Kim kuljetti laamaa kiihkoisain ihmisten ja eläinten välitse pitkin pylväskäytäviä neliön toiseen päähän, lähelle rautatieasemaa, missä Mahbub Ali, hevoskauppias, asui palattuaan matkoiltansa salaperäisestä pohjoisesta maasta, kaukaa vuorisolien takaa.

Kim oli lyhyen elämänsä aikana – varsinkin kymmenennen ja kolmannentoista ikävuotensa välillä – toimittanut useita tehtäviä Mahbubille, ja suuri korkea afgaanilainen, joka oli värjännyt partansa punaiseksi (koska hän oli vanha eikä tahtonut näyttää harmaita karvojaan), tunsi pojan arvon, milloin oli kysymyksessä tiedustelu. Joskus hän antoi hänen pitää silmällä jotakuta miestä, jolla ei ollut hevosasioissa mitään tekemistä, seurata tätä kokonaisen päivän ja ilmoittaa kenen kanssa tämä oli puhunut. Kim jutteli silloin illalla huomionsa, ja Mahbub kuunteli, sanallakaan tai kasvojen ilmeellä ilmaisematta ajatuksiaan. Kim tiesi sen merkitsevän jotakin vehkeilyä, mutta asian viehätys oli siinä, että hän ei hiiskunut sanaakaan kenellekään, paitsi Mahbubille itselleen, joka antoi hänelle herkullisia, lämpimiä aterioita ruokamyymälässä, vieläpä kerran kokonaista kahdeksan annaa rahaa.

– Tässä on, sanoi Kim, lyödä sipaisten äkäistä kameelia kuonoon. – Ohoi, Mahbub Ali! – Hän pysähtyi pylväskäytävän varjoon ja pistäytyi hölmistyneen laaman selän taa.

Hevoskauppias oli irrottanut leveän kirjaillun bokhariot-vyönsä ja loikoi parilla silkkisellä paksulla satulapatjalla puhallellen laiskasti savuja suuresta hopeisesta piipusta. Hän käänsi vähän päätänsä äänen kuullessaan, ja nähtyään vain pitkän vaiteliaan miehen nauraa hihitti matalaa naurua.

– Allah, laama! Punainen laama! Lahoresta on pitkä matka vuoristoon.

Mitä sinä teet täällä?

Laama ojensi vaistomaisesti kerjuukuppinsa.

– Jumala kirotkoon uskottomat! sanoi Mahbub. – En anna mitään saastaiselle tiibettiläiselle, mutta pyydä rengeiltäni tuolta kameelien luota. Ehkäpä he pitävät arvossa siunaustasi. Pojat, täällä on teikäläisiä. Ottakaa selvää, onko hänellä nälkä.

Sileäksi ajeltu, kumaraselkäinen tiibettiläinen, joka oli tuonut hevosia vuoristosta ja joka lukeutui johonkin alempaan buddhalaisluokkaan, hymyili laamalle ja käheällä kurkkuäänellä kehotti pyhää miestä istumaan nuotion ääreen.

– Mene! sanoi Kim, työntäen häntä keveästi. Laama mennä kompuroi, jättäen pojan pylvään suojaan.

– Mene! sanoi Mahbub Ali, tarttuen taas piippuunsa. – Juokse tiehesi, hinduvekara! Jumalan kirous kaikille uskottomille! Pyydä niiltä tuolla väkeni joukossa, jotka ovat uskolaisiasi.

– Maharaj, ruikutti Kim, käyttäen hindulaista puhuttelusanaa nauttien sanomattomasti kujeestaan; – isäni on kuollut, äitini on kuollut, vatsani on tyhjä.

– Pyydä miehiltäni tuolla hevosten luona, sanoinhan jo. Totta kai joku hindu lie väkeni joukossa.

– Ohoh, Mahbub Ali, mutta olenko minä hindu? sanoi Kim englanninkielellä.

Hevoskauppias ei hämmästynyt, vaan tirkisti poikaa tuuheiden kulmakarvojen takaa.

– Koko maailman pikku ystävä, sanoi hän, – mitä tämä merkitsee?

– Ei mitään. Minä olen nyt tuon pyhän miehen oppilas, ja me lähdemme yhdessä pyhiinvaellusretkelle. Benaresiin hän sanoo menevänsä. Hän on perin hassu, ja minä olen jo väsynyt Lahoreen. Minä kaipaan verestä ilmaa ja vettä.

– Mutta kenen puolesta sinä hommaat? Ja miksi tulet minun luokseni? —

Ääni oli epäilevä.

– Kenen luo sitten tulisin? Minulla ei ole rahaa. Ei ole hyvä lähteä matkalle rahatonna. Sinä myyt monta hevosta upseereille. Nuo äskentulleet ovat kauniita hevosia; olen nähnyt ne. Anna minulle rupee, Mahbub Ali, niin minä annan velkakirjan ja maksan kun saan rahoja.

– Hm, tuumi hevoskauppias miettien. – Sinä et ole milloinkaan ennen valehdellut. Kutsu tuota laamaa … mene itse syrjään.

– Oh, kyllä meidän puheemme tulevat yhteen sopimaan, sanoi Kim nauraen.

– Me menemme Benaresiin, sanoi laama heti kun ymmärsi, mistä oli kysymys. – Poika ja minä. Minä etsin erästä virtaa.

– Ehkäpä … mutta entä poika?

– Hän on oppilaani. Hänet lähetettiin luullakseni oppaakseni tuolle virralle. Minä istuin kanuunan alla, kun hän tuli äkkiä. Sellaista on tapahtunut niille onnellisille, joille on annettu erityistä johdatusta. Mutta minä muistan nyt, että hän sanoi olevansa tästä maailmasta … hindu.

– Entä hänen nimensä?

– Sitä en kysynyt. Eikö hän ole oppilaani?

– Mistä maasta hän on … mitä kansaa? Onko hän muhamettilainen … sikh, … hindu … jaini … alhaiseenko vai korkeaan kastiin kuuluva?

– Miksi sellaista kysyisin? Keskitiellä ei ole korkeaa enempää kuin alhaistakaan. Jos hän on minun chelani , voiko – tahtooko kukaan ottaa häntä minulta? Sillä, näes, ilman häntä en löydä tuota virtaa. – Hän pudisti päätänsä vakavana.

– Ei kukaan ota häntä sinulta. Mene tuonne miesteni joukkoon, sanoi

Mahbub Ali, ja laama meni taas rauhoittuneena tiehensä.

– Eikö hän ole aivan hassu? sanoi Kim tullen jälleen esiin. – Miksi minä valehtelisin sinulle, Hajji?

Mahbub puhalteli savuja äänetönnä. Sitten hän puhui melkein kuiskaten: – Umballa on Benaresiin menevän tien varrella … jos tosiaankin menette sinne.

– So, so! Muista, ettei hän osaa valehdella … niinkuin sinä ja minä.

– Ja jos viet sanan Umballaan, annan sinulle rahaa. Asiani koskee hevosta, erästä valkoista oritta, jonka möin eräälle upseerille viime kerralla palatessani vuoristosta. Mutta sitten … tule lähemmäksi ja ojenna kätesi aivan kuin kerjätäksesi … sen hevosen sukujuuri ei ollut aivan selvä, minkävuoksi upseeri, joka on nyt Umballassa, pyysi minua sitä selvittämään. – Mahbub selitti hevosen ja upseerin tuntomerkit. – Sano sitten upseerille: "Sen valkoisen oriin sukujuuri on selvitetty." Siitä hän tietää, että sinä tuot sanan minulta. Hän on sanova sitten: "Mitä todistuksia sinulla on?" ja sinä vastaat: "Mahbub Ali on antanut minulle todistukset."