Rudyard Kipling: Kim: Koko maailman pikku ystävä

Olipa hän lisäksi perin tuttu pyhien miesten, tuhkalla tahrittujen fakiirien, kanssa, jotka istuivat joen rannalla puiden varjossa olevien tiilialttariensa ääressä. Hän tervehti heitä, kun he palasivat kerjuuretkiltään, ja kun ei ketään ollut läheisyydessä, söi samalta lautaselta heidän kanssaan. Nainen, joka holhosi häntä, vaati kyynelsilmin, että hän käyttäisi eurooppalaisia vaatteita – housuja, paitaa ja rypistynyttä hattua. Mutta Kimistä oli hauskempaa vetää yllensä hindulainen tai muhamettilainen puku, varsinkin ollessaan erinäisissä toimissa. Muuan ylhäisön nuorista miehistä – sama, joka löydettiin kuolleena erään lähteen pohjasta samana iltana, jolloin maanjäristys tapahtui – antoi hänelle kerran kokonaisen hindulaispuvun, sellaisen, jota alimman luokan katupojat käyttävät, ja Kim kätki sen salaiseen paikkaan puukasan alle Nila Ramin lautatarhaan Punjabin raatihuoneen taakse, jossa tuoksuvat deodar-puunrungot uituaan alas Ravee-jokea ovat kuivumassa. Erinäisten tehtävien tai jonkin huvitilaisuuden odottaessa hän käytti tätä omaisuuttansa ja palasi sitten päivän koitteessa kotiin aivan näännyksissä, huudeltuaan jonkin hääsaattueen jäljessä tai hindujuhlassa. Joskus kotona oli syötävää, mutta useimmin sitä puuttui, ja silloin Kim lähti syömään alkuasukasystäviensä luo.

Istuessaan nyt Zam-Zammah-kanuunalla, sitä kantapäillään polkien, hän keskeytti usein "kukkona-tunkiolla" leikkinsä, jolloin hänen tovereinaan olivat pieni Chota Lal ja Abdullah, sokerileipurin poika, sanoakseen jonkin kompasanan alkuasukaspoliisille, joka vartioi pitkää kenkäriviä museon portilla. Suuri punjabilainen irvisteli hyväntahtoisesti; hän tunsi Kimin jo vanhastaan. Samoin vedenkantajakin, joka tiputteli vettä kuivalle tielle vuohennahkaleilistään. Ja yhtä hyvin tunsi hänet myöskin Jawahir Singh, museon puuseppä, joka valmisteli uusia tavaralaatikoita, ja sitäpaitsi jok'ikinen muukin lähitienoon asukas, lukuunottamatta maalaisia, jotka kiiruhtivat Ihmeitten taloon katselemaan esineitä, joita ihmiset olivat valmistaneet sekä heidän omassa kotipuolessaan että muuallakin. Museoon oli sijoitettu Intian taidetta ja teollisuutta, ja jokainen tietoja haluava saattoi pyytää selityksiä hoitajalta.

– Pois, pois! Päästä minut ylös! – huusi Abdullah, kiiveten kanuunan pyörälle.

– Isäsi oli piirakkain paistaja, ja äitisi oli ghi -varas, lauloi Kim. – Kaikki muhamettilaiset ovat tippuneet alas Zam-Zammahilta jo aikoja sitten.

– Päästä minut ylös! – piipitti pikku Chota Lal, kohottaen pientä kultakirjaillulla lakilla peitettyä päätään. Hänen isällänsä oli ehkä puoli miljoonaa puntaa, mutta Intia onkin maailman ainoa oikea demokraattinen maa.

– Hindut ovat myöskin pudonneet Zam-Zammahilta. Muhamettilaiset sysäsivät heidät alas. Isäsi oli piirakkain paistaja…

Hän keskeytti, sillä nurkan takaa, meluavasta Motee-basaarista, tuli esiin mies, jonka kaltaista Kim ei milloinkaan ollut nähnyt, vaikka luuli tuntevansa kaikki kastit. Hän oli melkein kolme kyynärää pitkä ja puettu poimukkaaseen pukuun, sentapaisesta kankaasta tehtyyn, jota käytetään hevosten loimiksi, eikä Kim tuntenut yhtään sen poimua minkään ammatin erikoismerkiksi. Hänen vyöstään riippui pitkä, lävistetyillä koristuksilla kaunistettu rautainen kynäkotelo ja puuhelmistä valmistettu rukousnauha, sellainen, jollaisia pyhät miehet käyttävät. Päässä oli hänellä suuri suippohattu. Kasvot olivat keltaiset ja ryppyiset aivan kuin Fook Shingin, basaarin kiinalaisen suutarin. Silmät olivat vähän vinot ja loistivat kuin kapeat onyksliuskeet.

– Kuka tuo on? kysyi Kim tovereiltaan.

– Onpahan kai joku mies, vastasi Abdullah tuijottaen sormi suussa häneen.

– Epäilemättä, sanoi Kim, – mutta eipä hän vain ole mikään semmoinen tämän maan mies, jonka minä olisin ennen nähnyt.

– Pappi kenties, sanoi Chota Lal katsellen rukousnauhaa. – Katsohan!

Hän menee Ihmeitten taloon.

– En ymmärrä mitä puhutte, sanoi poliisi vieraalle, päätään pudistaen. Hän ymmärsi vain punjabmurretta. – Kuules sinä, kaikkien ystävä, mitä hän sanoo?

– Lähetä hänet tänne, sanoi Kim, hypähtäen alas kanuunalta niin että paljaat kantapäät vilahtivat. – Hän on muukalainen, mutta sinä olet härkäpää.

Vieras kääntyi neuvotonna ja asteli poikiin päin. Hän oli vanha, ja hänen villainen karkea viittansa tuoksui vieläkin vuoriston väkevältä marunaruoholta.

– Oi, lapsukaiset, mikä on tuo suuri talo? kysyi hän sangen selvällä urdun-murteella.

– Se on Ajaib-Gher, Ihmeitten talo! – Kim ei käyttänyt mitään puhuttelunimeä, sellaista kuin lala tai mian. Hän ei voinut arvata miehen uskontunnustusta.

– Ah! Ihmeitten taloko! Voiko sinne mennä kuka hyvänsä?

– Oven yläpuolelle on kirjoitettu, että kaikki saavat mennä.

– Ilman maksuako?

– Menenhän minäkin sisään ja ulos. Enkä minä ole mikään pankkiiri, nauroi Kim.

– Voi, minä olen vanha mies. En tiennyt. – Sitten hän, hypistellen rukousnauhaansa, kääntyi puoleksi museoon päin.

– Mihin kastiin kuulutte? Missä on kotinne? Oletteko tullut kaukaa? kyseli Kim.

– Tulin Kulun kautta … kaukaa Kailasin takaa … mutta mitäpä tietäisit sinä vuorista, joilla – hän huokasi – ilma ja vesi ovat puhtaat ja raikkaat.

– Vai niin, khitai (kiinalainen), sanoi Abdullah ylpeästi. Fook Shing oli kerran ajanut hänet pois työhuoneestaan, kun hän oli sylkenyt epäjumalan kuvaa, joka oli kenkärivin yläpuolella.

– Pahari (vuoristolainen), sanoi pikkuinen Chota Lal.

– Niin, lapseni, vuoristolainen kaukaa vuorilta, joita sinä et koskaan ole näkevä. Oletko kuullut Bhotijalista (Tiibetistä)? En ole kiinalainen, vaan bhotijalainen (tiibettiläinen), jos tahdot tietää, laama … eli guru teidän kielellänne.

– Tiibetin guru , sanoi Kim. – En ole nähnyt sellaista miestä.

Ovatko siis tiibettiläiset hinduja?

– Me olemme keskitien vaeltajia ja elämme rauhassa luostareissamme. Minä menen katsomaan neljää pyhää paikkaa, ennenkuin kuolen. Tiedättekö te, jotka olette lapsia, yhtä paljon kuin minä, joka olen vanha? – Hän hymyili ystävällisesti pojille.

– Oletko syönyt?

Hän kopeloi poveaan ja veti esiin kuluneen puisen kerjuumaljan. Pojat nyökyttivät päätänsä ymmärtävinä. Kaikki heidän tuntemansa papit kerjäsivät.

– En tahdo syödä vielä. – Hän käänsi päätänsä vanhan, auringonpaisteessa lojuvan kilpikonnan hitaudella. – Onko totta, että Lahoren Ihmeitten talossa on monta kuvaa? – Hän sanoi nuo nimet kuin tahtoen painaa ne tarkoin mieleensä.

– On se totta, vastasi Abdullah. – Se on täynnä pakanallisia kuvia.

Sinäkin olet siis epäjumalain kumartaja.

– Älä hänestä välitä, sanoi Kim vieraalle. – Se on hallituksen talo eikä siellä ole epäjumalia, onhan vain muuan sahib (herra), jolla on valkoinen parta… Tule, niin näytän sinulle.

– Oudot papit syövät poikia, kuiskasi Chota Lal.

– Ja hän on outo ja but-parast (epäjumalain palvelija), sanoi

Abdullah, muhamettilainen.

Kim nauroi. – Kylläpä olette arkoja, juoskaa turvaan äidin syliin.

Tule vain! sanoi hän vieraalle.

Kim pyöräytti ympäri itsemerkitsevän veräjänristikon; vanhus seurasi perässä ja pysähtyi hämmästyneenä. Eteishallissa oli valtavia kreikkalais-buddhalaisia kuvanveistoksia, joita – oppineet tietänevät kuinka kauan aikaa sitten – olivat muovailleet nyt jo unhoon joutuneet mestarit; heidän kätensä olivat sangen taitavasti ilmentäneet salaperäisesti tännekin kulkeutuneen kreikkalaisen taiteilijahengen vaikutusta. Siinä oli sadoittain niitä, reunakoristeita korkokuvineen, patsaitten osia kuvineen, jotka olivat ennen koristaneet Ylämaan buddhalaisten stupa- ja vihara -pyhäkköjen tiiliseiniä ja nyt, maasta kaivettuina ja selityslipuilla varustettuina, olivat museon ylpeytenä… Suu avoinna ihmetyksestä katseli laama ympärilleen ja lopuksi pysähtyi kiinteästi tarkastamaan suurta korkokuvasarjaa, joka esitti Buddhan apotheosista eli jumalaksi korottamista. Buddha oli esitetty istumassa lootuskukalla, jonka lehdet olivat niin syvälle kiveen hakatut, että ne näyttivät olevan melkein erillään. Hänen ympärillään oli kuninkaita, vanhimpia ja entisaikain buddhalaispappeja. Alempana oli lootuskukkalampi, jossa oli kaloja ja vesilintuja. Kaksi perhossiipistä deva-hengetärtä piti seppelettä hänen päänsä päällä; niiden yläpuolella toinen pari kannatti katosta, jonka huipussa oli Bodhisatin jalokivillä koristettu turbaani.

Читать дальше