Rudyard Kipling - Kim - Koko maailman pikku ystävä

– Ansioko? Noina päivinä emme pitäneet sitä ansiona. Maanmieheni, ystäväni, veljeni jättivät minut. He sanoivat: "Englantilaisten aika on täytetty. Koettakoon jokainen pitää omaa puoltansa!" Mutta minä olin puhutellut Sobraonin, Chillianwallahin, Moodkeen ja Ferozeehahin miehiä. Minä sanoin: "Odottakaahan vähän, niin tuuli kääntyy. Tästä ei koidu mitään hyvää." Niinä päivinä ratsastin seitsemänkymmentä mailia englantilaisen upseerin rouvan ja hänen pienen lapsensa ollessa mukana satulassani. (Oh, siinäpä oli hevonen, jolla kelpasi ratsastaa!) Toimitin heidät turvaan ja tulin takaisin päällikköni luokse … ainoan, joka viidestä oli välttänyt surman. "Anna minulle tehtävää", sanoin, "sillä minä olen hylkiö oman sukuni joukossa, ja miekkani on vielä serkkuni verestä kostea". "Ole huoletta", sanoi hän. "Meitä odottaa suuri työ. Kun tämä hulluus on ohi, on palkinto edessämme."

– Niin, palkinto odottaa, kun hulluus on mennyt ohi, se on varmaa, mutisi laama kuin itsekseen.

– Niinä päivinä ei annettu kunniamerkkejä kaikille, jotka sattumalta olivat kuulleet kanuunanlaukauksen. Ei! Olin yhdeksässätoista kuumassa taistelussa, kuudessaviidettä ratsuväkikahakassa ja lukemattomissa pienemmissä seikkailuissa. Yhdeksän haavaa olen saanut, yhden kunniarahan, neljä solkea ja ritarimerkin ansainnut, sillä päällikköni, jotka nyt ovat kenraaleja, muistivat minua, kun hindujen keisaritar oli hallinnut viisikymmentä vuotta ja koko maa iloitsi. He sanoivat: "Antakaa hänelle brittiläisen Intian ritarimerkki." Se on minulla nyt kaulassani. Sitten minulla on jaghirini (maapalsta), jonka valtio on antanut minulle … aivan vapaasti minulle ja omaisilleni. Niiltä ajoilta tuntemani miehet … ne ovat nyt maaherroja … tulevat luokseni ratsastaen peltojen poikki … istuen korkealla hevostensa selässä, niin että koko kylä näkee … ja me juttelemme muinaisaikain taisteluista ja muistelemme kuolleita tovereita, toisia toistensa perästä.

– Entä sitten? kysyi laama.

– Oh, sitten he menevät pois, mutta eivät ennen kuin koko kylä on heidät nähnyt.

– Ja mitä aiot lopuksi tehdä?

– Lopuksi kuolen.

– Entä sen perästä?

– Pitäkööt jumalat siitä huolen. En ole milloinkaan häirinnyt heitä rukouksilla; en luule heidänkään häiritsevän minua. Katsokaas, olen huomannut pitkän elämäni aikana, että ne, jotka iankaiken ahdistavat tuolla ylhäällä olevia valituksilla ja voivotuksilla ja itkulla, tulevat äkkiä poisotetuiksi niinkuin everstimme usein kutsutti luoksensa hölläleukaisia alamaalaisia, jotka puhuivat liian paljon. Minä en ole milloinkaan jumalia sellaisella väsyttänyt. He kyllä muistavat sen ja antavat minulle rauhallisen paikan, jossa voin keihästäni varjossa heitellä ja odottaa poikieni tuloa. Minulla on vielä kolme sellaista, he ovat ressaldar-rykmenttien päälliköitä.

– Ja he jatkavat samalla tavalla Olevaisuuden Pyörään kytkettyinä elämää toisensa perästä … toivottomuudesta toivottomuuteen, sanoi laama itsekseen, – kiihkeinä, levottomina, tyydyttämättöminä.

– Niin, sanoi vanha sotilas naureskellen tyytyväisenä. – He ovat kaikki kolme rykmentinpäälliköitä. Pelaavat tosin hieman, mutta niinhän minäkin olen tehnyt. Heillä täytyy olla hyvät varukset, eikä nykyään voi hevosta ottaa niinkuin ennen nainen otettiin. No niin, kyllä minä maastani kaikkeen siihen varoja saan. Mitä arvelet siitä? Peltoni ovat hyvin kasteltuja, mutta työmieheni pettävät minua. Minä osaan käskeä vain keihäänkärjellä. Uh, minä suutun ja kiroon heitä, ja he ovat tekevinään parannuksen, mutta takanani nimittävät minua hampaattomaksi vanhaksi apinaksi.

– Etkö milloinkaan ole mitään muuta toivonut?

– Kyllä … kyllä … tuhansia kertoja! Suoraa selkää ja voimakkaita polvia vielä kerran; notkeata kättä ja terävää silmää ja tarmoa, joka tekisi jälleen mieheksi. Voi noita entisiä päiviä … niitä miehuuden voiman päiviä!

– Se voima on heikkoutta.

– Heikkoudeksi se on nyt muuttunut; mutta viisikymmentä vuotta sitten olisin voinut näyttää sen olevan toista, vastasi sotilas painaen kannuksensa hevosensa luiseviin kylkiin.

– Mutta minä tiedän joen, jolla on suuri parannusvoima.

– Minä olen juonut Gungan vettä melkein läkähtyäkseni. Mutta siitä sain vain vilustuksen enkä mitään voimaa.

– Ei se ole Gunga. Se joki, josta puhun, pesee pois kaiken synnin saastan. Ken sen toiselle rannalle nousee, on varman vapauden omistaja. En tunne sinun elämääsi, mutta kasvosi ovat kunniallisen ja hyvän miehen kasvot. Sinä olet pysynyt uskollisena tielläsi, silloinkin kun oli vaikeata sillä kulkea, sinä mustana vuotena, josta nyt muistan muutakin kuulleeni. Tule nyt Keskitielle, joka on vapauden tie. Kuuntele Ylevää lakia äläkä välitä unista.

– Puhu sitten, vanha mies, sanoi sotilas hymyillen ja kunniaa tehden.

– Me vanhathan aina jaarittelemme.

Laama istuutui mangopuun varjoon, jonka lehtien välistä valojuovia lankesi hänen kasvoilleen, sotilas istui jäykkänä hevosensa selässä, ja Kim, tarkastettuaan huolellisesti, ettei käärmeitä ollut läheisyydessä, heittäysi makaamaan ryhmyisten juurien väliin.

Hyönteiset surisivat nukuttavasti kuumassa päivänpaisteessa, kyyhkyset kujersivat ja kaivonvintturien yhtä nukuttava ääni kuului pelloilta. Hitaasti ja juhlallisesti laama rupesi puhumaan. Kymmenen minuutin perästä sotavanhus laskeusi hevoseltaan kuullakseen paremmin, kuten hän sanoi, ja istahti maahan, pitäen ohjakset käsissään. Laaman ääni heikentyi … väliajat pitenivät. Kim tarkasteli hartaasti harmaata oravaa. Kun pieni turkiseläin oksalla keikuttuaan hävisi, olivat sekä saarnaaja että seurakunta vaipuneet syvään uneen, sotilaan teräväpiirteinen pää painuneena käsivarrelle, laama nojautuneena puun koloon, jota vasten hänen kasvonsa loistivat kuin keltainen norsunluu. Alaston lapsi tallusteli siihen lähelle, katseli heitä ja äkillisen kunnioituksentunteen kehottamana teki juhlallisen pikku kumarruksen – laaman edessä, mutta pieni ja lihava kun oli, keikahti nurin, jolloin Kim purskahti nauramaan noita pieniä sätkiviä jalkoja. Lapsi säikähti ja suutahtaen puhkesi kirkumaan.

– Hoi! Hoi! huudahti sotilas hypähtäen pystyyn – Mitä? Mitä käsketään?.. Sehän on vain lapsi! Uneksuin, että annettiin hälytyskäsky. Lapsi kulta … lapsi kulta … älä itke. Olenko nukkunut? Se oli epäkohteliasta!

– Minä pelkään! Minä pelkään! huusi lapsi.

– Mitäpä sinä pelkäisit? Tässähän on vain kaksi vanhaa miestä ja poika? Miten sinusta, prinssiseni, milloinkaan voi tulla sotilas?

Laama oli myöskin herännyt, mutta välittämättä lapsukaisesta näpsäytteli rukousnauhaansa.

– Mitä, mikä se on? kysyi lapsi, pysähtyen kesken poruaan. – En ole milloinkaan sellaista nähnyt. Anna se minulle.

– Ahaa, sanoi laama hymyillen ja heittäen nauhan kiemuraksi ruohikolle hyräili:

"Tämä on täys pivo kardemummaa, tämä on nokare ghi'n ; on hirssiä, riisiä, muutakin kummaa suihimme nälkäisiin!"

Lapsi huudahti ilosta ja tavoitti mustia kiiltäviä helmiä.

– Ohoh! sanoi vanha sotilas. – Mistä sinä olet tuollaisen laulun oppinut, sinä maailmanhalveksija?

– Opin sen Pathankotissa … kynnyksellä istuessani, vastasi laama hämillään. – Onhan hyvä olla ystävällinen lapsille.

– Minäpä muistan, että ennenkuin uneen vaivuimme, sinä sanoit, että avioliitto ja lasten synnyttäminen ovat oikean valon pimittäjiä, kompastuskiviä tiellä. Tuleeko sinun maassasi lapsia suoraan taivaasta? Ja kuuluuko sinun lakiisi, että heille lauletaan tuollaisia lauluja?

– Eihän kukaan ole täydellinen, sanoi laama vakavana, kooten uudelleen rukousnauhansa. – Juokse nyt äitisi luo, pienokainen!