Rudyard Kipling - Kim - Koko maailman pikku ystävä

Hän tunsi Taksali-portin fakiirien elämää ja puhetapoja ja matki heidän oppilaittensa lauseita.

– Etsiikö hän todellakin sitä mitä sanoo, vai tarkoittaako hän sillä salata muita aikeitaan? Ehkäpä hän etsii aarteita.

– Hän on hupsu, usein vallan pöhkö. Siinä kaikki.

Vanha sotilas nousi nyt ja kysyi, tulisiko Kim hänen vieraakseen siksi yöksi. Pappi kehotti häntä tekemään sen, mutta väitti, että laaman hoitaminen kuului temppelille, ja siihen laama hymyili vilpittömän tyytyväisenä. Kim vilkaisi ympärilläolijoihin ja teki omat päätöksensä.

– Missä rahat ovat? hän kuiskasi, vieden vanhuksen hiukan syrjään.

– Povessani. Missäpä muualla?

– Anna ne minulle. Pian ja huomaamatta.

– Mutta miksi? Eihän täällä ole mitään matkalippua ostettavana?

– Olenko minä oppilaasi vai enkö ole? Enkä opasta vanhoja jalkojasi tiellä? Anna minulle rahat, ja aamulla saat ne takaisin. – Hän pisti kätensä laaman vyöhön ja otti esiin kukkaron.

– Olkoon. – Vanhus nyökäytti päätänsä. – Tämä on avara ja kamala maailma. Enpä milloinkaan luullut siinä olevan niin paljon ihmisiä.

Seuraavana aamuna pappi oli hyvin äkäisellä tuulella, mutta laama oli vallan tyytyväinen. Kim puolestaan oli viettänyt hyvin hauskan illan sotavanhuksen seurassa, joka otti esiin ratsumies-miekan ja pitäen sitä laihoilla polvillaan kertoi suuresta kapinasta ja entisistä päälliköistä, jotka jo kolmekymmentä vuotta olivat haudassa maanneet, kunnes Kim nukahti.

– Tässä seudussa on varmasti hyvä ilma, sanoi laama. – Minä nukun niin keveästi, niinkuin ainakin vanhat, mutta viime yönä nukuin heräämättä valoisaan päivään saakka. Vieläkin on pääni raskas.

– Juo vähän kuumaa maitoa, sanoi Kim, joka oli tottunut sangen usein tuomaan sitä lääkettä oopiumin polttajille. – On jo aika lähteä jälleen matkalle.

– Sille pitkälle tielle, joka vie kaikkien Hindustanin jokien yli, sanoi laama iloisesti. – Lähtekäämme. Mutta miten luulet, oppilaani, voivamme palkita näille ihmisille, ja varsinkin papille, heidän suuren hyvyytensä? Tosin he ovat vielä but parasteja , mutta vastaisissa elämänmuodoissa he ehkä saavat valistusta. Ehkäpä annamme yhden rupeen temppelille? Siellä oleva kuva on vain punaiseksi maalattu kivi, mutta ihmisten sydämen hyvyys on tunnustettava, missä vain sen tapaamme.

– Oletko, pyhä mies, milloinkaan kulkenut yksin tietäsi?

– Kim tähysteli ympärilleen terävästi aivan kuin Intian varikset vainioilla hääriessään.

– Olenhan toki, lapsi: Kulusta Pathankotiin… Kulusta, jossa ensimmäinen oppilaani kuoli. Kun ihmiset olivat hyviä meille, annoimme uhreja, ja vuoristossa olivat kaikki hyväntahtoisia.

– Toista on täällä Hindustanissa, sanoi Kim kuivasti.

– Heidän jumalansa ovat monikätisiä ja pahanilkisiä. Jätetään ne rauhaan.

– Minä opastan sinua vähän tielläsi, koko maailman pikku ystävä … sinua ja keltaista miestäsi. – Vanha sotilas tuli ratsastaen kyläkatua, joka vielä oli varjoinen, istuen laihan lenkosäärisen hevoskaakin selässä. – Eilen illalla avautuivat muistojen lähteet jälleen kuihtuneessa sydämessäni, ja se teki minulle hyvää. Totisesti on sotaa ilmassa. Minä tunnen sen hajun. Katsos! Otin miekan mukaani.

Hänen säärensä roikkuivat pitkinä pienen hevosen selästä, ja suuri miekka heilui hänen kupeellaan. Nojaten kädellään satulan nuppiin hän katsoi terävästi pohjoisille lakeuksille päin. Kerrohan minulle vielä, mitenkä hän näyttäytyi sinulle. Tule istumaan taakseni. Kyllä tämä kaksi jaksaa kantaa.

– Minä olen tämän pyhän miehen oppilas, sanoi Kim, kun he pääsivät kylän portista. Kylän asukkaat näyttivät melkeinpä surullisilta heidän mennessään, mutta papin hyvästijättö oli kylmä ja tyly. Hän on suotta tuhlannut oopiumia mieheen, jolla ei ollut lainkaan rahoja.

– Sinä puhuit hyvin. En ole tottunut pyhiin miehiin, mutta hyvä on aina pitää niitä arvossa. Ei ole enää mitään arvonantoa näinä päivinä … eipä edes silloin kun hallituksen sahib tulee minua tervehtimään. Mutta miksi sellainen, jota hänen tähtensä johtaa sotaan, seuraa pyhää miestä?

– Mutta hän on todella pyhä mies, sanoi Kim vakavasti. – Aivan totisesti, ja puheessa ja työssä pyhä. Hän ei ole samanlainen kuin muut. En ole milloinkaan tavannut sellaista. Emme ole ennustajia emmekä temppujentekijöitä emmekä kerjäläisiäkään.

– Ethän sinä ole, senhän voi nähdä; tuosta toisesta en sentään tiedä.

Hän kuitenkin astelee hyvin.

Aamun viileydessä etenikin laama pitkillä, keveillä kameelinaskeleilla. Hän oli syventynyt mietiskelyyn ja sormi eli koneellisesti rukousnauhaansa.

He kulkivat kuoppaista ja kulunutta kylätietä, joka kiemurteli tasangolla tummanvihreiden mangometsien ja idässä häämöttävän lumipeitteisen Himalajavuoriston välillä. Koko Intia oli työssä vainioillaan, ja kaikkialta kuului kaivonvintturien kitinää, kyntömiesten huutoja ja variksien raauntaa. Hevonenkin tunsi virkistyvänsä ja melkein pani juoksuksi, kun Kim tarttui jalustan hihnaan.

– Minua kaduttaa, etten antanut rupeeta pyhäkköön, sanoi laama päästessään rukousnauhansa viimeiseen, yhdenteenyhdeksättä helmeen.

Vanha sotilas mutisi partaansa niin että laama nyt vasta huomasi hänet.

– Lähdetkö sinäkin jokea etsimään? kysyi hän kääntyen.

– Päivähän on vasta alussaan, kuului vastaus. – Mitäpä tarvitsisimme jokea, ennenkuin saadaksemme vettä ennen auringonlaskua? Tulin vain opastamaan sinua tällä pienellä tiellä, ennenkuin valtatielle tullaan.

– Sinun ystävällisyytesi on muistettava, oi hyväntahtoinen mies. Mutta miksikä miekka?

Sotilasvanhus näytti yhtä nolostuneelta kuin lapsi, jota on häiritty mielileikissään.

– Miekkako? sanoi hän sitä tapaillen. – Oh, se oli vain päähänpisto … vanhan miehen päähänpisto. Poliisihan on sanonut, ettei kukaan Intiassa saisi aseita käyttää, mutta (hän rohkaistui ja taputteli miekkansa kahvaa) kaikki konstaapelit täällä tuntevat minut.

– Sehän oli hyvä päähänpisto, sanoi laama. – Mitä hyötyä on ihmisten tappamisesta?

– Eipä paljoakaan … mikäli minä tiedän. Mutta jollei pahoja ihmisiä joskus surmattaisi, ei tämä maailma olisi hyvä aseettomille uneksijoille. En puhu kokemattomana, sillä olen nähnyt koko maan Delhistä etelään saakka verta tulvillaan.

– Mitä mielettömyyttä se sitten oli?

– Jumalat, jotka lähettivät sen kuritukseksemme, yksin sen tietävät. Mielettömyys tunkeutui koko armeijaan, ja sotamiehet kääntyivät upseereitaan vastaan. Se oli ensimmäinen paha, mutta sen olisi voinut korjata, jos olisivat siihen pysähtyneet. Mutta he rupesivat tappamaan sahibien vaimoja ja lapsia. Sitten tulivat sahibit meren takaa ja vaativat heitä mitä ankarimmin tilille.

– Sellaista huhua kuulin luullakseni kauan aikaa sitten. Sitä nimitettiin muistaakseni mustaksi vuodeksi.

– Minkälaista elämää sinä olet viettänyt, kun et tiedä sitä vuotta!

Huhu tosiaankin! Koko maa tiesi sen ja vapisi.

– Meidän maamme vapisi vain kerran … sinä päivänä, jolloin

Mestarimme sai valistuksen.

– Hm. Minä näin ainakin Delhin vapisevan, ja Delhi on maailman keskipiste.

– He siis rupesivat ahdistamaan vaimoja ja lapsia? Sepä oli paha teko.

Rangaistuksen täytyi tulla.

– Monet sitten lymysivät, mutta vähän hyötyä heillä siitä oli. Olin silloin rakuunarykmentissä. Se nousi kapinaan. Kuusisataakahdeksankymmentä miekkaa meitä oli, ja kuinka monen niistä luulette pysyneen uskollisina? Kolme! Ja niistä minä olin yksi.

– Sitä suurempi ansio siitä.