Rudyard Kipling - Kim - Koko maailman pikku ystävä

– Kuulehan, sanoi vanha sotilas Kimille, – hän häpeää sitä, että on tehnyt lapsen onnelliseksi. Sinusta olisikin tullut hyvin hyvä perheen isä, veljeni. Hei, lapsi! – hän heitti lapsukaiselle rahan. – Makeiset ovat aina makeita. – Ja kun pienokainen hävisi auringonpaisteeseen, jatkoi hän: – Niistä kasvaa miehiä. Pyhä mies, minua pahoittaa, että nukahdin kesken puhettasi. Anna se anteeksi.

– Olemme molemmat vanhoja, sanoi laama. – Vika on minun. Minä kuuntelin sinun puhettasi maailmasta, ja yksi vika johtaa toiseen.

– Kuuleppa vain! Mitäpä jumalasi siitä pahentuisivat, että leikit lapsen kera? Ja se lauluhan oli aika hyvin laulettu. Jatkakaamme matkaa, niin minäkin laulan laulun Nikal Seynistä Delhin luona … sen vanhan laulun.

He lähtivät mangopuun varjosta, ja vanhan miehen kimakka laulu kaikui valituksen tapaisena, kertoen Nikal Seynistä (Nicholsonista) … jota laulua Punajabissa lauletaan vieläkin. Kim oli ihastunut ja laamakin kuunteli kiintyneenä.

– Ahi! Nikal Seyn on kuollut … hän kuoli Delhin luona! Pohjan keihäät kostavat Nikal Seynin kuoleman! – Vanhus lauloi värisevällä äänellä, säestäen loppusointuja miekkansa huotralla hevosen kupeeseen.

– Ja nyt olemme joutuneet suurelle valtatielle, sanoi hän, kun Kim oli häntä laulusta kiittänyt, sillä laama oli aivan vaiti. – Siitä on pitkä aika, kun ratsastin tätä tietä, mutta sinun vilkas puheesi innostutti minua. Katsos, pyhä mies … tässä on suuri tie, koko Intian selkäranka. Enimmäkseen se on neljän puurivin varjostama niinkuin tässäkin, ja keskitiellä, joka on kova, on vilkas liike. Ennenkuin rautatiet tulivat, kulki täällä sadoittain sahibeja. Nyt vain maalaisvankkurit ja muut sellaiset sillä liikkuvat. Oikealla ja vasemmalla on raskaitten kuormien soratie … viljaa ja pumpulia ja puuta, kalkkia ja nahkoja varten. Sitä on turvallinen kulkea, sillä aina muutaman kosin päässä on poliisiasema. Poliisit ovat tosin varkaita ja nylkyreitä (minä puolestani panisin ratsumiehiä, tarmokkaan päällikön komentamia nuoria sotilaita, tietä vartioimaan), mutta eivät he ainakaan siedä muita kilpailijoita. Kaikenlaisia ihmisiä liikkuu täällä, bramiineja ja chumareja, rahamiehiä ja kulkureita, tukanleikkaajia ja pyhiinvaeltajia, savenvalajia ja kaikenkaltaisia, tullen ja mennen. Se on niinkuin joki, josta minut on vedetty maalle kuin puunrunko tulvan jälkeen.

Ja ihmeellisen näyttämön tosiaankin esittää tuo suuri valtatie. Se kulkee aivan suoraan ja välittää tuhannen viidensadan mailin matkan tungoksetta Intian valtavaa liikennettä. Se on sellainen elämänvirta, jommoista ei ole missään muualla maailmassa. He katselivat sen vihreiden puiden kaartamaa, varjojen katkomaa ja etäisyyteen häipyvää valkoista pintaa, jolla näkyi hitaasti kulkevia vaeltajia. Vastapäätä heitä oli poliisiaseman kaksiosainen vahtikoju.

– Kuka se on, joka aseita kantaa vastoin lakeja? huusi nauraen poliisi, nähdessään sotilaan miekan. – Eikö poliisi riitä pitämään kurissa pahantekijöitä?

– Poliisin vuoksi minä sen ostinkin, kuului vastaus. – Onko kaikki järjestyksessä Intiassa?

– Ressaldar sahib, kaikki käy hyvin.

– Minä olen, näetkös, kuin vanha kilpikonna, joka pistää päänsä esiin kuorestaan ja vetää sen jälleen sisään. Niin, tässä on Hindustanin tie. Kaikki ihmiset kulkevat sitä…

– Sinä sian jälkeläinen, onko tuo pehmeä tie aiottu sinulle siinä selkääsi kyhniäksesi? Sinä kaikkien häpeällisten tyttärien isä ja kymmenentuhannen yhtä häpeällisen vaimon mies, sinun äitisi oli paholaiselle antautunut ja hänen äitinsä hänet sille omisti, eikä tädeilläsi ole ollut nenää seitsemään miespolveen. Sisaresi!.. Mikä hullu päähänpisto sai sinut panemaan rattaat poikkiteloin? Särkynyt pyöräkö? Särenpä pääsikin, jotta saat ne molemmat yhteen panna!

Ääni ja kiukkuiset piiskanläimäykset kuuluivat tomupatsaasta puolensadan jalan päästä, missä eräät rattaat olivat särkyneet. Laiha korkea kattiwar-tamma, silmät ja sieraimet punaisina kauhistuksesta, hyppeli korskuen ratsastajansa alla, joka puolestaan ajoi huutavaa miestä. Ratsumies oli pitkä ja harmaapartainen, istuen hurjistuneen ratsun selässä kuin kiinnikasvaneena ja taitavasti ruoskien uhriansa hypähdyksien välillä.

Sotavanhuksen kasvot loistivat. – Se on poikani! sanoi hän, koettaen saada hevosensa päätä kohotetuksi.

– Pitääkö minun tulla ruoskituksi ihan poliisin nenän edessä, huusi kuormanajaja. – Oikeutta, minä vaadin oikeutta…!

– Pitääkö kirkuvan apinan saada tukkia tie pudottamalla kymmenentuhatta säkkiä nuoren hevosen eteen? Sillä tavoinhan voi hevosen tärvellä.

– Hän puhuu totta, hän puhuu totta, mutta hevonen on hyvin opetettu, sanoi vanhus. Kuormanajaja ryömi rattaittensa alle ja sieltä sinkautteli kaikenlaisia uhkauksia.

– Ne ovat väkeviä miehiä nuo sinun poikasi, sanoi poliisi rauhallisesti kaivellen hampaitansa.

Ratsastaja sivalsi vielä ruoskallansa ja tuli sitten nelistäen heitä kohti.

– Isä! hän pysäytti hevosensa kymmenen jalan päähän ja hyppäsi maahan.

Vanha sotilas laskeutui heti alas koniltansa, ja isä ja poika syleilivät toisiansa, niinkuin itämailla on tapana.

Isä ja poika rupesivat sitten puhelemaan keskenään matalalla äänellä. Kim heittäytyi lepäämään puun alle, mutta laama nyki häntä kärsimättömästi hihasta.

– Mennään eteenpäin. Joki ei ole täällä.

– Ohhoh! Hoo! Emmekö ole jo kulkeneet tarpeeksi? Eihän jokemme karkaa.

Ollaan kärsivällisiä, niin hän antaa meille pienen avun.

– Tämä poika, sanoi vanha sotilas äkkiä, – on tähtien ystävä, hän toi minulle tiedon eilen. Hän on näyssä nähnyt miehen antamassa määräyksiä sotaa varten.

– Hm! sanoi hänen poikansa syvällä rintaäänellä. – Hän sattui kuulemaan basaarijuttuja ja käytti niitä hyväkseen.

Isä nauroi. – Ei hän ainakaan ratsastanut minun luokseni pyytämään uutta ratsua ja jumala tietää kuinka monta rupeeta. Ovatko veljiesikin rykmentit saaneet lähtökäskyn?

– En tiedä. Otin lomaa ja riensin nopeasti luoksesi, jos sattuisi…

– Jos sattuisi … että he ehtisivät ennen sinua kerjäämään. Voi teitä pelaajia ja tuhlaajia! Mutta sinä et ole vielä milloinkaan ottanut osaa taisteluun. Siinä tarvitaan totisesti hyvä hevonen. Sitäpaitsi hyvä varahevonen ja kestävä poni matkaa varten. No, katsotaan … katsotaan. – Hän naputti sormillaan satulan nuppia.

– Ei tässä sovi suunnitella asioita, isä. Lähdetään kotiin.

– Ainakin on poika maksettava. Minulla ei ole rahaa mukanani, ja hän toi kuitenkin varmoja uutisia. Hoi! Sinä koko maailman pikku ystävä, sota tulee, niinkuin sinä sanoit.

– Niin, juuri niinkuin minä tiesin, vastasi Kim tyytyväisenä.

– Mitä? kysyi laama hypistellen helmiään ja aina vain tähystellen tielle päin.

– Isäntäni ei vaivaa tähtiä maksua vastaan. Me toimme uutisia … pane merkille: me toimme uutisia ja nyt lähdemme – Kim pani kätensä sivullensa aivan kuin rahaa vastaan ottaakseen.

Vanhuksen poika heitti hopearahan, joka vilahti päivänpaisteessa. Samalla hän mutisti jotakin kerjäläisistä ja silmänkääntäjistä. Se oli neljän annan raha ja oli hyvin riittävä useaksi päiväksi. Laama, joka näki metallin vilahduksen, mutisi siunauksen.

– Onnea matkalle, koko maailman pikku ystävä, huutaa piipitti vanha sotilas kääntäen laihaa ratsuaan. – Kerran elämässäni tapasin oikean profeetan … joka ei ollut armeijaan kuuluva.

Isä ja poika kääntyivät menemään yhdessä, vanhus istuen yhtä pystynä kuin nuorikin.

Maalaispoliisi, jonka yllä oli palttinahousut, tulla laahusteli tien poikki. Hän oli nähnyt rahan.