Rudyard Kipling - Kim - Koko maailman pikku ystävä

Hänen miehensä kosketti sormella otsaansa ja hymyili. Mutta kun seuraavalla kerralla ruvettiin syömään, annettiin laamalle parhainta.

Ja vihdoin, väsyneinä, unisina ja tomuisina he saapuivat Umballan asemalle.

– Me jäämme tänne erään oikeusasian vuoksi, sanoi talonpojan vaimo Kimille. – Me asumme mieheni serkun nuoremman veljen luona. Siellä on tilaa yogillekin , samoin sinullekin. Antaisiko hän minulle siunauksensa?

– Kuule, pyhä mies! Tämä nainen, jolla on kultainen sydän, antaa meille yösijan. Tämä etelän maa on ystävällinen maa. Ajatteles, kuinka paljon apua olemme saaneet aamun koitteesta asti!

Laama taivutti päätänsä siunaukseen.

– Täytät minun serkkuni nuoremman veljen talon kuljeksivilla, murisi mies nostaen olkapäälleen bambusauvaan kiinnitetyn myttynsä.

– Sinun serkkusi nuorempi veli on isäni serkulle vielä velkaa tyttärensä hääjuhlasta, sanoi nainen terävästi. – Antakoot siihen tarkoitukseen näille ruokaa. Tämä yogihan kerjää, eikö niin?

– Minä kerjään hänen puolestaan, sanoi Kim, joka vain halusi saada laaman yöksi suojaan voidakseen itse etsiä Mahbub Alin englantilaista ja jättää hänelle valkoisen oriin sukutaulun.

– No, sanoi hän, kun he olivat päässeet turvaan siistin hindulaistalon pihaan, – minä menen vähän ulos … ostamaan ruokaa basaarista. Älä mene minnekään, kunnes palaan.

– Palaatko sinä? Palaatko varmasti? – Vanhus tarttui hänen ranteeseensa. – Ja palaatko tässä samassa asussa? Onko tänään liian myöhä etsiä virtaa?

– Liian myöhä ja liian pimeä. Ole rauhassa. Ajattele kuinka kaukana olet jo … sata kosia Lahoresta.

– Niin … ja yhä kauempana luostaristani. Voi! Tämä on suuri ja kauhistava maailma.

Kim livahti ulos, ja tuskinpa milloinkaan on vähemmän huomiota herättävä pieni olento kuljettanut omaa ja vielä tuhansien ihmisten kohtaloa pienessä kotelossa kaulassaan.

Mahbub Alin neuvot viittasivat hänelle kylläkin selvästi sen talon, missä englantilainen asui, ja tallirenki, joka ajoi pieniä rattaita kerhosta kotiin, varmisti häntä yhä enemmän. Jäljellä oli vain löytää itse isäntä, ja sitä varten Kim pujahti pensasaidan lävitse ja piiloutui kuistin luona korkeiden kukkapensaiden taa. Talossa oli kirkas valaistus, ja palvelijat liikkuivat kattaen pöytiä, joilla oli kukkia, laseja ja hopeita. Äkkiä tuli esille mustaan ja valkoiseen puettu englantilainen, hyräillen jotakin laulua. Oli liian pimeä voidakseen nähdä hänen kasvojaan, jonka vuoksi Kim koetti vanhaa kerjäläistemppua.

– Köyhien auttaja!

Mies kääntyi ja astui ääntä kohti.

– Mahbub Ali sanoo…

– Haa! Mitä sanoo Mahbub Ali?

Hän ei yrittänytkään saada nähdä tarkemmin puhujaa, ja siitä Kim ymmärsi hänen tietävän, mitä asia koski.

– Valkoisen oriin sukutaulu on aivan selvä.

– Mitä todistuksia sinulla on siitä? – Englantilainen poikkesi ruusupensaan luo tiepuoleen.

– Mahbub Ali on antanut minulle tämän todistuksen. – Kim heitti paperikäärön ilmaan niin että se putosi polulle miehen viereen, joka pani jalkansa sen päälle, samalla näet lähestyi eräs puutarhan rengeistä. Kun tämä oli mennyt, poimi hän paperin maasta ja heitti rupeen – Kim saattoi kuulla sen kilahduksen – ja meni taloon kääntymättä enää. Nopeasti Kim otti rahan, mutta huolimatta tottumuksestaan hän oli syntyperältään tarpeeksi irlantilainen arvellakseen, että hopea merkitsi vähimmin joka leikissä. Mitä hän tahtoi, oli saada nähdä millainen vaikutus hänen ilmoituksellaan oli; senvuoksi hän jäikin makaamaan ruohikkoon ja ryömi lähemmäksi taloa.

Hän näki, – sillä Intian bungalow-talot ovat avoimia päästä päähän – että englantilainen meni kuistin kulmassa olevaan pieneen huoneeseen, joka näytti olevan jonkinlainen virkahuone, pöytä täynnä papereita ja kirjekoteloita. Sinne hän istuutui tutkiakseen Mahbub Alin viestiä. Hänen kasvonsa, joita lamppu täysin valaisi, muuttuivat ja synkistyivät, ja Kim, joka oli hyvin terävä sellaiseen, pani kaiken tarkoin merkille.

– Will, rakas Will, kuului naisen ääni. – Sinun pitäisi mennä vierashuoneeseen … he tulevat tuossa paikassa.

Mies vain luki kiinteästi.

– Will! sanoi ääni taas hetkistä myöhemmin. — Hän on tullut. Minä kuulen ratsujen kavionkopseen tieltä.

Mies riensi ulos avopäin, samassa kun suuret vaunut neljän hindusotilaan saattamina pysähtyivät kuistin eteen ja pitkä mustatukkainen mies, suora kuin seiväs, hypähti ulos mukanaan nuori upseeri, joka herttaisesti nauroi.

Kim makasi litteänä vatsallaan melkein ulottuen koskettamaan isoihin pyöriin. Isäntä ja mustatukkainen vieras vaihtoivat pari sanaa keskenään.

– Tietysti, sir, sanoi nuori upseeri reippaasti, – kaikki muu saa odottaa, kun on kysymys hevosesta.

– Me emme viivy enempää kuin parikymmentä minuuttia, sanoi talon isäntä; – voittehan pitää seuraa ja huvittaa heitä sillä välin.

– Käskekää jonkun miehistä odottaa, sanoi pitkä muukalainen mennessään isännän kanssa pieneen huoneeseen, vaunujen samalla poistuessa. Kim näki heidän kumartuvan Mahbub Alin viestiä tutkimaan ja kuuli heidän äänensä: toinen puhui matalalla ja kunnioittavalla äänellä, toinen terävästi ja päättävästi.

– Ei ole kysymys viikoista, vaan päivistä … melkeinpä tunneista, sanoi vanhempi. – Olen odottanut sitä jo jonkin aikaa, mutta tämä – hän viittasi Mahbub Alin paperiin – ratkaisee sen. Grogan tulee tänne illallisille, eikö niin?

– Kyllä, sir, ja samoin Macklin.

– Hyvä on. Minä puhuttelen heitä. Asia esitetään neuvostolle, mutta tässä tapauksessa olemme oikeutettuja ryhtymään heti toimeen. Ilmoittakaa Pindin ja Peshawurin prikaateille. Tämä tärvelee kesälomat, mutta sitä ei voi auttaa. Sen olemme saaneet siitä, ettemme kukistaneet heitä perinpohjin jo alussa. Kahdeksantuhatta riittänee.

– Minkä verran tykistöä, sir?

– Siitä täytyy neuvotella Macklinin kanssa.

– Onko siis sota kysymyksessä?

– Ei. Rangaistusretkikunta. Kun on sidottu edeltäjänsä toimista…

– Mutta C 25 on saattanut valehdella.

– Hän varmistaa toisen ilmoituksen. Itse asiassa he ovat näyttäneet aikomuksensa jo puoli vuotta sitten. Mutta Devenish tahtoi säilyttää rauhan, ja sitä he tietysti käyttivät voimistuakseen. Lähettäkää sähkeet heti – uusin salakirjaimin, ei vanhoin – minun ja Whartonin käyttämin. Luulen, ettei meidän tarvitse antaa naisten odottaa enempää. Voimme loput järjestää sikaareja poltellessamme. Arvelinkin tällaista olevan tulossa. Se on vain rangaistusretkikunta – eikä sota.

Kun saattomies poistui, ryömi Kim huoneen taakse, mistä hän Lahoren-aikuisten kokemustensa nojalla toivoi saavansa ruokaa – ja tietoja. Keittiö oli täynnä touhukkaita palveluspoikia, joista yksi potkaisi häntä.

– Ai, sanoi Kim ollen itkevinään. – Minä vain aioin pestä astioita, jos saisin ruokaa.

– Koko Umballa on samalla asialla. Mene tiehesi. Nyt viedään liemi sisään. Luuletko, että me, jotka palvelemme Creighton sahibia, tarvitsemme vieraita keittiöpoikia avuksemme aterioita valmistamaan?

– Mutta onhan nyt oikein suuret illalliset, – sanoi Kim, katsellen lautasia.

– Kummakos se on. Illan kunniavieras ei olekaan kukaan muu kuin itse

Jang-i-Lat sahib (ylipäällikkö).

– Hoo! sanoi Kim, aivan täsmällisesti ääntäen hindulaisten ihmetyshuudahduksen. Hän oli saanut tietää, mitä halusikin, ja kun keittiöpoika kääntyi poispäin, livahti hän tiehensä.

– Ja kaikki touhu, sanoi hän itsekseen, ajatellen tapansa mukaan hindukielellä, – muka hevosen sukutaulun vuoksi! Mahbub Alin olisi pitänyt tulla minulta oppimaan hiukan valehtelemisen taitoa. Kun ennen kuljetin sanaa, koski se aina naisia. Nyt ovat miehet kysymyksessä. Sitä parempi. Se pitkä mies sanoi lähettävänsä suuren armeijan rankaisemaan jotakuta … jossakin … sähke siitä lähetetään Pindiin ja Peshawuriin. Puhuttiin tykeistäkin. Jospa olisin ryöminyt lähemmäksi. Suuria uutisia!