Rudyard Kipling - Kim - Koko maailman pikku ystävä

– Sisään, sisään! huusi lihava hindulainen koronkiskuri puristaen vaatteeseen käärittyä tilikirjaa kainaloonsa. Viekkaasti hymyillen lisäsi hän: – On hyvä olla ystävällinen köyhiä kohtaan.

– Kyllä kai, kun saa seitsemän prosenttia kuukaudessa ja vielä syntymättömänkin vasikan pantiksi, sanoi nuori dogralainen sotilas, joka oli menossa kotiin lomalle; kaikki yhtyivät nauruun.

– Meneekö juna Benaresiin? kysyi laama.

– Tietysti. Miksi muutoin olisimme tänne tulleet? Mene sisään, muutoin jäämme tänne, huusi Kim.

– Katsos! kirkui Amritsarin tyttö. – Hän ei ole koskaan ennen ollut junassa. Katsos vain!

– No, autetaan, sanoi maalainen ojentaen suuren ruskean kätensä ja vetäen hänet sisään. – Näin se käy, isä.

– Mutta … mutta … minä istun permannolla. On vastoin Sääntöä istua penkillä, sanoi laama. – Sitäpaitsi jalkani kangistuisivat.

– Eipä ole yhtäkään oikean elämän sääntöä, jota näissä junissa ei rikottaisi, sanoi koronkiskuri huuliaan muikistaen.

– Me istumme esimerkiksi kaikenkarvaisten kastilaisten ja kansojen vieressä.

– Niin ja vieläpä häpeämättömimpäin rinnalla, sanoi äskeinen vaimo katsellen vihaisesti Amritsarin tyttöä, joka taas puolestaan ihaili nuorta sotilasta.

– Sanoinhan, että meidän olisi pitänyt mennä rattailla, sanoi hänen miehensä, – ja siten olisimme säästäneet rahaakin.

– Niin … ja sitten kuluttaneet kaksi vertaa ruokaa matkan varrella.

Siitähän on jo puhuttu kymmenentuhatta kertaa.

– Niinpä kyllä, ja kymmenellätuhannella kielellä, – mutisi mies.

– Jumalat auttakoot meitä vaimo-parkoja, jollemme saisi puhuakaan.

Ohhoh! Hän on niitä, jotka eivät saa katsoa eikä puhutella naista. —

Sillä laama, jota hänen Sääntönsä kielsi, ei ollut kiinnittänyt naiseen vähintäkään huomiota. – Ja hänen oppilaansa lienee samanlainen?

– Eipä suinkaan, äiti, sanoi Kim reippaasti. – Ei ainakaan, jos nainen on hyvän näköinen ja armelias nälkäistä kohtaan.

– Se oli kerjäläisen vastaus, sanoi sikhiläinen nauraen. – Siitä sait, sisar! – Kim oli ojentanut kätensä pyytääkseen.

– Entä minne aiot mennä? kysyi nainen antaen hänelle puolikkaan leipää likaisesta kääröstä.

– Benaresiin asti, sisar.

– Olette kai temppujentekijöitä? kysyi nuori sotilas. – Onko mitään temppuja ajan kuluksi? Miksi ei tuo keltainen mies vastaa?

– Sen vuoksi, sanoi Kim lujasti, – että hän on pyhä ja ajattelee asioita, jotka ovat sinulta salatut.

– Saattaa olla. Mutta me Loodhianan sikhit emme välitä opinkappaleista, virkkoi toinen sointuvasti. – Me taistelemme.

– Minun sisareni veljenpoika on naik (korpraali) siinä rykmentissä, sanoi sikhiläinen käsityöläinen hiljaa. – On siellä dogralaisia komppanioitakin.

Sotilas katseli tuijottaen häntä, sillä dogralaiset ovat toista kastia kuin sikhiläiset, ja sitten pankkiiri nauroi.

– Kaikki ne ovat samanarvoisia minulle, sanoi amritsarilainen tyttö.

– Sen kyllä uskomme, tokaisi talonpojan vaimo ilkeästi.

– Niin, mutta kaikki, jotka ase kädessä maatansa palvelevat, kuuluvat kuin yhteen veljeskuntaan. Kastin veljeskunta on erikseen, mutta sen yläpuolella taas – tyttö katseli ympärilleen vähän varovasti – on Pultonin yhdistävä side … rykmentti … eikö niin?

– Veljeni on eräässä rykmentissä, sanoi talonpoika. – Dograt ovat hyviä miehiä.

– Sinun sikhisi ainakin olivat sitä mieltä, sanoi sotamies katsoen vihaisesti äänettömään ukkoon, joka istui nurkassa. – Sinun sikhisi ainakin niin ajattelivat, kun kaksi meidän komppaniaamme tuli auttamaan heitä Pirzai Kotalissa kahdeksaa afridein komppaniaa vastaan ei täyttä kolmea kuukautta sitten.

Hän kertoi sitten eräästä rajakahakasta, jossa Loodhiana-sikhien dogra-komppaniat olivat kunnostautuneet. Amritsarin tyttö hymyili, sillä hän tiesi, että tuo juttu oli hänen suosionsa voittamista varten.

– Voi, voi, sanoi talonpojan vaimo lopuksi, – heidän kylänsä siis poltettiin ja pikkulapset joutuivat kodittomiksi?

– He olivat ryöstäneet meidän kuolleemme. He saivat maksaa suuret rahat, kun olimme heitä kurittaneet; niin se oli. Onko tämä Amritsar?

– On, ja tässä merkitään lippumme, sanoi rahakauppias kopeloiden vyötänsä.

Lamppujen valo rupesi jo kalpenemaan aamun vaaletessa, kun sekarotuinen konduktööri tuli sisään. Matkalippujen tarkastus on verrattain hidasta idässä, jossa ihmiset kätkevät ne kaikenlaisiin piilopaikkoihin. Kim otti omansa, ja hänen käskettiin poistua.

– Mutta minä menen Umballaan, väitti hän vastaan. – Minä olen tämän pyhän miehen seurassa.

– Voit mennä Jehannumiin saakka minun puolestani. Tämä lippu on kuitenkin vain Amritsariin. Ulos!

Kim puhkesi itkuun ja selitti, että laama oli hänen isänsä ja äitinsä, että hän oli laaman ainoa vanhuuden turva ja että laama kuolisi ilman hänen hoitoaan. Kaikki matkustajat pyysivät konduktööriä olemaan armollinen, rahakauppias varsinkin oli siinä suhteessa kaunopuheinen, mutta mies vei kuin veikin Kimin asemasillalle. Laama oli aivan neuvotonna eikä voinut saada selvää koko asiasta. Kim korotti äänensä ja itki vaunun ikkunan ulkopuolella.

– Minä olen aivan köyhä, isäni on kuollut … äitini on kuollut. Oh, armeliaat ihmiset, jos minut heitetään tänne, kuka hoitaa tuota vanhaa miestä?

– Mitä … mitä tämä on? kysyi laama. – Hänhän on menossa Benaresiin, hänen täytyy tulla minun kanssani. Hän on minun chelani . Jos rahaa on maksettava…

– Oh, ole hiljaa, kuiskasi Kim; – olemmeko me ruhtinaita heittääksemme rahaa hukkaan, kun koko maailma on niin armelias?

Amritsarin tyttö astui vaunusta myttyineen, ja häntäpä juuri Kim oli odottanutkin. Hän tiesi, että tuontapaiset naiset olivat armeliaita.

– Matkalippu … pieni matkalippu Umballaan … oi sinä sydänten murtaja!

Tyttö nauroi.

– Etkö ole lainkaan armelias?

– Tuleeko tuo pyhä mies pohjoisesta?

– Hyvin kaukaa pohjoisesta, huusi Kim. – Vuoristosta asti.

– Siellä Pohjolassa on lunta mäntyjen välissä … vuoristossa on lunta. – Äitini on Kulusta. Osta itsellesi lippu. Pyydä vanhan miehen siunausta minulle.

– Kymmenentuhatta siunausta, kirkui Kim. – Oh, pyhä mies, nainen on ollut armelias, niin että voin tulla kanssasi … nainen, jolla on kultainen sydän. Minä juoksen ostamaan matkalipun.

Tyttö katseli laamaa, joka oli vaistomaisesti seurannut Kimiä asemasillalle. Vanhus kumartui, jottei näkisi tyttöä, ja mutisi jotakin tiibetinkielellä hänen mennessään ohitse väkijoukon mukana.

– Helposti saatu, helposti menee, sanoi talonpojan vaimo terävästi.

– Hän on saanut ansiota itselleen, vastasi laama. – Epäilemättä se oli nunna.

– Sellaisia on kymmenentuhatta yksin Amritsarissa. Tule takaisin, vanha mies, tai juna jättää sinut, huusi rahanlainaaja.

– Se riitti sekä matkalippuun että ruokaankin, sanoi Kim rientäen paikalleen. – Syö nyt, pyhä mies. Katsos, päivä koittaa!

Aamu-usvat haihtuivat kohoten kultaisina, punaisina, kellertävinä viheriältä tasangolta. Koko rikas Punjabin alue oli pian näkyvissä täydessä loistossaan päivänpaisteessa. Laama säpsähteli vähän, kun sähkölankapylväät vilahtelivat ohitse.

– Junan nopeus on suuri, sanoi rahanvaihtaja vähän isällisesti hymyillen. – Me olemme joutuneet kauemmaksi Lahoresta kuin mitä olisit kahdessa päivässä kävellyt. Illalla olemme Umballassa.

– Ja siitä on vielä pitkälti Benaresiin, sanoi laama väsyneesti, pureskellen Kimin tarjoamaa leipää. Kaikki avasivat käärönsä ja rupesivat syömään aamiaista. Sitten rahanlainaaja, talonpoika ja sotilas täyttivät piippunsa, ja pian täyttyi koko vaunu katkeralla savulla, jonka keskeltä kuului yskintää ja syljeskelyä kaikkialta. Sikhiläinen ja talonpojan vaimo pureskelivat kuivaa pan-juurta; laama otti nuuskaa ja hypisteli rukousnauhaansa. Kim istui jalat ristissä tyytyväisenä, kun vatsa oli täysi.