Martti Larni - Neljäs nikama eli Veijari vastoin tahtoaan

— Ja nyt olen tässä, lopetti Jerry tarinansa, josta puuttui miltei tyystin mainonta, ja jäi odottamaan vastakaikua.

Ja vastakaiku saapuikin hyvin nopeasti. Mr. Lurye unohti tuokioksi murheensa ja kysyi liukkaasti:

— Missä yhtiössä teidän autonne on vakuutettu? Professori Finnillä ei ollut varaa häkeltyä. Hän vastasi heti:

— Y.P.H.L.K.A:ssa.

— Missä?

— Y.P.H.L.K.A :ssa.

— En ole koskaan kuullut sellaisesta yhtiöstä. Mikä sen virallinen nimi on? Tarkoitan lyhentämätön.

— Yksityistä Praktiikkaa Harjoittavien Lääkäreiden Keskinäinen Autovakuutusyhtiö. (

Mr. Lurye ravisteli päätänsä.

— Minä eii totisesti tunne sellaista yhtiötä.

— Sepä merkillistä. Y.P.H.L.K.A. on nimittäin maailman suurin.

— Ei, ei se ole maailman suurin. Mutta katsotaanhan.

Mr. Lurye kaivoi povitaskustaan pikku muistikirjan. Se oli korukansiin sidottu autovakuutusmiehen kalenteri, joka oli aina ajan tasalla niin kuin kalenterit yleensäkin.

— Minun kirjassani ei ole sellaista yhtiötä, sanoi Mr. Lurye. Jerry sulki silmänsä ja puristi hätävalheen liikkeelle.

— Minkä vuoden kalenteri teillä on, Mr. Lurye?

— Viime vuoden, mutta tähän on tehty sen jälkeen lisäyksiä.

— Milloin siihen on tehty viimeinen lisäys?

— Hetkinen. Kolme kuukautta sitten. Sen jälkeen ei ole perustettu uusia yhtiöitä.

Jerryn kasvoilla ajelehti voittajan ilme. Hän melkein huudahti:

— Siinäpä se, Mr. Lurye! Y.P.H.L.K.A. perustettiinkin vasta viikko sitten. Muuten, Mr. Lurye, saanko tietää teidän toimenne?

— Kyllä. Olen Amerikan Autoyhdistyksen edustaja ja kahden suuren autovakuutusyhtiön piiritarkastaja.

Jerryn silmäripset alkoivat lakaista silmälasien sisäpintaa kuin pikku luudat, ja hän koetti kiireesti vaihtaa puheenaihetta. Hän tiesi kokemuksesta, että paras keino päästä eroon omista valheistaan oli antaa toisen valehdella. Bobon seurassa hänestä oli kehittynyt lahjakas kuuntelija, ja pikku viekkaudella hänen onnistui nytkin kiertyä kuuntelijaksi. Murheen riivaama vakuu-tusmies heittäytyi äkkiä tunteelliseksi, ja viinin herkistämänä hän kertoi seuraavan tarinan:

— Minä taisin jo äsken sanoa, että olen syntynyt Toledossa. Itse asiassa ei sillä ole mitään merkitystä, missä olen syntynyt. Minä olen syntynyt vaimosta ja miehestä niin kuin muutkin ihmiset, ja minulla on herkkä sydän niin kuin kaikilla herkillä ihmisillä. Ainakin kaksi kertaa kuukaudessa annan dollarin kirkon kolehtihaaviin, ja joka joulu lahjoitan Pelastusarmeijalle vanhoja vaatteita. Niin kuin jo sanoin, minulla on vaimo ja neli-toistavuotias poika. Kaunis poika. Hän ei ole vähääkään minun iiäköiseni, vaikka olenkin taatusti hänen isänsä. Niin… Minä olen poikani isä… Ja nyt minä olen kadottanut poikani, rakkaan poikani, Robertin…

Mr. Lurye piti tauon ja nyyhkytti.

— Otan osaa suruunne, Mr. Lurye, sanoi Jerry hillityllä* äänellä.

— Kiitos, professori. Lääkärinä te varmasti ymmärrätte minua?

— Totta kai, Mr. Lurye. Tällaiset tapaukset ovat minun erikoisalaani. Olen psykiatri, nähkääs. Ihmissielun löytöretkeilijä, jos niin voi sanoa.

— Totta tosiaan niin voi sanoa, nyyhkytti onneton isä ja jatkoi tarinaansa verkkaisesti ja piti samalla huolta, että Madame kävi täyttämässä lasit.

— Niin, herra professori, minä olen onneton mies. Jos maailmasta etsittäisiin kymmenen onnettominta ihmistä, niin minä olisin varmasti heidän joukossaan. Rakas poikani…

— Mihin tautiin hän kuoli? tiedusteli Jerry varovasti.

— Kuoli? Ei hän ole kuollut. Hän karkasi. Tänään puolen päivän tienoissa. Ja minä olen syyllinen siihen. Katsokaas, asia on näin. Tulin eilen illalla parin päivän matkalta. Suutelin vaimoani ja sitten menin nukkumaan. Poikani halusi puhua minun kanssani, mutta minä olin väsynyt ja sanoin: — Puhutaan aamulla. — Aamukahvin aikana, kun silmäilin sanomalehteä, poikani sanoi arkaillen: — Isä, minulla on vähän asiaa. — Vilkaisin häneen ohimennen ja vastasin: — Oletko sinä jo pessyt kasvosi? Älä tiputtele marmelaatia paitasi rinnukselle! — Jatkoin lukemista ja vahingossa kaadoin kahvikupin pöydälle. Se oli tietysti minun syyni, mutta kun näin poikani hymyilevän, raivostuin. Sanoin: — Robert, eikö äitisi ole opettanut sinulle minkäänlaisia pöytätapoja? Älä vetelehdi, vaan kiiruhda kouluun! — Sitten Robert nousi pöydästä, vaihtoi äitinsä kanssa jonkin sanan ja yritti vieläkin lähestyä minua. Hän sanoi: — Isä, minä tahtoisin tosiaan keskustella sinun kanssasi…

Silloin minä hiukan kiihdyin ja vastasin: — Etkö sinä anna oman isäsi juoda rauhassa aamukahviaan? Minä tiedän sinun asiasi: ruinaat tietysti rahaa. Tai sitten olet saanut huonon todistuksen tai kotimuistutuksen. Vai haluatko sinä liittyä jalkapallojoukkueeseen?

Robert alkoi kerätä koulukirjoja kainaloonsa ja sanoi arasti: — Toisten poikien isät eivät ole tuollaisia. — Paiskasin sanomalehden kädestäni ja huudahdin: — Millaisia? Uskallatko sinä arvostella isääsi?

Vaimoni yritti lausua jonkin selittävän sanan, mutta se ei selittänyt mitään. — No, sano sitten, mitä sinä haluat! sanoin pojalleni. Robert katseli kenkiään ja vastasi, että hän aikoo mennä naimisiin jonkun luokkatoverinsa kanssa. Naimisiin! Minun poikani naimisiin! Nelitoistavuotiaana! Annoin hänelle korva-tillikan, ja hän lähti hammasta purren kouluun.

…

Mr. Lurye itki ääneen ja vuodatti taaskin kyynelensä viinilasiin. Tuokion kuluttua hän jatkoi sammaltaen:

— Tänä iltana Robert ei saapunut koulusta kotiin. Hän lähetti vain sanan, että aikoo karata. Silloin huomasi vaimoni, että makuuhuoneestamme oli kadonnut muuan kirja, jota tavallisesti luin ennen nukkumaan menoa. Se oli tohtori Hinseyn maailmankuulu best-seller 'Nainen kaipaa miestä'. Hetken kuluttua vaimoni ilmoitti arkaillen, että Robert oli vienyt myös automme. Se oli minulle ankara isku. Te varmasti ymmärrätte isän tunteet, herra professori. Koko elämäni meni sekaisin. Tarkoitukseni oli matkustaa tänä iltana Chicagoon, ja sitä varten olin ehtinyt ostaa matkaliputkin. Juna lähtee tunnin kuluttua, mutta enhän minä nyt voi matkustaa, kun en tiedä mitään poikani kohtalosta. Olen onneton mies, hyvin onneton. Poikani karkaaminen merkitsee minulle ainakin viidentuhannen dollarin menetystä, sillä huomenna aioin tehdä Chicagossa hyvän bisneksen. Ajatelkaa, herra professori: viisituhatta dollaria menee nyt aivan ohi suun. Sen vuoksi olen onneton, hyvin onneton… Lapsista ei ole muuta kuin surua…

— Se on totisesti raskas menetys, myönsi Jerry, sillä hän huomasi nyt, että vakuutusmiehen isäntunteet liittyivätkin dollareihin.

— Jääkö teidän matkalippunne nyt käyttämättä? tiedusteli psykiatri kautta rantain.

— Kyllä, mutta se on pikku juttu sen viidentuhannen rinnalla. Jerry ei ollut käynyt suotta hobojen ja pommien koulua. Hän oli ollut tarkkaavainen oppilas. Lyhyen esitelmän jälkeen vakuu-tusmies työnsi hänen käteensä matkalipun, viiden dollarin setelin ja käyntikorttinsa. Professorilla ei tietenkään ollut käyntikorttia, koska häneltä oli ryöstetty kaikki. Kunniallisena miehenä hän kirjoitti nimensä ja hyvin mielivaltaisen osoitteen vakuutusmiehen muistikirjaan, uhkasi lähettää Chicagosta sievän sekin ja sähkemääräyksellä ruusuja onnettoman vakuutusmiehen rouvalle. Professori Finn lupasi paljon muutakin, sillä kymmenisen sherrylasia oli tehnyt hänet anteliaaksi ja erittäin vaikutusvaltaiseksi mieheksi. Kaikki New Yorkin hienostonaiset olivat nyt hänen potilaitaan ja senaattorit hänen ystäviään.

Vakuutusmies oli jo siinä määrin menettänyt suhteellisuudentajun, että professori vaikutti hyvin suhteelliselta. Mr. Lurye piti aivan luonnollisena, että professori Finn oli maailman etevin psykiatri ja New Yorkin hienostonaiset heikkomielisiä.