Lars Dilling - Kertoelmia ja jutelmia - Suomennoksia ja alkuperäisiä

Nuorukainen peitti kasvot käsiinsä.

"Siis olen minä johtanut teitä harhateille! minä luulin kuitenkin tehneeni yhden hyvän työn. Vaan se olikin kentiesi kaikkein pahin."

Hän vaipui ales ankarasti yskien.

Tyttö kiiruhti hänen luoksensa.

"Anna – minulle lusikallinen pöytäsuolaa – sulkee veren – ja pisarainen vettä. – Kiitoksia, nyt voin paremmin."

Tuokion kuluttua lisäsi hän:

"Kuoleman lähestyminen on kauheata. Minulla on aina, kun olen elänyt rajusti, ollut hirmu kuolemaa kohtaan; mutta minä olen aina ajatellut: sinä olet niin nuori, sinä et vielä kuole pian. Sinulla tulee olemaan kyllin aikaa tehdä parannusta. Ja nyt, kun hetki lähestyy, en osaa edes rukoillakaan. Voisitteko – voisitteko rukoilla minun edestäni?"

"Minä en rohkene. Minä olen liian syvälle vaipunut."

"Mutta eikö teillä olisi halua viettää parempaa elämätä, ennenkuin käy myöhäksi teillekin?"

"Se ei maksa vaivaa. Ei kukaan tahdo antaa minulle työtä ja minun terveyteni on runneltu."

"Mutta jos te tulisitte täältä pois johonkin toiseen maahan, missä ei kukaan tuntisi teidän entistä elämäänne ja jossa te voisitte tulla huoletta toimeen, tahtoisitteko sitte ruveta paremmaksi ihmiseksi?"

"Minä en mieluimmin muuta toivokaan."

"Teidän täytyy lähteä Norjaan."

"Norjaan?"

"Niin, teidän täytyy seurata minua sinne."

"Teitäkö?"

"Niin, minun ruumistani. Minä olen kuljeksinut paljon, että olisi suloista päästä lepoon isänmaahani. Tuolla Kristianiassa on hautakumpu, jossa minun vanhempani lepäävät. Siellä on sijaa minullekin. Luvatkaa minulle, että seuraatte minua sinne ja rupeaatte asumaan lähellä kirkkomaata – minä tulen pitämään huolen teistä – ja sitten hoidatte te vähäistä hautaa, etteivät kukkaiset pääse lakastumaan – ja että sinne pannaan seppele."

"Sen tahdon tehdä."

Askeleita kuului portaissa.

Neitsy Madsen tuli lääkärin kanssa.

"Nyt on minun laitani huonosti, herra tohtori."

"Minä näen sen."

"Ja kohta olen mennyttä, eikö niin?"

"Kentiesi."

"Mutta minä olen vielä täydessä tunnossa, eikö niin?"

"Olette tietysti herra Blendenau. Se on onnellinen kohta teidän taudissanne, että hengen voimat eivät katoa."

"Siis otan minä teidät ja neitsyen todistajiksi, että olen täydessä tunnossa lahjoittaessani tälle ne 20,000: tta kruunua, jotka ovat täällä minun lompakossani. Minä nostin ne ostaakseni huomena itselleni maahuvilan, joka on kaupaksi; mutta minä saan itselleni paremman asumuksen."

Hän ojensi lompakon Dinalle. Tämä tarttui itkien hänen käteensä.

Neitsy Madsen puristi yhteen huuliansa ja näytti olevan hiukan pahalla mielellä.

"Kun olen kuollut, olkaatte hyvä, että lähetätte sähkösanoman sedälleni, herra tohtori. Hän on käytännöllinen mies, joka tulee järjestämään kaikki minun asiani. Minä toivon tulevani haudatuksi isänmaahani. Dina-neiti tuntee minun toivomukseni siinä suhteessa ja ne rahat, jotka olen lahjoittanut hänelle, ovat ai'otut minun hautani kunnossa pitämiseksi."

Taaskin uusi yskänpuuska, ankarampi kuin koskaan ennen.

"Te ette saa puhua niin paljon, herra Blendenau, se väsyttää teitä."

"En; eikä minulla nyt enää suurin olekkaan sanottavaa. Mutta maltas: neitsy Madsenin pitää saaman tuhatta kruunua sen vuoksi, että hän juoksi yöllä tyköäni ja teidän palkastanne, herra tohtori, tulee setäni pitämään huolta."

Hän vaipui väsyneenä takasin tuolille.

Dina kostutti hiukan hänen huuliansa viinillä ja vedellä.

"Kiitoksia. Minä olen kovin väsynyt. Minä luulen haluavani maata hiukan."

Hän ummisti silmänsä.

Lääkäri ja neitsy Madsen menivät varpaisillaan viereiseen huoneesen.

Dina asettausi nojatuolin taakse.

Hetki sen jälkeen avasi nuori mies silmänsä.

"Oletko siellä Dina?"

"Olen."

"Ehkä minä kuitenkin voisin – "

"Mitä?"

"Rukoilla. Minä en ole nukkunut ja nyt olen minä paljoa levollisempi.

Minun rintaani ei tee enää niin kipeätä."

Hän henkäsi syvään ja yski sangen hiljaa.

Dina kumartui hänen ylitsensä ja piti nenäliinaa hänen suunsa edessä.

Kun Dina otti sen pois, oli hänen päänsä vaipunut rintahan ja nyt oli hän nukkunut – ei enää konsanansa herätäkseen.

Dina seisoi hetkisen katsellen häntä, tarinan ruhtinasta, nuoruutensa unelmien ihannetta.

Puettuna lumoavaan, silkkinauhoilla koristetun valkoiseen nuttuunsa makasi hän siinä hiukan ojennettuna nojatuolissa runsaasti katetun pöydän vieressä ja näytti vaan vähän lepäävän ruoan jälkeen.

Hänen tumma tukkansa oli huolellisesti silitetty ja taivutettu ales otsalle somaan huippuun ja vaaleanpunaiset, hyvin hoidetut viiksensä peittivät hänen korskeata suutansa, mutta siitä oli nyt kadonnut nuot korskeat viivaukset. Hänen kalpeille huulillensa kuvautui milt'ei hymyily.

Dina seisoi, painaen ristiin pantuja käsiänsä nojatuolin selkään, ja rukoili – rukoili hänen edestänsä, joka nyt oli mennyt pois, sekä itsellensä rohkeutta ja voimaa alkamaan uutta, parempaa elämätä.

Kullattu lamppu heitti katosta kirkkaan valonsa näiden kahden vaaleiden olentojen yli, jotka kummatkin olivat kuihtuneet nuoruutensa hempemmässä kukoistuksessa samoin kuin pikku Dinan vihriäiset seppeleet.

Mutta vihriäiset seppeleethän tuoksuvatkin ihanimasti silloin – kun ovat lakastuneita.

L Dilling'in kirjoittama.

(Suomennos).

Alfhild Kreiner oli kotiopettajatar.

Täksi rupeaminen on ainoaa säädyllistä nuorelle tytölle, joll'ei hän voi päästä naimisiin, joka on tietysti kaikkein suloisin elämän tie kuin valita voi; mutta tämänlaatuiset tilaisuudet käyvät meidän ahtaissa ajoissamme yhä harvinaisemmiksi, ja niitä on paljon useampia, jotka pitävät itsellänsä kotiopettajatarta kuin vaimoa.

Alfhild'in isä oli ollut epäkelpo; hän kuoli, ja äiti, joka nyt oli leski, oli erinomaisen säädyllinen, kumminkin sanoi hän itse olevansa se.

Hän oli syntyänsä Knakmayer, Knakmayer & Kumpp. tytär ja hän puheli aina Theodora-serkustansa, joka oli naimisissa Viktor Slangenfeldt-Thorkildsen'in, pääsotakomisarius Slangenfeldt'in sisarenpojan, kanssa, ja omaten näin ylhäisiä sukulaisia, ei voinut Alfhild'ikaan ruveta miksikään jokapäiväiseksi.

Joutaminen johonkin kauppakonttooriin oli luonnotointa, seisominen myymäpuodissa oli epänaisellista, rupeaminen talonhoitaja-mamselliksi oli sopimatointa ja vaatteitten ompeleminen oli epäsiveellistä, siis ei Alfhild'illa ollut mitään muuta valittavana kuin rupeaminen kotiopettajattareksi.

Kun hän siis oli tullut valmiiksi valetuksi kotiopettajatartehtaassa ja oli saanut siloituksensa ylimmäisessä luokassa, asetettiin hän näkyville sanomalehdissä "palvelusta hakevien" joukossa ja häneen listaroittiin leima, jossa luettiin: "vaatimukset vähäiset".

Muuan rehellinen talonpoikais-patroona, joka oli huomannut tarpeelliseksi antaa lapsillensa paremman kasvatuksen, kuin minkä hän itse oli saanut, tarttui onkeen ja Alfhild muutti maalle.

Rouva Kreiner oli sangen tyytyväinen tähän asian menoon; sillä maalla on kotiopettajattarella paljon parempi mahdollisuus päästä naimiseen kuin kaupungissa.

Siellä on ensiksikin suuri joukko vanhoja, rikkaita, naimattomia tilanomistajia, joilla on piano kodissansa ja joista sentähden tuntuu hauskalta saada vaimo, joka osaa soittaa; sitten on siellä vielä useita kappalaisia ja opettajia, jotka etsivät ihannettansa, jolla olisi hyvät koulutiedot, ja tähän tulee lisäksi paljous ylioppilaita, jotka ovat maalla kesälomilla ja joista elämä maalla tuntuu paratiisilliselta ja jotka miettivät aivan kuin Aadam, että paratiisissa pitää olla Eevakin ja siksi valitsee sitten tuo nuori ylioppilas kotiopettajattaren.