Lars Dilling - Kertoelmia ja jutelmia - Suomennoksia ja alkuperäisiä

Kaiketi tapaatte jonkun."

"Kello on kaksitoista."

"Yövartian – polisin tahi – naisen. Sellaisia on aina. Ne ovat usein pitäneet minulle seuraa. Parastahan on, että jatkavat sitä viimeiseen asti."

Hän vajosi jälleen nojatuoliin ja ummisti silmänsä.

Neitsyt ei kuullut häntä, sillä hän oli jo oven ulkopuolella.

Kylmä tuulenhenkäys löyhähti hänen kasvoillensa astuessansa ulos portista. Taivas oli pilvinen ja sade lankesi maahan suurissa pisaroissa.

Kun neitsyt oli poikkeamallansa kadunkulmasta, tuli vaimoihminen häntä vastaan.

Katulyhdyn liehuvassa valossa näki hän nuoret, kalpeat kasvot sysimustilla silmillä.

Joka kerta kun tuuli avasi tämän väljää sadekaapua, näkyi valkoinen hame, joka valkoisen olkihatun kera, jossa oli ylen paljon kirjavia kukkia oli kolkon ilman jyrkkänä vastakohtana.

"Suokaa anteeksi", lausui neitsy Madsen, pysähdyttäen hänet.

Nuori tyttö säpsähti.

"Mitä te tahdotte?"

"Onpahan minulla kummallinen anomus", sanoi neitsyt, "enkä minä tiedä kuka olette ja mihin ai'otte".

"Minä – minä ai'on kotiani. Minä olen ollut – vieraisilla."

"Noh, se on tässä tapauksessa yhdentekevä. Tahdotteko tehdä hyvän työn?"

"Sen tahdon mielelläni. Tuleepa tehdyksi niin paljon pahaa tässä maailmassa," lisäsi hän hiukka huo'aten, "että on iloista, jos joskus voi tehdä jotain hyvääkin; mutta minä olen itse köyhä. Paljoko rahoja te tarvitsette?"

"Niistä ei ole kysymystä," sanoi neitsy Madsen hiukan närkästyneenä. "Minun isäntäraukkani makaa sairaana – hän on kuoleman kourissa, eikä ole ketään, joka häntä hoiteleisi, kun en minä ole saapuvilla. Tahdotteko käydä hänen luoksensa sillä välin, kun minä juoksen hakemassa lääkäriä?"

"Mielelläni."

"Kiitoksia. Seuratkaa minua. Me asumme heti tässä kulmassa."

Neitsyt juoksi hänen edellänsä portaita ylös.

Päästessänsä etehiseen pysähtyi hän.

Nuori tyttö tuli hänen jäljessänsä.

"Tässäkö se on?"

"Tässä."

"Kaiketi on parasta, että riisun päällysvaatteeni ennenkuin käyn sisään?"

"On, mutta kiiruhtakaa."

Neitsyt tähysteli häntä tarkkaan sill'aikaa kun hän ripusti kaapunsa naulalle.

Hänen valkoinen hameensa oli koristettu pöhöttimillä ja reunusteilla; mustassa tukassansa, joka oli pois leikattuna ja käherrettynä otsalla, oli hänellä pari valhekultaista neulaa ja rinnassa samanlaatuinen rintaneula sekä suuri kirjava rosetti.

Vaistontapaisesti meni hän peilin eteen, pyyhkäsi hivuksensa sivullepäin ja riisui pois nuot valhekoristukset ja tuon kirjavan rosetin.

Samassa kun nuori tyttö loi silmänsä ylös, katsellaksensa ympärillensä, säpsähti hän.

Hänellä oli muistontapainen huomio siitä, että hän oli nähnyt kaiken tämän ennen – tuon kauniin, kahdeksansärmäisen, lasisen lyhdyn katossa, tuon suuren, vanhanaikuisen peilin ja porsliinista tehdyt peuran päät seinillä, jotka haaraisissa sarvissansa kantoivat hattuja ja päällysvaatteita.

Hän tunsi niin hyvin kaikki, hän oli varmaankin nähnyt kaiken tämän unissansa – kauan, kauan sitten.

Hän ei saanut aikaa pitempiin mietteisiin.

Neitsyt otti häntä hiljaa käsivarresta ja vei hänet ruokasaliin.

Sepä oli varsin kummallista. Nyt luuli hän myöskin tuntevansa tuon punaisenruskean vaimon.

Tämä oli varmaankin joskus ennen ottanut häntä käsivarresta ja tyrkännyt häntä tätä samaa ovea vastaan – kau'an, kau'an sitten.

"Kas niin. Tuolla hän on. Mutta astukaa hiljaa, ett'ette herätä häntä, Ehkä hän nukkuu. Minä palajan lääkärin kanssa niin pian kuin mahdollista."

Näin sanoen avasi hän ruokahuoneen oven ja päästi nuoren tytön sisään.

Tämä pysähtyi ovelle ja katseli ympärillensä milt'ei tuimilla silmäyksillä.

Nyt tiesi hän, missä hän oli.

Vienoja muistoja hänen lapsuutensa ajoilta heräsi hänessä.

Hän oli tarinan ruhtinaan linnassa.

Hän tunsi kaikki jälleen niin hyvin.

Tuon runsasvaraisen pöydän säkenöivine kristallikarahvinensa, ruokahuoneen, joka loisti hopea-astioista ja hän itse, ruhtinas, istuihan hänkin siinä valkoisessa nutussansa kauniine sinisine silkkinauhoinensa.

Hän tunsi jälleen jokaisen juonteen noissa hienoissa, kalpeissa kasvoissa. Hän oli niin usein nähnyt ne unissansa.

Näkipä hän selvään hänen kauniit alakuloisuutta osoittavat harmaat silmänsäkin, vaikka hän nyt piti ne ummistettuna ja näytti nukahtavan.

Kaikki oli muuttumatta paitsi tyttö itse; sillä hän oli paljon, paljon muuttunut siitä päivästä, jolloin hän pienenä tyttönä seisoi tuolla ovella samassa paikassa kaupittelemassa vihriäsiä seppeleitänsä.

Nyt olivat ne kuihtuneet – kau'an, kau'an sitten.

Hän nojasi päätänsä ovenpieleen ja itki.

Frans Blendenau avasi silmänsä.

"Tekö siellä olette, neitsy Madsen?"

"Ei."

Hän käänsi päätänsä.

"Kuka te olette?"

"Teidän palvelusneitsyenne lähetti minut tänne pitämään teille seuraa sill'aikaa, kun hän meni tuomaan lääkäriä."

"Se oli kauniisti tehty teiltä. Missä tapasi hän teidät?"

"Alhaalla – alhaalla – kadulla."

Hän taivutti alas päänsä ja hänen vaaleat, kuihtuneet poskensa punastuivat hiukan.

"Vai niin, sielläkö – "

Hänen silmäyksensä lensi nopeasti tytön valkoiseen hameesen ja sen pöyhöttimiin sekä reunusteisiin.

Tämä seisoi pää nyökällänsä ja kiristeli hampaitansa. Hänen rintansa paisui ankarasti ja hänen laihat, valkoiset kätensä puristivat suonenvedon tapaisesti hameen helmaa, ikäänkuin olisi hänellä ollut halu repiä loistava pukunsa riekaleiksi.

"Tulkaatte istumaan tänne pöydän viereen."

Tyttö lähestyi.

"Mikä teidän nimenne on?"

"Dina."

"Kaunis nimi. Minusta tuntuu kuin olisin minä kuullut sen ennen."

"Minä olenkin ollut täällä kerta ennen."

Hänen otsallensa nousi varjonen.

"Vai niin? Sitä en minä muista, täällä on ollut – niin monta."

Hän huokasi.

Tyttö kohotti päätänsä ja katsoi häneen sysimustilla silmillänsä.

"Siitä on kau'an – viisi vuotta sitte. Siihen aikaan olin minä pieni tyttö, joka kaupittelin vihriäisiä seppeleitä."

Nuorukainen kavahti äkkiä ylös.

"Ah, nyt minä muistan sen. Te lauloitte minulle ja saitte kaksi kultarahaa, joista te tulitte niin iloiseksi. Minä olin itse onnellinen teidän viattoman ilonne vuoksi."

Hän kourasi rintaansa ja veti raskaasti henkeänsä.

"Kuinka se sentään tuntuukin virvoittavalta tulla sellaisella hetkellä, kuin tämä on, muistutetuksi siitä vähästä hyvästä, jonka elämässäni olen tehnyt. Onpa kyllältä pahoja muistoja, jotka tunkevat päälleni."

Hän hymyili onnellisena kuin lapsi.

Tyttö seisoi murheellisena pää nyökällänsä.

"Ja sitte tarjosin minä teille lasillisen viiniä – eikö niin? Minä muistan sen varsin hyvin. Kas, tässä on sherryä. Voimmehan tehdä nyt kuin silloinkin."

Hän otti karahvin vapisevaan käteensä ja kaatoi viiniä kristallilasiin.

Se säkenöi kuin sulattu kulta.

"Kas, tässä. Juokaa!"

"Kiitoksia, en."

"Miksi ette?"

Hänen mustista silmistänsä leimahti salama.

"Teidän sherryssänne oli myrkkyä."

"Myrkkyäkö?"

"Niin. Koko minun elämäni tuli myrkytetyksi siitä hetkestä, kun join teidän viiniänne. Se virtasi tulena minun suonissani, teidän suutelonne poltti minun huuliani – ensimäinen suuteloni – kun laskitte kultarahat minun käteeni. Silloin tuntui kaikki tämä minusta hurmaavan suloiselta ja sitten – "

"Sitten?"

"Sitten olen minä juonut monta lasillista viiniä ja saanut monta kultarahaa."