Lars Dilling - Jutelmia

Grönlidin patrona Rasmussen oli mies, jota onni aina oli suositellut.

Paitse kaunista maataloa ja muutamia tuhansia taalareja korkoja, jotka hän oli perinyt isältänsä, nimismies Rasmussen-vainajalta, oli herra Rasmussenilla ollut sekin onni, että hän oli saanut vaimon.

Koska tämän viimeksimainitun onnen voi melkein kuka tahansa saavuttaa, ja se useinkin asianhaarain mukaan pidetään onnettomuutena, täytyy minun kiireimmiten lisätä, että hän oli saanut kiltin, hienon ja oivallisen vaimon, mikä ei satu joka miehen osaksi.

Paitse kaikkia näitä hyviä ominaisuuksia oli Rasmussenin matamilla vielä yksi, joka oikeastaan olisi ollut kaikkein ensiksi nimitettävä: hän oli hyvin sivistynyt.

Hän oli nimittäin kymmenen vuotta ollut emäntäpiikana erään amtmanni Falkin luona, mutta oli, naimisiin jouduttuansa, niin usein kertonut olleensa siellä seuranaisena, että hän lopulta itsekin sen melkein uskoi.

Asia oli niin että hän kahdeksantoista vuoden ikäisenä oli tullut amtmannin perheesen, ja nämä, jotka olivat ystävällisiä ja suoraluontoisia ihmisiä, kohtelivat häntä paremmin sukulaisena kuin palvelijana.

Hän söi heidän pöydässänsä ja oli aina sisällä askareet kyökissä suoritettuansa, ja amtmannin tytär, joka oli paria vuotta nuorempi kuin neitsyt, oli hauskuudekseen väliin olevinansa opettajatar ja antoi muutamia pisaroita omasta viisaudestansa tipahdella hänellekin, ja neitsyt Pedersen, niinkuin häntä siihen aikaan nimitettiin, pääsi niinkin pitkälle opissa, että taisi lausua franskankieliset nimet romaneissa, soitti "Ukko Noaa" ja eräitä muita helppoja kappaleita pianolla ja lauloi koko joukon lauluja – muun muassa pari italialaistakin – yhtä epätarkasti kuin neiti Falk itse, eikä enempää voinutkaan vaatia emäntäpiialta.

Hän läheni jo pitkin askelin naimattomille naisille niin kovin peloittavaa kahdeksattakolmatta ikävuotta eikä yhtään kosijaa ollut vielä ilmaantunut; silloin tuli Rasmussen amtmannille pehtoriksi.

Hän alkoi heti niin innokkaasti neitsyen suloja ja keittotaitoa ihaella, että hän jo eräänä päivänä kysäsi tältä, tahtoisiko hän ruveta elinajaksensa hänen emännöitsijäksensä, ja neitsyt antoi myöntävän vastauksen.

Rasmussen oli varakas, kaunis nuori mies, ja ainoa vika, jonka neitsyt hänessä saattoi löytää, oli että hänen nimensä oli Rasmussen.

Hän oli nimittäin aina uneksinut saavansa muuttaa arkipäiväisen nimensä Pedersenin joksikin oikein ylhäiseksi tahi ainakin joksikin, jolla ei olisi tuota inhoittavaa alhaisoa osoittavaa päätettä "sen".

Mutta kun on emäntäpiikana ja ikää kahdeksankolmatta vuotta, ei saa niin liioin saivarrella miestä valitessa, etenkin kun ei ole useita valittavissa.

Siksipä neitsyt Pedersen aivan lyhyen mietintöajan perästä päätti tehdä herra Rasmussenin onnelliseksi antamalla hänelle kätensä ja sydämmensä.

Puoli vuotta myöhemmin kuoli vanha nimismies Rasmussen ja jätti talon perinnöksi pojallensa, ja "kun vuosi oli kulunut," niinkuin romaaneissa luetaan, tapahtui nuoren, Pederseninä syntyneen, Rasmussenin matamin juhlallinen tulo Grönlidiin paikan uutena valtiattarena.

Kun valloittaja marssii sisään, on vanha valtias tavallisesti pakoitettu väistymään tieltä, ja niin kävi Grönlidissäkin.

Vanha Rasmussenin matami, nimismiehen leski, vetäytyi, murtunein sydämmin ja kuljettaen mukanaan kymmenen kuormallista muuttokaluja, tieltä pois naapuritaloon Granholtiin, joka niinikään oli ollut hänen mies-vainajansa oma.

Täällä oli hänen määrä, kuten katkerasti surevan lesken tulee ja sopii, viettää loput elinpäivänsä yksinäisyydessä.

Rasmussenin matami oli ankara nainen, joka oli tottunut hallitsemaan sekä miestänsä että taloa, eikä hän milloinkaan ollut ajatellut mahdolliseksi että hän tulisi pakoitetuksi luopumaan vallastansa.

Eipä koskaan ollut hänen mieleensä joutunut, että hänen poikansa saattaisi olla niin yksinkertainen että naisi, kun hänellä oli niin järkevä äiti taloa hoitamassa.

Ja jospa hän vihdoin tekisikin sen, niin saattaisihan hän kuitenkin löytää naisen, joka paremmin sopisi hänelle kuin sellainen, joka oli ollut seuranaisena tahi jonakin sellaisena eikä tietysti ymmärtänyt rahtuakaan oikeasta maataloudesta.

Suuresti murheissaan odotti siis vanha Rasmussenin matami miniänsä tuloa Grönlidiin, ja tämä hänen murheensa muuttui aivan synkäksi epätoivoksi, kun mainittu nainen näyttäysi olevansa ylhäisömielinen olento vaaleassa hameessa, kultainen rannerengas vasemmassa käsiranteessa ja samanlainen helmistä oikeassa.

Vanha Rasmussenin matami otti siksi miniänsä vastaan hyvin kylmästi, kietousi arvollisuutensa vaippaan ja vetäysi, kuten ennen on sanottu, pois tieltä Granholtiin, jossa hän asettui vahvaan asemaan ja josta hän joka päivä lähetteli vakojia tarkastamaan vihollisen vähimpiäkin liikkeitä.

Ensimmäinen sanoma kertoi, että nuori Rasmussenin matami oli karkoittanut kaikki koreat mahongnypuitteiset kuninkaat, apostolit ja pyhät neitsyet salista ynnä muutamat vetoarkut ja piirongit.

Vanha Rasmussenin matami pudisti murheellisesti päätänsä ja antoi, keskusteltua vihollisen kanssa, käskyn osoittaa maanpaossa oleville kuninkaille, apostoleille ja pyhille neitsyeille vakinaiseksi olopaikaksi seinät Granholtin salissa.

Toinen viesti ilmoitti, että valkoinen uudinsänky, joka ennen oli ollut salin etevin kaunistus, niinikään oli saanut karkoitustuomion.

"Voi tuota petoa!" sanoi vanha matami itkuäänin. "Siinä oli viisi pulsteria ja yhdeksän päänalustyynyä!"

Hän olisi varmaan yhtä vieraanvaraisesti avannut huoneensa untuvapulstereille ja päänalustyynyille kuin maanpaossa oleville kuninkaille, mutta hän sai kuulla, että sekä sänky että patjat olivat saaneet paikan Grönlidin vierashuoneessa, ja siksi sen täytyi jäädä.

Kolmas Jopinsanoma kertoi, että nuori matami oli ostanut vanhan pianon ja uudet huonekalut saliin.

Kun viesti tuli tuoden tämän uutisen, istui vanha Rasmussenin matami takan vieressä ja piti silmällä kermalla täytettyä kastrullia.

Kun tämä hirmuinen sanoma soi hänen korviinsa, jäykistyi hän aivan ja antoi kamalassa välinpitämättömyydessä kastrullin kiehahtaa yli, suureksi kauhistukseksi piioille ja suureksi iloksi kissalle.

"Vaimo vie hänet perikatoon!" huudahti eukko. "Ennenkuin vuosi on lopussa, on hän kerjäläinen."

Siitä pitäen ei vanha Rasmussenin matami kuitenkaan kuullut muuta kuin hyvää miniästänsä. Asia oli niin, että nuori Rasmussenin matami ei suinkaan ollut niin mahdoton eli toisin sanoin niin kopea kuin miltä hän tahtoi näyttää. Hän oli tottunut tekemään työtä amtmannin talossa eikä hän Grönlidissäkään istunut kädet ristissä.

Hän puuhaili aamusta iltaan kyökissä ja kellarissa – lyhyesti sanoen, oli koko viikon emäntäpiikana, ja ainoastaan sunnuntaisin tahi kun oli vieraita, tuli seuranainen näkyviin. Tämän uutteruutensa ja hyvän järjestyksensä kautta saattoi hän talouden Grönlidissä aivan oivalliselle kannalle.

Tämä vaikutti paljon anopin lepyttämiseksi, joka ei suinkaan ollut vääryyttä rakastava eikä paha. Jopa hän meni niinkin pitkälle, että hän puolusteli miniätä uusien huonekalujenkin suhteen.

"Eikä oikeastaan ollutkaan niin kummallista, että Maria tahtoi uudet," sanoi hän, "sillä vanhat olivatkin todella huonot, ja Rasmussenilla on varaa ostaa uudet. Ja mitä taas tuohon pianoon tulee, niin se on oikein hieno huonekalu talossa pitää, kun ei vaan menetetä koko aikaa sen soittamiseen."