Герберт Уэллс: Eräitä kertoelmia

Luutnantti seisoi teräspallon ääressä pureksien männynlastua. "Mitä arvelette siitä, Steevens?" kysyi hän. "Onpa siinä ajatus", sanoi Steevens avosydämisesti.

"Minä luulen sen menevän lyttyyn – läts", sanoi luutnantti.

"Hän näyttää jo laskeneen kaikki aivan tarkalleen", sanoi Steevens, tarttumatta vieläkään asiaan.

"Mutta ajatelkaa toki painetta", sanoi luutnantti. "Veden pinnalla on neljätoista naulaa tuumalla, kolmekymmentä jalkaa alempana kaksi kertaa niin paljo; kuusikymmentä, kolme; yhdeksänkymmentä, neljä kertaa; yhdeksänsataa neljäkymmentä kertaa; viisituhatta kolmesataa – peninkulma – on kaksisataa neljäkymmentä kertaa neljätoista naulaa; se on – odottakaas – kolmekymmentä sentneriä – puolitoista tonnia, Steevens; puolitoista tonnia neliötuumalla. Ja valtameri, johon sen tulee sukeltaa, on viisi peninkulmaa syvä. Siis seitsemän ja puoli – "

"Tuntuuhan se", sanoi Steevens, "mutta on tuo teräskin aika paksua."

Luutnantti ei vastannut, alkoi vaan jälleen pureksia männynlastua. Heidän keskustelunsa esine oli suuri teräspallo, jonka halkasija oli ehkä yhdeksän jalkaa. Se näytti jättiläismäiseltä tykinkuulalta. Se oli sijoitettu mukavasti hirveän suurille telineille laivan kokkapuolella ja suunnattomat parrut, joitten piti auttaa sen veteen laskemista tekivät laivan omituisen näköiseksi. Kahdessa kohden oli teräksessä pari tavattoman paksulasista ikkunaa. Yksi niistä, tavattoman paksuine teräskehyksineen, oli ruuvattu puoleksi auki. Molemmat miehet olivat nähneet pallon sisustan tänä aamuna ensi kerran. Se oli mukavasti sisustettu, ilmapatjoja ylt'ympäri ja pullistuneitten tyynyjen välissä pieniä nappeja. Niistä hoidettiin laitoksen koneistoa. Kaikki oli peitetty pehmeällä, yksin Myerin aparaattikin, jonka tuli imeä itseensä hiilihappoa ja korvata laitoksen johtajan käyttämä happi, sitten kun hän kiipeisi sisään tuosta miehenmentävästä ikkunanreiästä ja lasi ruuvattaisiin kiinni.

Koko laitos oli niin huolellisesti tyynytetty, että sitä olisi voinut ampua tykillä eikä sisässä olevalla olisi ollut mitään hätää. Ja niin sen pitikin, sillä jonkun tunnin kuluttua ryömisi sinne tuosta lasinreiästä mies, lasi ruuvattaisiin kiinni, pallo mereen ja sitten alaspäin – alaspäin aina vaan, viisi peninkulmaa, kuten luutnantti sanoi. Se oli kiintynyt kovasti hänen mieleensä; se pani pään ihan pyörälle. Sitten hän tapasi Steevensin, äsken laivalle tulleen, ja piti häntä sopivana keskustelutoverina. Asia alettiin aina alusta.

"Mutta luulen", sanoi luutnantti, "että lasi aivan yksinkertaisesti taipuu sisään, murtuu ja menee mäsäksi sellaisessa paineessa. On sitä saatu kivikin juoksemaan vetenä kovan paineen alla – ja huomatkaa mitä sanoin."

"Jos lasi murtuu", sanoi Steevens, "mitä sitten?"

"Vesi syöksyy sisään kuin rautasuihku. Oletteko koskaan saanut kokea kovapaineisen veden suihkua? Se kerrassaan musertaisi hänet. Se tunkeutuisi hänen kurkkuunsa ja keuhkoihinsa, syöksyisi korviin – "

"Onpas Teillä seikkaperäinen mielikuvitus!" arveli Steevens, joka näki kaikki aivan elävästi tapahtuvan.

"Välttämättömän todeksi havaitsemista vaan", sanoi luutnantti.

"Entäs pallo?"

"Muutaman kuplan synnyttäisi ja asettuisi mukavasti pohjaan tuomiopäivää odottelemaan, istuisi sinne liejuun ja pohjamutaan. Elstead parka olisi vaan hajallaan halenneitten tyynyjensä päällä kuin voi leivällä."

Hän kertasi viime lauseensa. Se miellytti häntä aivan nähtävästi. "Kuin voi leivällä." "Luukkuako tarkastellaan?" kuului ääni kysyvän. Elstead siellä seisoi heidän takanaan valkoseen puettuna kiireestä kantapäähän. Paperossi oli hänellä hampaissa ja silmät hymyilivät leveän hatunreunan alta. "Mitä Te voista ja leivästä juttuatte, Weybridge? Taasko moititte meriupseerien riittämätöntä palkkaa? Minulla ei ole enää kuin yksi päivä lähtööni. Saamme köydet tänään kuntoon. Nuo harvat pilven hattarat ja kevyt aallonkäynti sopivat juuri mainiosti, kun tässä heitetään tusinan verta tonneja lyijyä ja rautaa mereen, eikö niin?"

"Ei ne Teitä juuri häiritse", sanoi Weybridge.

"Ei. Seitsemän – kahdeksankymmenen jalan syvyydessä ei ole liikettä lainkaan ja sinne minä pääsen kahdessatoista sekunnissa. Antaa sitten tuulen ulvoa itsensä käheäksi täällä pinnalla ja veden nousta vaikka yli pilvien. Ei. Tuolla alhaalla on – ." Hän siirtyi laivan syrjälle. Toiset tulivat perässä. Kaikki kolme kumartuivat eteenpäin ja tuijottivat vihreänkeltaiseen veteen.

" Rauha ", sanoi Elstead, päättäen lauseensa.

"Oletteko vallan varma, että kellolaitos tekee tehtävänsä?" kysyi

Weybridge.

"Se on toiminut kolmekymmentä viisi tuntia", sanoi Elstead. "Toimimaan se on tehtykin."

"Mutta jos se ei toimisi?"

"Miksei se sitä tekisi?"

"En minä menisi mereen tuossa kirotussa kapineessa", sanoi Weybridge, "en, vaikka tarjottaisiin kaksisataatuhatta puntaa."

"Olettepa arka poika", sanoi Elstead ja sylkäsi tuttavallisesti alas veteen.

"En minä vain ymmärrä, miten Te aijotte tuota laitosta käyttää", sanoi

Steevens.

"Ensinnäkin, minut ruuvataan palloon", sanoi Elstead, "ja kun minä olen sytyttänyt ja sammuttanut sähkövalon kolmeen kertaan näyttääkseni, että olen kunnossa, heittää tuo nostolaitos minut mereen ja kaikki nuo raskaat lyijypainot tulevat perässä. Suurimmassa lyijypainossa on rulla, jolla on sata syltä lujaa köyttä, ja muuta yhdistäjää ei painoilla ja pallolla olekaan paitsi siteitä, jotka katkaistaan lähdettäissä. On parempi käyttää köyttä kuin monikertaista metallilankaa. Se katkee helpommin ja on taipuisampaa – tärkeitä asioita, kuten kohta havaitsette."

"Jokaisessa lyijypainossa näette reijän, sen läpi juoksee rautainen kanki, tullen noin kuusi jalkaa ulos alapuolelta. Jos tuo kanki kohoaa, nostaa se vivun ja panee käyntiin kellolaitoksen siinä päässä lieriötä, jolle köysi kiertyy."

"No niin. Koko laitos lasketaan koreasti veteen ja siteet katkaistaan. Pallo ui – siinä on ilmaa, se on vettä keveämpi – mutta lyijypainot putoavat heti alas ja köysi juoksee. Kun köysi on aivan suora lähtee pallokin sen vetämänä alaspäin."

"Mutta miksi Te köyden laitoitte?" kysyi Steevens. "Miksette kiinnittänyt painoja suoraan palloon?"

"Pohjaan kolahtamisen tähden. Koko laitos menee alas hyvää kyytiä, peninkulman toisensa jälkeen, viimein on vauhti aivan tavaton. Se pirstaantuisi pohjaa vasten, ellei tätä köyttä olisi. Nyt iskevät painot pohjaan. Heti kun ne sen ovat tehneet, tulee pallon uintikyky kysymykseen. Se kulkee pohjaa kohti yhä hitaammin, seisahtuu vihdoin ja alkaa uida taas ylöspäin."

"Nyt tulee kellolaitos kysymykseen. Heti kun painot puskevat pohjaan, luistaa kanki läpi ja panee kellolaitoksen käyntiin. Köysi kiertyy jälleen rullalleen. Minä laskeudun siten pohjalle. Siellä minä sitten viivyn puoli tuntia, sytytän sähkön ja katselen ympärilleni. Sitten kellolaitos naksauttaa taittoveitsen, köysi katkee ja minä syöksyn jälleen ylös kuin soodavesikupla. Köysikin auttaa vaan."

"Entä jos sattuisitte laivan kohdalle?" kysäsi Weybridge.

"Minä tulisin sellaista vauhtia, että menisin koreasti sen läpi", sanoi Elstead, "menisin kuin tykin luoti. Ei Teidän siitä tarvitse olla huolissanne."

"Otaksukaamme, että joku väkevä rapueläin kietoutuisi kellolaitokseenne."

"Se olisi minulle kiireellinen kehoitus pysähtyä", sanoi Elstead, kääntyen katselemaan palloa.

* * * * *

Kello yhdentoista tienoissa oli Elstead heitetty mereen. Päivä oli selkeän kirkas ja tyyni, taivaanrannalla oli sumua. Sähkövalo tuikahti iloisesti kolme kertaa pienessä ylä-osastossa. Sitten he laskivat hänet hitaasti veden pintaan ja kokkaköysillä seisova mies oli valmiina leikkaamaan poikki palloa ja painoja yhdistävät siteet. Pallo, joka kannella oli näyttänyt niin isolta, oli mitättömän pienen näköinen tullessaan laivan keulan alle. Se keikkui hiukan ja sen kaksi tummaa ikkunaa, jotka olivat yläpuolella, näyttivät ihmetellen katselevan laivan reunalla tunkeilevaa väkeä. Eräs ääni ihmetteli, miltä Elsteadista tuo keikkuminen tuntuu.