Lars Dilling - Kertoelmia ja jutelmia - Suomennoksia ja alkuperäisiä

Tyttö katseli häntä kummastuksella, luullen tämän tahtovan tehdä pilkkaa hänestä.

"Kas tässä, ota ne nyt, äläkä hukkaa niitä. Noilla kahdellakymmenellä voit ostaa hameen itsellesi ja toiset kaksikymmentä saa isäsi ryypätä, niin saa hän itsellensä hauskan illan, ehkä tahtoisit sinäkin lasin viiniä. Kas, tässä."

Hän kaatoi lasiin. Sherry-viini kimalsi kuin sulattu kulia tahkotussa kristallimaljassa. Tyttö tyhjensi sen.

Hänen suonissansa alkoi liikkua tulta, ja veri nousi hänen päähänsä.

Nuori mies otti pöydältä leivoksia ja pani ne hänen vasuunsa.

"Kas niin, nyt saat mennä alas laulamaan minulle."

Tyttö ojensi esiin vasunsa.

"Eikö herra ota yhtään kukkasia?"

"Ah, senhän minun piti tekemän. Anna minulle yksi viheriäisistä seppeleistäsi ja sitte annat sinä minulle suudelman päälliseksi."

Hän kosketti tyttöä leukaan ja painoi suudelman hänen puhtaille lapsenhuulillensa.

Sitte otti hän seppeleen vasusta ja työnsi tytön varovaisesti ulos ovesta.

Tyttö horjui ales huumautuneena ilosta, viinistä ja ensimäisestä suutelosta, pieni, laiha kätensä suonenvedon tapaisesti kouristaen kultarahaa.

Pihassa seisahtui hän ja lauloi vapisevalla äänellä:

Hän ei rohjennut nostaa mustia silmiänsä asuntoon; mutta sittekin näki hän hänet selvästi, ruhtinaan saduissa.

Hän istui siellä, ylhäällä valkoisessa nutussansa kaikkine silkkinauhoineen ja kallisti päänsä punaiseen akuttimeen.

Tytön postia poltti ja hän kiiruhti ulos portista ja pitkin katua, pieni, laiha kätensä suonenvetoisesti puristaen kultarahaa.

Frans Blendenau istui akkunassansa leikitellen hajamielisesti vihriäisellä seppeleellä.

"Sehän tuoksuu parhaiten kuihtuneena," jupisi hän, "sittenhän onkin parasta antaa sen kuihtua."

Hän heitti sen akkunalle ja meni pukemaan päällensä.

Joku päivä tämän jälkeen kuului taaskin pihassa tuo heleä lapsenääni, joka lauloi vihriäisistä seppeleistä.

Dina oli saanut uuden hameen ja uuden hatun ja seisoi siinä kaikessa loistossansa, sysimustat silmät käännettynä nurkka-akkunaan päin, mutta tarinan ruhtinasta ei näkynyt missään.

Hän näki ainoastansa neitsy Madsenin ruskeanpunaiset käsivarret ja kädet, jotka sivelivät akkunoita liituseoksella.

Ruhtinas oli matkustanut kotiaan ruhtinaskuntaansa – Norjan ruhtinaskuntaan, jossa hän aikoi viettää kesäänsä.

Johan oltiinkin Heinäkuun puolivälissä.

Olihan samassa ruokasalissa.

Oli samat punaiset silkkiakuttimet leveässä nurkka-akkunassa, sama katettu pöytä kristallikarahveilla ja sama ruokahuone, varustettu hopea-astioilla, jotka kaksinkertaisesti heloittivat kynttilänvalossa; sillä ilta oli, ja kullattu kattolamppu oli sytytetty.

Neitsy Madsen istui nojatuolissa ja nukkui.

Hänen kasvoillansa, hiuksillansa ja hameellansa oli sama väri kuin ennenkin ja kuitenkin oli kulunut monta vuotta, viisi vuotta, siitä kun pikku Dina seisoi siinä ruokahuoneessa myymässä viheriöitä seppeleitänsä.

Neitsy Madsen nukkui; sillä jo oli jokseenkin myöhä.

Kello oli yli kahdentoista eikä herra Blendenau ollut vielä tullut kotia.

Muutoin se ei ollutkaan mitään tavatointa, että hän tuli kotia näin myöhään; mutta tänä iltana oli hän käskenyt neitsyen pitämään hänelle illallisruokaa.

Hänen piti tuleman aikaiseen kotia, sillä hänellä oli kotonansa suuri rahasumma, jonka hän oli edellä puolenpäivää saanut, eikä hän paitsi sitä ollut ihan terveskään.

Viimeisinä viisinä vuosina oli hän viettänyt kesät eri kylpylaitoksissa milloin Norjassa, milloin ulkomailla ja asunut talvet kartanossansa Köpenhaminassa.

Sinä vuonna oli hän palannut tänne jo Elokuun lopulla.

Sen vuoksi asuikin hän nyt yksinänsä tuossa suuressa kartanossa, sillä ei kukaan muista hyyryläisistä olleet vielä muuttaneet tänne maalta.

Neitsy Madsen olikin sen vuoksi kovin onnetoin.

Suvella oli hänellä niin hauskaa. Silloin asui hän naineen sisarensa luona ja antoi kartanon hoitaa itsensä: mutta nyt täytyi hänen istua siellä pitkät syksyillat ypö yksinänsä tyhjissä huoneissa, joissa ei ollut edes porttivahtiakaan.

Nyt oli hän vaipunut levottomaan horrokseen ja uneksi että hänen muorivainajansa kävi häntä tervehtimässä puettuna valkoisiin ruumisvaatteisiinsa.

Jo soitettiin etehisen ovikelloa.

Neitsy Madsen hypähti seisaallensa, pörrötti punaisenruskeata tukkaansa punaisenruskealla kädellänsä ja silitti punaisenruskeata hamettansa.

Sitte juoksi hän avaamaan.

Herra Blendenau seisoi ulkona.

Hän oli vaalea, hirveän vaalea.

"Antakaa minulle käsivartenne, neitsy, teidän täytyy tukea minua, muutoin minä kaadun. Töin tuskin pääsin portaita ylös."

"Suuri Luojani!"

"Minä en ole humalassa, vaan sairas – kuolemansairas. Minä sain taaskin verensylkyni aivan portilla ja te tiedätte lääkärin sanoneen, että minusta tulee loppu, jos sen vielä kerran saan."

Hän horjui sisään ja vaipui nojatuoliin.

"Antakaa minulle lasi viiniä, se virkistää hiukan, ja sitte pitää minun pääsemän vuoteelleni. Vaan te ette saa mennä makaamaan, teidän täytyy tuleman istumaan minun luokseni. On niin kamalata kuolla yksinänsä – aivan yksinänsä.

"Te ette saa puhua kuolemasta, te voitte vielä elää kauan, te olette vielä niin nuori."

"Minä olen elänyt liian rajusti, se on koko onnettomuus, enkä ole tehnyt mitään hyödyllistä maailmassa, – se on surullisin asiassa."

Hän tuijotti synkästi eteensä ja puhui puolittain itseksensä:

"Koko minun elämäni on ollut yksi ainoa kemu. Sen vuoksi olenkin minä väsyksissä nyt, kun koko juhla on ohitse ja minä lähden levolle – ainiaaksi. Kunhan en vaan heräisi pään kivistyksellä toisessa maailmassa. Senhän saa aina pitojen perästä."

Hän yritti nousta seisomaan, mutta sai ankaran yskänpuuskan ja vajosi takasin tuolille.

"On – parempi – jos – istun – hiljaa. En siedä enää vaivata itseäni. Pankaa patja minun selkäni taakse ja antakaa minulle yönuttuni – tuo valkoinen sinisillä nauhoilla – ei haittaa mitään, jos siihen tuleekin veripilkkuja? – minä en tule sitä enään käyttämään."

Neitsy meni itkien tuomaan pyydettyä.

"Kas niin, antakaa minulle nyt pallituoli jalkojeni alle, niin minä istun mukavasti."

Kun neitsy tuli takaisin pallituolin kanssa, istui nuori miesi nenäliina suunsa edessä.

Se oli punainen verestä.

"Rakas herra, sallikaa minun juosta noutamaan lääkäriä."

"Lääkäri ei voi mitään tehdä – ja hän asuukin liian kaukana, joten minä saisin kuolla täällä yksinäni. Oi, kauheata on olla niin rikas ja kuitenkin niin köyhä, ett'ei ole ystävällistä kättä, joka edes ummistaisi silmäni. Miksi ei kaikki minun ylhäiset ystäväni tule tyhjentämään jäähyväismaljaa kanssani? He ovat kyllä usein juoneet minun sampanjaani."

Uusi yskän puuska.

"Sallikaa minun mennä tuomaan lääkäri."

Hän lähestyi ovea.

"Ei, ei, älkää menkö. Minä – minä en uskalla jäädä yksinäni."

"Mutta minä en myöskään uskalla olla kahden kesken teidän kanssanne tässä suuressa, tyhjässä huoneessa, jossa kaikki liidulla sivellyt akkunat irvistelevät kuin kummittelevat kasvot minulle. Jos te nyt kuolette, voisi ihmiset luulla, että minä olen tappanut teidät. Ah, se on hirveää. Sallikaa minun tuoda lääkäri, minä juoksen, minä en viivy kauvan poissa! Minä en uskalla olla kahden kesken teidän kanssanne!"

"Noh, mene sitte, mutta lähetä joku kadulta tänne – kuka tahansa.