Jeremias Gotthelf - Miten Uli-renki tulee onnelliseksi

Kerran oli hän taas näin syventynyt lohduttomaan laskemiseensa tehdessään heinää lehmille. Hän alotti alusta ja tuli aina vain siihen johtopäätökseen, että hänellä on liian vähän palkkaa, ja päätteli jo itsekseen, että kyllä eivät ole ruuvit isännän päässä ihan paikallaan. Talollinen ei muka tiedä, mitä kaikkea renki on vailla, talonpojan ei tarvitse pesettää, hän käyttää suutaria ja räätäliä kotonaan ja unohtaa vuoden lopussa kaikki tyhjentämänsä haarikat, kun ei huomaa niitä rahoissaan. Näin seisoessaan mietiskellen kajahti hänen takaansa: "Heinässäkös sinä olet?" Kuten käärmeen pistämä säpsähti Uli ja Anna Liisa seisoi hänen vieressään. "Minä luulin", sanoi Anna Liisa, "että sinä olit kipeänä, kun et ole käy minun luonani. Minä haeskelin sinua kaikkialta enkä tavannut sinua. Silloin en voinut enää sietää ikävää, en voinut syödä, en juoda. Minä vahdin jo eilen sinua täällä metsikössä, mutta sinä et ollut yksin. Ihan sydän kepeni kun sain sinut vain nähdä. Mutta Uli, Uli kultani, miksi sinä et ole käynyt minun luonani kahteen viikkoon? Voi miten olit paha! Minä olen kyhjöttänyt monta yötä kyynäröisilläni ja toivonut että sinä tulisit. Miksi sinä et tullut?" Sellaisessa ahdistuksessa ei Uli ollut eläissään ollut. Uli tunsi Anna Liisan, Ulia soimasi omatunto tytön tähden ja hän ei tohtinut sanoa Anna Liisalle, ettei hän aikonut tullakaan hänen luokseen enää koskaan. Sen oli hän lujasti päättänyt. Hän oli saanut pelätä jo kylliksi ja nyt palasi tuska jälleen kaksinkertaisena hänen sydämeensä. Hän murahteli jotain sairaasta hevosesta, jota hänen oli täytynyt hoidella; lehmästä, viimein leinistäkin. Anna Liisa ei pakissut kauan menneistä, vaan sanoi: "Minä en voi kunnolleen puhella sinun kanssasi täällä, minulla olisi sinulle paljon sanottavaa. Sinun pitää tulla ensi yönä minun luokseni, minä en jaksa enää kestää elämää ilman sinua." Uli ei oikein ottanut luvatakseen: isäntä oli mukamas poissa kotoa ja hänen täytyi odottaa isännän paluuta, ja sitten vielä ruokkia karja. Ja sitten, niin myöhään, ei enää tulo maksane vaivaa. "Mikä sinulla on?" sanoi Anna Liisa. "Jos sinä vain välittäisit tulla, niin kyllä sinulle sopisi. Nuo on vain verukkeita, joku on sinua kieltänyt tulemasta, saanut sinut ylpeäksi. Oi, kyllä minä tiedän, Kuderjoggelin Annukka se on sinut saanut mahtailemaan. Mutta odottakoonpas, senkin ruoja, kyllä minä hänet pehmitän, niin että minut muistaa. Mutta mitenkäs sinä voit ruveta sellaisen kytyksen peliin, joka ei ole isompi kuin kolmipäiväinen vasikka? Kylläpä olet! Hyi häpeä, mikä kunnoton. Kyllä sinulle näytän! Mutta tulethan ensi yönä? Koetappas vain olla tulematta!" Uli sanoi: "Johan kuulit, etten voi tulla." "Mitä, etkö tahdo tulla? Vai rupeatko sinä häijyksi kuten muutkin koirat? Vai aiotko unohtaa, mitä sinä minulle sanoit?" Uli ei muka tiennyt hänelle mitään erikoista sanoneensa. "Vai et tiedä, mitä sinä minulle olet sanonut? Etkö sinä sanonut, että jos sinä pappilaan jonkun viet, niin minut sinä viet?" Ei muistanut mokomaa Uli, tämä oli hänelle ihka uutukaista. "Vai niin, vai et sinä muista enää, kirottu rääsyläinen, mikä oletkin! Kyllä minä sinulle näytän. Mutta ei maksa vaivaa mokoman vuoksi! Mokomia apinoita kuin sinä saa joka aidan takaa, ja jos minä jonkun otan, niin en minä huoli sellaisesta kerjäläisestä, jolla ei ole niin kolmea kreutzeriä 6 6 1 kreutzeri = vähä yli 4 penniä. taskussa. Varastaa emännältä kaikki pesurievutkin pyhänuttunsa paikoiksi. Ei, jumalavita, en minä sentään ole niin kehno tyttö, etten älyäisi hankkia itselleni parempaa ja rikkaampaa poikaa kuin sinua, nälistynyt talonpojan renki! Sinun luoksesi tulen minä vihoviimeiseksi jos ketä tarvitsen. Älä pelkää, että minä tahdon sinua! Sellaisia kuin sinä saa minunmoiseni tyttö kymmenen joka sormelleen, jos tahtoo. Mutta annas, kylläpä sanon Kuderjoggelin Annukalle mikä hän on, en elävänä sieltä lähde jos en saa kitaansa ammolleen kuin riihen ovea. Vietävän otus, yllyttää sillä tavoin sinua minua vastaan. Mutta tee nyt vielä miten tahdot; jos tulet ensi yönä, olkoon menneeksi! Minä unohdan, millainen olet, ja avaan sinulle! Mutta jos et tule, niin katso eteesi miten käy. Vieköön minut piru, jos vasta sitten sinulle avaan! Aivan niin, rupeat kunnottomaksi ja ylpeäksi!" Uli vain epäröi ja oli vastahakoinen ja sanoi, ettei Anna Liisan tarvitse hänen vuokseen ensi yönä valvoa kyynäröisillään, hän jää kernaammin kotiin kuin syö toisille keitettyä soppaa, hän ei tahdo enää tahrata itseään moisen kanssa seurustelemalla. Anna Liisa menköön vaan matkaansa ja jättäköön hänet .rauhaan, hän on jo saanut Anna Liisasta kyllänsä. – Silloin alkoi Anna Liisa uudelleen mekastaa: milloin sätti hän Ulia mitä hävyttömimmin, milloin haukkui miesväen kurjuutta, milloin ylisti hyvää sydäntään, jota oli niin häpeällisesti petetty hyvyyden tähden. Olikin uskonut mokomaan raukkaan! Sitten imarteli hän Ulia jälleen mitä hellimmin ja sanoi, ettei hän ollut vielä ketään rakastanut niin kovin kuin Ulia. Hän olisi antanut vaikka elävältä nylkeä itsensä Ulin vuoksi, hänen sydämensä oli nyt pakahtua tuskasta. Mutta Uli ei heltynyt ja kun hän oli kuullut kyllikseen metakkaa, lähti hän heinähäkkineen taloon ja jätti Anna Liisan seisomaan apilaspellolle. Mutta sen painoi hän mieleensä tarkasti, että koska hän nyt tällä kertaa oli päässyt pakoon pujahtamaan, pitää hän tämän tapauksen vasta varoituksena. Kukaan ei vasta pääse näin hyökkäämään hänen kimppuunsa pähkinäpensaan takaa.

Ja riemuiten kahleittensa katkeamisesta, alkoi hän joikua niin että lehmät teutaroivat pilttuissaan, hevoset riuhtoivat riimujaan, kissa kavahti pankolta ja koira kömpi kopistaan ja piika sanoi: "Mikähän nyt Ulilla on, kun se on niin iloissaan; en ole pitkään aikaan kuullut sen pitävän tuota ääntä."

Pian tämän jälkeen vedättivät isäntä ja renki kiviä uutta tuvan uunia varten. Kotimatkalla pistäytyivät he ravintolaan, koska tie oli pitkä ja mäkinen. Isäntä ei ollut mikään kitupiikki. Hän käski tuomaan pöytään viiniä rengin ollessa hänen mukanaan ja tilasi leipää kahdelle hengelle puolella batzilla. Silloin kävi Uli loppumatkalla puheliaaksi. Hän kertoi isännälle kohtauksestaan Anna Liisan kanssa. Iloinen hän nyt oli, kun oli päässyt erilleen niistä huolista ja siitä ihmisestä ikipäiviksi. Kukaan ei uskonut, miten hyvältä tämä Ulista tuntui. Nyt vasta ymmärsi hän sen sananlaskun, jossa sanotaan: "putosi kuin leiviskän kivi sydämeltä". Isäntä iloitsi Ulin sanoista, mutta varoitti häntä tekemästä kuten monet muut, jotka ovat katuvaisia niin kauan kun tuntevat rikoksensa seuraukset, mutta sitten jälleen hyörivät synnin lähitteillä kuten kärpäset tulen ympärillä, kunnes ehkä kokonaan polttavat siipensä. Niinpä tunsi hän monta juoppolallusta, jotka rahansa loppuun ja päänsä sekaisin juotuaan päättävät olla vasta koskaan pökertelemättä – ja heti kun taas joutuvat viinin lähitteille, kurnivat kuin vasikat; samoin käy monasti hamekansankin asioissa. Niille, jotka luulevat olleensa kaikkein viisaimpia, käy useasti kaikkein pahimmin. "Ei, Uli, pysy nyt vain lujana, niin tulee sinusta vielä mies, kuten olen väittänyt", sanoi isäntä.

"Kuulkaa, isäntä", vastasi Uli, "minä olen asiaa nyt aprikoinut, ja rovasti, joka sinua neuvoi, ei kai ollut ihan narri miehiään. Mutta talonpoikaisen rengin palkoista ja siitä minkä verran rahaa rengiltä kuluu, ei hän kai ole paljoa tiennyt. On kai arvellut: saman verran kuin apulaiselta. Mutta sinun, isäntä, pitäisi tuntea tämä asia paremmin kuin hän ja tietää, ettei tässä voi säästää ja rikastua. Minä olen laskenut monta päivää niin että pääkuoreni on ollut haleta. Mutta aina olen vain päässyt samaan tulokseen: tyhjästä tulee tyhjää ja tyhjästä ei tule mitään." "Mitenkäs sinä sitten olet laskenut?" sanoi isäntä. Uli selitteli koko laskelmat nivel niveleltä jälleen ja sen tehtyään kysyi hän kuten ivalla isännältä: "Ja mitäs nyt sanot, eikö asia ole niin?" Isäntä vastasi: "Sinun laskusi mukaan nousevat menot kyllä näin suuriksi. Mutta voidaanpa sitä aivan toisellakin tapaa laskea, poika paha! Kuulehan nyt, minäkin lasken oman kuosini mukaan; hauska kuulla, mitä siitä arvelet."