Jeremias Gotthelf - Miten Uli-renki tulee onnelliseksi

"Hauska nähdä, miten käy, kun sinä lähdet; sittenpähän saavat tietää, mikä sinä olit ja mihin sinä kykenit", tällaisella puheella on jo satoja palvelijoita karkoitettu palveluspaikoistaan. Pian alkaa piru yllyttää heidän uteliaisuuttaan näkemään, miten sitten kävisi, jos he lähtisivät pois. Yhä enemmän nousee päähän halu näyttää, miten välttämättömiä he ovat talossa, halu tietää, käyvätkö asiat ilman heitäkin, tokko isäntä ja emäntä tulevat pyytelemään takaisin ja tunnustamaan, että he eivät tule ollenkaan toimeen ilman Liisaa, ilman Pekkaa. Moni puolenbatzin renkipoika ja piikatyttö uneksii vuoden läpeensä tuosta arvostaan, mutta kun joulu tulee ja he vaeltelevat jälleen nyytti kainalossa, ei kukaan tulekaan heidän jälestään juoksentelemaan ja sanomaan: "Pekka ja Liisa, jääkää nyt Jumalan nimessä!" Kun he katsovat taakseen, ei sieltä tule ketään. Sitten ajaa heidät ehkä uteliaisuus jo ensi viikolla naapuritaloon näkemään ja kuulemaan, miten entisessä paikassa voidaan ilman heitä, millaisia uudet palvelijat ovat ja millä tolalla asiat. Ja katso: käyhän ne ilman heitäkin ja uudet palvelijat ovat jotensakin samallaisia kuin entisetkin ja vaikka Liisa ja Pekka lohdutellevatkin itseään sillä, ettei entinen isäntäväki tule uusien kanssa toimeen paria viikkoa kauempaa, niin menevät asiat kuitenkin kuten edellisenäkin vuonna joulusta toiseen. Ja joka vuosi he lähtevät matkaansa eikä kukaan tahdo heitä takaisin. Kaikkialla tullaan toimeen ilman heitä. Oi, ihmiset olisivat mm kernaasti toisille aivan välttämättömiä eivätkä kuitenkaan ymmärrä tulla toisilleen välttämättömiksi!

Niin sokaisi viekottelu vähitellen Ulinkin. Harvat ihmiset, ylhäisessä asemassa olevat kaikkein vähimmin osaavat välttää viekotteluja. Eivätkä osaa sitä edes hyvin sivistyneetkään. Ei siis sovi olla liioin harmissaan Ulille, vaikkei hän karistanutkaan korvalliseltaan pois noita syöpäläisiä, jotka olivat tulleet siihen syyhyttelemään. Työt, joihin isäntä hyvyydessään pani hänet, tuntuivat hänestä vääryydeltä, hänen niskoilleen sälytetyiltä, vastenmielisiltä taakoilta. Hän ei enää usein ajatellut hyviä ja pahoja ääniä ja yhä pöyhkeämmäksi hän kävi ja yhä röyhkeämmäksi tuli hänen mielensä ja naapuri katseli kovin kateeniloisena vereen ruiskuttamansa myrkyn tehoa ja näki Ulin yhä lähenevän viritettyä ansaa. Isäntä puolestaan huomasi murheella, että heidän keskinäistä luottamustaan uhkasivat jotkut synkeät pilvet varjostaa. Hän ei tiennyt, mitä nuo pilvet oikeastaan olivat, ja kun oli luonteeltaan levollisen hidas, jätti hän tuon, jota ei tietänyt, ajan ilmaistavaksi, sillä Ulin käytös ei tarjonnut erikoista tilaisuutta puhuttelemiseen. Se oli ulkonaisesti vielä säntillistä.

Jo kauan oli ollut puheena, että Ulin pitäjän pojat, Erdöpfelkoferilaiset ja Brönzwüleriläiset, panisivat toimeen kilpailun hurnus-pelissä. – Bernin kanttoonissa on nimittäin tapana pelata keväisin ja syksyisin n.s. hurnus-peliä niityillä ja pelloilla, joilla siihen vuoden aikaan ei ole mitään tallattavaa, ja peliin ottavat pojat, jopa vanhuksetkin osaa. Tuskin lienee toista peliä, joka vaatii niin paljon voimaa ja notkeutta, silmän ja jalan varmuutta kuin hurnuspeli. Pelaajat jakautuvat kahteen leiriin, toisen on lyötävä hurnusta, toisen on pysäytettävä se. Hurnus on pieni kiekko, ei kahta tuumaa läpimitaltaan, keskeltä vähän paksumpi kuin laidoilta, jotka ovat pyöristetyt, kaksi linjaa 8 8 1 linja = vähä yli 2 mm. paksut. Sitä lyödään lentoon notkealla kepillä parrun päältä, jonka tyvi on maassa ja latva noin puolentoista jalan korkuisella tuella ja johon se istutetaan savella kiinni. Noin kahdenkymmenen askeleen päähän parrusta on merkitty sen piirin raja, jonka sisälle hurnuksen on pudottava tai jonka sisällä se on pysäytettävä. Tämä piiri tahi maali on heittopuolelta tavallisesti kymmenestä kahteenkymmeneen jalkaan leveä, usein piirretään se syrjiltä laajemmaksikin kuin lyöntipuolelta, mutta päätä sillä ei ole, vaan on se pituudeltaan rajoittamaton; hurnusta saa lyödä niin etäälle kuin voimat riittää. Tämän piirin sisäpuolella täytyy pysäyttää tuo huimaa vauhtia lentävä kiekko suurilla puisilla lapioilla, joissa on lyhyet varret. Tuota pysäyttämistä sanotaan tappamiseksi. Jos hurnus putoaa tappamatta maahan piirin sisäpuolelle, niin lyönti oli hyvä, mutta jos se otetaan kiinni tai putoaa kolmasti peräkkäin maahan maalin ulkopuolelle, täytyy lyöjän heretä lyömästä. Kummassakin leirissä on miehiä yhtä monta ja ne lyövät ja tappavat vuorotellen hurnusta. Jos nyt yhden leirin kaikki jäsenet ovat menettäneet lyöntioikeutensa kun hurnus joko on saatu kiinni tai on pudonnut maalin ulkopuolelle, niin laskevat he hyvät lyönnit yhteen ja siirtyvät sitten maalin puolelle ottamaan kiinni hurnusta, jota nyt lyö vastapuolue kunnes jälleen kaikki sen jäsenet ovat menettäneet lyöntioikeutensa. Se leiri, jolla on enemmän hyviä lyöntiä, joka on onnistunut lyömään hurnuksen maaliin ilman että se on tapettu, voittaa. Nyt tulee tietää, että hurnusta lyödään aina 50, 70 jalkaa korkealle ja 600, 800: kin jalkaa etäälle, ja kuitenkaan eivät taitavatkaan pelaajat onnistu monasti saamaan yhtään hyvää lyöntiä, tavallisesti vain kaksi tai kolme, sillä on ihmeellistä, miten varmasti hyvät tappaajat "kieputtavat", kuten on tapana sanoa, lapioitaan yläältä kiitävää hurnusta kohti ja tappavat sen ja kauas kajahtaa kirkas heläys; miten nopeesti he hyppäävät hurnusta kohti tahi takaperin sitä tavoittaakseen. Sillä kuta tottuneempi pelaaja on, sitä suurempi ala uskotaan hänen vartioitavakseen. Kuta voimakkaammin joku lyö hurnuksen, sitä enemmän täytyy kiinni ottajain hajautua niin että heidän välilleen tulee usein pitkiä matkoja. Riitelevää hurnusta täytyy usein ajaa kuin mitäkin lintua. Tämä leikki on puhtaasti kansanomaista ja ansaitsee kansallisista kauniimpina enemmän huomiota kuin mitä siihen tähän saakka on kiinnitetty. Sen kansanomaisuutta todistaa paraiten se, että erinomainen pelaaja tulee maan kuuluksi ja eri kylien pelaajat järjestävät vasituisia kilpailuja, joiden jälkeen tappanneen puolueen täytyy kustantaa voittavalle leirille leikin perästä syömingit välttämättömine viiniannoksineen j.n.e.

Siihen aikaan, jolloin Edröpfelkoferilaiset ja Brönzwüleriläiset aikoivat kilpailla hurnuksen peluussa, oli vielä kyläin välinen viha täydessä voimassaan. Bernin kantoonissa oli nimittäin aika, jolloin kylät kaikki vihasivat toisiaan, jolloin joka kylällä oli pilkkanimensä; jolloin tätä vihaa yhä viritettiin joka tanssitilaisuudessa, joka markkinoilla ja muutenkin vähä väliä vuodessa verellä, ja joka ei siksi koskaan vanhennut, vaan periytyi yhä yhtä rajuna aina polvesta polveen. Siihen aikaan tapeltiin enemmän kuin nyt, verta virtasi enemmän kuin nyt, mutta siihen aikaan oli tappelu kansanomaista nujakkaa haloilla, tuoleilla, aidanseipäillä, ja kovat berniläiskallot usein niissä pökertyivät, vaan eivät usein halenneet. Mutta nykyjään on tappelu etupäässä roistomaista murhaamista, raakamaista puukon käyttämistä, ja kuta enemmän oikeuden miekka tylsyy, sitä enemmän veitset teroittuvat ja kuta aremmat tuomarit ovat, sitä julkeampi on roskajoukko. Oi Jumala! Jospa vain moinen tuomari, joka luulottelee saavuttaneensa kansan suosion, voisi tuolta luulottelultaan nähdä, millä tavoin kunnioitetuksi ja rakastetuksi hän tulee arkuudellaan, minkälaiseksi hänet nykyaika ja tulevaisuus arvioi kun hän koettaa päästää kiikistä joka kelmiä, joka elukkaa, ruveten siten ihan hänen paraaksi auttajakseen, niin hän vapisisi ja tärisisi häpeästä ja tuskasta huonoutensa vuoksi.