Arto Paasilinna - Hirtettyjen kettujen metsä

Oiva Juntunen yritti vielä taivutella majuria luopumaan aikeestaan. Hän lepytteli, suostutteli ja rukoili. Hän pakotti äänensä mahdollisimman helläksi sanoessaan:

— Ajattele Sulo! Meillähän on yhteinen Viisisatanenkin, eikö sinua säälitä edes viaton ketunpentu kun se jää minusta orvoksi!

Majuri ei heltynyt. Saha sihisi puun juurella kaamealla tavallaan. Välillä Remes keskeytti työn pyyhkiäkseen hikeä kasvoiltaan.

— Puu kaatuu jos kultaa ei heru.

Oiva Juntunen puri hampaansa yhteen ja ajatteli että jos tämä nyt oli kuolemaksi niin minkäpä asialle sitten voi. Kultaa hän ei Remekselle lahjoittaisi. Oiva Juntunen oli suomalainen mies hänkin, mieluummin hän valitsi kuoleman kuin saaliinjaon. Viidentoista minuutin kuluttua puu alkoi huojua. Alhaalta kuului viimeinen uhkavaatimus:

— Kohta kaatuu! Joko tunnustat?

Vastaukseksi Oiva Juntunen veti toisesta jalastaan kumisaappaan ja sivalsi sen Remeksen selkään niin että läjähti. Neuvottelujen tie oli nyt loppuunkuljettu. Majuri veti sahalla vielä muutaman ratkaisevan vedon, ja alkoi sitten lykätä järeää runkoa nurin.

Oiva Juntunen katseli kaatosuuntaan yrittäen valita sopivaa laskeutumispaikkaa. Alastulo olisi kova, kaikkialla levittäytyi louhikkoista vaarankuvetta, jota peitti vain ohut jäkäläkerros. Nyt Oivalla olisi tilaisuus tutustua jäkäliin läheisemmin kuin koskaan. Kenties viimeisen kerran, elävänä.

Viimein valtava mänty alkoi hitaasti huojua. Se palasi muutaman kerran kannolleen, ikäänkuin kaatumisvauhtia hakien, mutta kun majuri lykkäsi silmät pullollaan puuta nurin, lähti erämaan jättiläinen lopulta syöksymään tuhoonsa. Mukanaan se vei Oiva Juntusen.

Komeaa oli kairojen ikiaihkin sortuminen! Kannolta kuului vuosisataisten kasvualustojen karsketta. Järeä runko kallistui ensin hitaasti, arvokkaasti. Tuuhea oksisto alkoi humista, kun jättiläinen lähti toden teolla syöksymään nurin. Kaatohumina yltyi tuuleksi joka sai vedet kihoamaan Oiva Juntusen silmiin. Hän päätti pysyä mukana loppuun asti.

Pienen hetken Oiva Juntunen tunsi kalinaista nautintoa syöksyessään jylisevän jättiläisen mukana alas vaaran rinteeseen. Hänen kurkustaan pääsi ilmoille kilhakka hihkaisu, joka ei ollut kuolinhuuto eikä avunpyyntö, vaan pikemminkin osoitti tiukkaa määrätietoisuutta ja omalla kannalla pysymistä. Koko pohjoinen maisema näytti mullistuvan päälaelleen, Kuopsuvaara keikahti kumoon, Juha-Vainaan Maa lensi taivaankanneksi, ja sitten maailma musteni roistorukan silmissä. Hänen ruumiinsa sinkoutui kymmenien metrien päähän vaaran alarinteeseen kuin väkivaltaisen katapultin ampumana. Rytisten mahtava petäjä asettui aloilleen maahan. Kiveliöön laskeutui taas rauha.

Majuri Remes istuutui väsyneenä kannolle. Hän peitti känsäisillä kämmenillään hikiset kasvonsa. Hän oli kaatanut elämänsä suurimman puun, ja oli samalla tappanut elämänsä ensimmäisen ihmisen.

Jostakin vaaran rinteeltä paikalle juoksi hätääntynyt Viisisatanen. Se viipotti arkailematta Oiva Juntusen elottoman ruumiin luo, nuuhki maassa makaavaa ihmispoloista, lipaisi punaisella kielellään ammattirikollisen korvanseutua ja päästi viimein ilmoille vaimean, alakuloisen vingahduksen. Sitten se katsoi majuri Remeksen suuntaan totisilla silmillään. Majuri käänsi katseensa ketun silmistä, nousi raskaasti seisomaan ja lähti astelemaan kohti uhria. Viisisatanen väistyi muristen metsään majurin tieltä.

Jalat vetelinä majuri Remes kumartui toverinsa puoleen. Mies oli kurjassa kunnossa. Ei mitään elonmerkkiä.

Majuri Remes katui syvästi. Hän tiesi nyt tehneensä viimeisen tekonsa, oli surmannut oudon viattoman miehen. Kuinka tämä mieletön tapahtuma oli ollut mahdollinen?

Oiva Juntunen makasi sikiöasentoon käpertyneenä parin jäkälämättään välisessä kolossa. Sääsket olivat oitis ryhtyneet imemään verta onnettomuuden uhrin elottomilta kasvoilta. Sääskien kannalta ei ollut väliä, oliko ihminen kuollut vai elävä, pääasia että veri oli tuoretta. Majuri Remes hääteli sääsket toverinsa otsalta. Hän huokasi raskaasti.

— Voi hyvä jumala.

Majuri Remes tunnusteli Oiva Juntusen pulssia, mutta hän oli itse vielä niin palavissaan ettei saanut selville löikö sydän vai ei. Majuri asettui kontalleen Oiva Juntusen vierelle, haisteli tämän sierainten seutuja. Oli pakko todeta ettei mies enää hengittänyt. Toisesta nokkareiästä herahti ylähuulelle hiukan kirkkaanpunaista verta.

Remes pyyhkäisi hikisellä nenäliinalla veren pois, oikoi ruumiin levollisempaan asentoon ja alkoi sitten antaa tekohengitystä suusta suuhun -menetelmällä. Hän puhalsi pontevasti happea Oiva Juntusen keuhkoihin sellaisella paineella että siitä olisi täyttynyt monta vappupalloa. Samalla hän hieroi Oiva Juntusen sydänalaa. Hänen toimensa olivat niin voimakkaat että jos sydän olikin pysähtynyt, sen oli taas pakko ruveta pumppaamaan verta, jos mieli ylipäätään pysytellä omistajansa rinnassa sisällä.

Rajua sydänhierontaa ja kohisevaa tekohengitystä jatkui viitisen minuuttia. Sitten majuri totesi että kuollut alkoi virota. Oiva Juntusen suusta pääsi omituinen huokaus, ja hänen sydämensä hätääntyi jyskyttäen käyntiin. Majuri Remes seurasi tovin elpyviä elintoimintoja, kohensi vielä loukkaantuneen asentoa paremmaksi, huokasi viimein onnellisena ja pani tupakaksi.

— Jumalalle kiitos. Heräsi perkele henkiin.

Majuri haki kämpältä vanhan vesikelkan. Sen jalakset iskivät tulta vaaran kallioihin kun Remes juoksutti sen tappopaikalle. Äärimmäisen varovaisesti hän sijoitti tajuttoman toverinsa kelkkaan ja veti hänet kämpälle, suoraan sisään. Hellästi hän nosti Oiva Juntusen ukkoherran vuoteeseen ja peitteli hänet siihen.

— Sitkeä tyyppi, pakko tunnustaa.

Majuri asetti kostean pyyhkeen potilaan otsalle ja pöyhi tyynyä pehmeämmäksi. Hän veti toveriltaan saappaat jaloista ja avasi puseron napit. Kädet hän asetti ristiin rinnalle kaiken varalta.

Oiva Juntusen tajuttomuus kesti seuraavaan päivään. Ne ajat olivat Remekselle äärimmäisen kovia. Hän puheli lakkaamatta itsekseen, katui ja rukoili toverinsa pelastumista. Hän yritti muutamaan otteeseen saada aikaan jopa itkuntapaista, vaikka ei siitä mitään tullut. Majurin kyynelkanavat olivat kasvaneet umpeen jo ajat sitten.

Aamulla läpeensä valvotun yön jälken Remes keitti väkevää lihalientä ja syötti sen potilaalle niin hellävaroen kuin kykeni. Hän longotti potilaan leukaperät auki ja valuta lientä kurkkuun. Aataminomena teki muutamia refleksinomaisia liikkeitä, lihaliemi hupeni vatsaan eikä potilas näin ollen päässyt kuivumaan.

Majuri lupasi itselleen, että jos toveri ei tähän kuole, niin hän aloittaa uuden paremman elämän. Mutta jos kuolema tulee, niin heti haudattuaan ruumiin majuri tappaa myös itsensä. Hän ei halunnut nöyrtyä sotaoikeuden edessä siviilimurhan takia. Majurin mielestä viisainta oli tulla uskoon, ja ampua sitten itsensä. Tai hirttäytyä, kun asetta ei ollut käsillä.

Puolilta päivin Oiva Juntusen haparoivaan tajuntaan alkoi kantautua Remeksen yksinpuheluita, joissa hän kaavaili uutta parempaa elämää tai vaihtoehtoisesti hirttäytymistä. Oivan korviin nämä puheet soinnahtivat äärimmäisen katuvaisilta. Ärjyvä takaa-ajaja oli muuttunut helläksi hoitajaksi joka lakkaamatta hopotti ilmoille sieluntuskaansa. Oiva Juntunen saattoi tyydytyksellä todeta että taistelu oli käyty, että hän oli sittenkin selviytynyt hengissä ja että hän oli päässyt eräällä tapaa voitolle jutussa.

Kaiken varalta Oiva Juntunen piti silmiään kiinni. Ei tässä nyt ollut erityisempää kiirrettä herätä henkiin. Järkevämpää oli seurata tilanteen kehitystä ja vasta sitten palata yleisemmin tajuihinsa.