Arto Paasilinna - Hirtettyjen kettujen metsä

Majuri Remes huomautti että sen hän kyllä oli pannut merkille.

— Armeijan jälkeen en viitsinyt enää kotiin mennä, olisi pitänyt ruveta viljelemään tilaa ja ruokkimaan elukoita. Ei sellainen juuri huvittanut. Yrittelin Helsingissä varastoapulaisena. Siinä vaiheessa kuoli äiti. Ajattelin muuttaa Australiaan siirtolaiseksi kun serkkupoika kirjoitteli ja kovasti kehui tienestejä siellä. Tilasin jo maahanmuuttokaavakkeet Australian Tanskan konsulaatista ja olin vähällä lentää maapallon toiselle puolelle. Mutta onneksi serkkupojalta tuli kirje jossa se kehui miten kamalasti siellä piti paiskia töitä. Minä rupesin miettimään asioita ja päätin jäädä Suomeen. En ole katunut päätöstä koskaan. Näkisitpä serkkupojan nyt. Se on vasta neljänkymmenen ikäinen, mutta yhtä suonikas kuin maratoonari. Sillä on luuvikoja, kulumia joka luussa. Se on työhullu mies. Toissakesänä kun se kävi Suomessa, me mentiin hierojalle. Se huusi kuin tapettava. Niin niitä luita särki.

— Varastomiehenä minä kähvelsin hitsausmuuntajia ja muuta sellaista ja möin ne Pohjanmaalle. Sain siitä rutosti rahaa ja vuoden linnaa. Siinä vaiheessa kuoli isä. Onneksi ehti kuolla ennen tuomiota, elävänä sitä olisi varmasti hävettänyt. Vankilasta kun pääsin, päätin etten enää yrittele töitä. Rehellinen työ on minusta äärimmäisen vastenmielistä. Tuntuu alentavalta tehdä työtä josta joku toinen ihminen vielä maksaa palkkaa. Lisäksi työnteko on rasittavaa. Minä olen aina säälinyt työhulluja.

— Taitaa olla turha kysymys, mutta onko sinulla omaatuntoa?

— Omatunto ei koskaan ole ahdistellut minua. Minä saatan varastaa mitä vaan, aivan tunteettomasti. En nyt tietenkään ota joltakin leskeltä tai pultsarilta viimeisiä ropoja, mutta se ei johdu niinkään siitä että säälisin niitä piruparkoja, vaan enemmänkin siitä ettei niillä ole mistä ottaa. Ihan hyvin minä voisin puhdistaa jonkin kuolinpesän surevan lesken alta, ja olen minä semmoista tehnytkin. Keravalla minä evakuoin yhdeltä ämmältä kokonaisen salin kaluston. Antiikkia, se meni hyvin kaupaksi. Siitä jutusta en vieläkään ole jäänyt kiinni, enkä enää voi jäädäkään, sillä rikos on vanhentunut ja eukko kuollut. Ei saanut viedä kalustoaan hautaan sekään muori. Minä olen totisesti paha mies, mutta se ei tunnu minusta hullummalta. Tämä on ehkä ylvästelyä, tämä kovuus, mutta ammattirikollinen ei menesty jos joutuu joka keikan jälkeen paaduttamaan itsensä. Siinä hätääntyy. Pitää olla paatunut ja paha jo alun pitäen. Työ on otettava työnä, se on minun linjani.

Majuria kiinnosti tietää, mitä mieltä Oiva Juntunen oli vankiloista. Eivätkö toistuvat rangaistukset kyenneet ohjaamaan rikollista kaidemmalle tielle?

— Toistakymmentä kertaa minä olen istunut vankiloissa. Pakko on myöntää että vankeusajat ovat tämän ammatin varjopuolia. Ellei rikollinen aika ajoin joutuisi vankilaan, tämä olisi todellinen toiveammatti. Piileskely, niinkuin nyt tämä oleskelu täällä erämaassa, sekin vielä menettelee, mutta vankilasta minä en ole tottunut nauttimaan. Ensimmäisillä kerroilla se oli suorastaan helvetillistä, ja monta kertaa olen harkinnut alan vaihtoa. Tuntuu kuin vanki alennettaisiin eläimen tasolle. Raskaat rautaovet paukkuvat, käytävät kaikuvat, eikä minnekään ole menemistä. Mitään et voi itse päättää, kaikki on ennalta säädettyä. Jos haluaisi jutella jonkun kanssa, niin aina ovat samat tarinat esillä: kundit eivät osaa puhua muusta kuin vitusta ja viinasta ja keikoista ja pakosuunnitelmista. Minä puolestani en koskaan ole halunnut muistella omia rötöksiäni. Minä en halua että työtapani tulevat tunnetuiksi. Joskus tekisi mieli puhella vaikka politiikasta tai yhteiskunnasta, taiteistakin, mutta linnankundit eivät käsitä niistä yhtään mitään. Elämä vankiloissa on kolkkoa ja yksinäistä. Joskus olen ajatellut että jos saisin valita, niin mieluummin minä menisi töihinkin kuin vankilaan.

— Oletko sinä koskaan tappanut ketään, kysyi majuri Remes.

— En. Väkivalta on minusta raakaa ja alhaista. Siinä on jollakin tavalla rikollinen sävy jos ihminen iskee toisen hengiltä. Minä olen tavannut miehiä, jotka ovat ampuneet ihmisiä maahan, ovat juottaneet niille myrkkyä, sivaltaneet kaulavaltimoita poikki, tai murskanneet tiiliskivillä päitä. Minulla on ollut sellikavereina semmoisia miehiä. Ne ovat yksitotisia ihmisiä. Murhamiesten kanssa linnassa eläminen on tosi ikävää. Yhtään iloista murhaajaa minä en ole tavannut. Päissään murhaajakin voi olla vähän leppoisampi, mutta vankilassa ne ovat selviä. Ei niistä juuri seuraa ole.

Oiva Juntunen muisteli kauppateknikko Siiraa.

— Kerran minä tutustuin oikein raakaan jätkään, yhteen kauppateknikkoon. Se on monimurhaaja, kaipa tappanut useita ihmisiä. Siira nimeltään. Panin sen ryöstämään kultaa, kyllä se siltä kävi. Sitä miestä minä täällä nyt piileksin. Ei tunnu järkevältä jakaa saalista semmoisen pedon kanssa.

Oiva Juntunen kertoi monimurhaaja Siirasta. Hän totesi että Siira voisi pian vapautua vankilasta, kenties oli jo vapaalla jalalla ja etsi nyt rikostoveriaan.

— Yleensä murhaajat ovat tyhmiä miehiä. Mutta tällä perkeleellä kyllä on älyä. Siitä se on paha.

— Liike-elämässä riskien minimointi on aivan tavallista, se kuuluu jokaisen vähänkin lahjakkaamman yritysjohtajan ominaisuuksiin. Rikollismaailmassa sen sijaan otetaan aivan päättömiä riskejä, tehdään liikaa rikoksia, ahnehditaan, tuhlataan ja juodaan. Siitä seuraa että vankilat täyttyvät ammattitaidottomasta roskaväestä. On syntynyt järjestelmä, jota itse asiassa ei tarvittaisi lainkaan, jos rikolliset keskittyisivät vain sellaiseen toimintaan, joka ei johtaisi pidätyksiin. Jos rikolliset ottaisivat vähemmän hölmöjä riskejä, voitaisiin vankeinhoitolaitoksesta miltei kokonaan luopua. Tämä on tietysti teoreettinen mahdollisuus, sillä rikollisuus kasvaisi automaattisesti heti kun kiinnijoutumisen riski häviäisi. Rikollisten määrä moninkertaistuisi... luullakseni suurin osa ihmisistä alkaisi tehdä rikoksia. Näin varsinaisesti ryöstettävä kakku jäisi pienemmäksi, kun rikollisjoukot kasvaisivat. Tuloksena olisi kaaos, kun mitään ryöstettävää ei lopulta olisi jäljellä. Rikollisuus tukahtuisi omaan mahdottomuuteensa. Kaunis ajatus vai mitä Remes!

— Näitäkö sinä vankiloissa olet miettinyt?

— Yhteiskunnan kannalta tämä nykysysteemi on tietysti parempi, että rikollisten määrää, populaatiota, viranomaiset pitävät kurissa. Se on vähän samantapaista sääntelyä kuin syksyinen hirvenmetsästys. Kuvitteleppa Remes että rikolliset olisivat hirviä. Montakos hirveä syksyisin Suomessa kaadetaan?

— Kuusikymmentätuhatta, osapuilleen.

— No sanotaan niin. Taimikkovauriot, hirvikolarit ja satotappiot jäävät kohtuullisiksi kun joka vuosi tapetaan 60 000 hirveä. Samalla eloon jääville hirville taataan riittävästi elintilaa. Tuloksena on hyvää hirvenlihaa ja rauha maassa. Samassa puuhassa ovat poliisit ja tuomarit. Joka vuosi näpätään kiinni sanotaan nyt 2000 rikollista ja suljetaan vankiloihin. Menetelmät ovat siivompia, rikollisia ei teurasteta niinkuin hirviä, mutta päämäärä on sama. Liiat hirvet pannaan pataan, liiat rosvot linnaan. Populaatiosta osan on aina oltava poissa laitumilta. Niin yksinkertaisesti yhteiskunta toimii.

Oiva Juntunen tuijotti tuleen, ja hänen suunsa vääntyi lievään hymyyn.

— Minä olen eräällä tavoin luonnoton poikkeus, kun en kuuteen vuoteen ole istunut linnassa. Minä itse asiassa rasitan laitumia kohtuuttomasti. Niinpä minun pitääkin huolehtia että tilanne pysyy tasapainossa, vaikka olenkin vapaalla jalalla. Muutama kuukausi sitten minä toimitin yhden kaverin, erään Isolyömä-Sutisen, takaisin linnaan. Ja Siirakin pitäisi toimittaa jollakin keinolla alalta sivuun. Näin vankilassa istuvien ja vapaalla jalalla olevien rikollisten määrä pysyisi vakiona. Se Siiran asia on kyllä vaikea hoidella. Mutta onhan tässä aikaa miettiä juttua, oleillaan vaan täällä toistaiseksi. Ehkä sitten ensi kesänä minä matkustan taas takaisin Tukholmaan.