Arto Paasilinna - Hirtettyjen kettujen metsä

Majurin höpinöistä Oiva piankin saattoi päätellä että hän oli maannut tuvassa tajuttomana edellisestä päivästä saakka. Mutta miten pahasti hän oli loukkaantunut? Koko ruumista kivisti armottomasti, mutta kun varpaita ja sonnia vaivihkaa liikutteli, se ei tehnyt kovinkaan kipeätä. Jäsenet liikkuivat, ainakaan selkäranka ei voinut olla poikki. Ei myöskään niskanikamat olleet sijoiltaan, sillä Oiva Juntusen korvat heiluivat niin kuin ennenkin.

Oiva Juntunen muisti hyvin puun kaatumisen. Se oli ollut hieno kokemus. Huimaava ilmalento suoraa päätä kuolemaan... hänestä oli tuntunut siltä kuin Tuonelan joutsen olisi lentänyt hänen vierellään raskain siiveniskuin kohti tulevaista tuntematonta, tummaa tuhoa. Sitten hirvittävä rytinä ja ryske! Sellaista ei tavallinen roisto monta kertaa elämässään saa kokea. Oiva Juntunen saattoi kirjata tapahtuman muistojensa muutenkin paksuun kirjaan eräänä kaikkein hurmaavimmista.

Majuri Remes ei suurestikaan muistuttanut keskussairaalan valkotakkisia hoitajattaria. Enemmänkin majuri, hyvistä tarkoituksistaan huolimatta, oli suoraviivainen ja kovakourainen välskäri, jopa niin että potilas tunsi jokaisen hoitotoimen jälkeen olonsa entistä kurjemmaksi. Etenkin muutamien tuntien välein tapahtunut pakkosyöttö tuntui Oiva Juntusesta epämiellyttävältä. Oiva Juntusen teki mieli purra Remekseltä sormet poikki, kun tämä lusikoi lihalientä hänen kitaansa, mutta eihän tajuton sellaista voi tehdä.

Vapautuakseen näistä hoivatoimista Oiva Juntunen päätti tulla tajuihinsa. Hän ähkäisi ja avasi silmänsä.

Vuoteen vieressä kyykkivä Remes ilahtui suunnattomasti toverinsa virkoamisesta. Vähällä oli ettei hän innoissaan läimäyttänyt potilasta hartioille. Kuului kuin jylinää kun raskas kivikuorina vyöryi majurin sydämeltä kämpän lattialle.

Oiva Juntunen kohottautui istumaan. Ruumista särki ja päässä humisi. Ehkä jokunen kylkiluu oli poikki? Muuten tuskat viittasivat lähinnä sisäisiin vammoihin.

Majuri Remes ryhtyi vuolassanaisesti anomaan anteeksiantoa. Hän selitteli ja sölkötteli kaikenlaista järjetöntä omasta raakuudestaan ja tulevasta uudesta elämäntavastaan. Hän yritti nyyhkiä, puristeli käsiään yhteen ja teki monenlaisia lupauksia. Hän haki Oiva Juntuselle raikasta vettä tuuletti tupaa ja tappoi sääskiä.

— Hyvä on. Mutta kultaa minä en sinulle anna. Ennemmin vaikka kuolen, sillä kulta on minun.

Majuri kysyi, voisiko hän nyt kun toveri oli vihonviimein tullut tajuihinsa lähteä kyliltä hakemaan lääkäriä.

Säikähtyneenä Oiva Juntunen torjui ajatuksen. Lääkäri tästä nyt vielä puuttui! Hän tiesi että jos lääkäri tuotaisiin tähän vuoteen äärelle, siitä seuraisi lukemattomien kaavakkeitten täyttö. Otettaisiin ylös syntymäajat ja nimet ja kotipaikat ja osoitteet ja sosiaaliturvatunnukset ja veriryhmät... sellaiseen hirvittävään vaaraan ei ammattirikollisella ollut varaa.

— Sano kuka sinä olet, pyysi Remes.

Oiva Juntunen harkitsi asiaa. Remes oli perillä hänestä, enää ei maksanut vaivaa näytellä luonnonystävää ja jäkälätutkijaa. Hän paljasti olevansa Oiva Juntunen, ammatiltaan rikollinen. Hänellä oli tosiaankin erinäinen määrä kultaa piilossa täällä Lapissa. Hän oli vaeltanut tänne saakka pakoon rikostovereitaan jotka näihin aikoihin vapautuisivat vankilasta. Hän toivoi että majuri ymmärsi asian. Remes oli onnellinen ettei hänen tarvinnut lähteä kylille selittelemään onnettomuuden syitä. Molemminpuolinen luottamus palasi. Miehet tekivät uudet sinunkaupat kun uudet nimetkin otettiin käyttöön.

— Oiva!

— Sulo!

Siitä pitäen Kuopsuvaaran kämpällä ei puhuttu von Reuterholmista eikä amanuenssi Asikaisesta. Elämä kämpällä jatkui oivallisen suloisena.

Miehet sopivat että Remeksen palkkaa nostettaisiin tuhannella markalla kuukaudessa. Oli varustauduttava viimeinkin talven varalle, ja sitä varten Remes lähti Kittilään. Oiva Juntunen antoi majurille viisituhatta markkaa rahaa kuukauden muonaa ja varusteita varten. Ennen lähtöä Remes valmisti potilaalle valmiit ruoat kämpän pöydälle. Siinä oli lihapurkkeja, leipää, voita, majoneesia, sipuleita, kurkkua, vettä ja tupakkaa. Huolehtivainen majuri neuvoi lähtiessään toveriaan:

— Älä vaan rasita itseäsi liikaa. Sinun tilassa pitää lepäillä että voimistut.

Kolmea päivää myöhemmin majuri saapui nelivetoisella traktorilla, johon oli lastattu kaikkea tarpeellista. Hän oli erinomainen muonittaja, mitään tärkeätä ei ollut unohtunut. Keittiön komeroihin ja nurkkiin kasattiin huomattavat määrät ruokatavaroita: sika-nautalihasäilykkeitä, Jalostajan lihapyörykkäpurkkeja, hernekeittoa, Knorrin kasvis- ja lihaliemikuutioita, Pedersenin maksapasteijaa, Bolognan pata-ainespusseja, Sadonkorjuuperunamuusia, venäläistä meetvurstia monta tankoa, balkaninmakkaraa, krakovalaista, painavia saunapalvikinkkuja, salamia; toki majuri oli ostanut myös suuren pallojuuston, tanskalaista sinivalkohomejuustoa, kuminajuustoa, Koskenlaskijaa. Kalaakin oli: tavaton määrä Ahti-perhesillipurkkeja, sokerisuolattua sillifileetä, Marina-makrillifileitä, islantilaisia katkarapuja. Voita, Leipojan Mildaa ja Kultasulan rypsiöljyä oli myös riittävästi, ja tietysti myös Sunnuntai-vehnäjauhoa, maitojauhetta, Raision ruisjauhoa sekä mannasuurimoita ja riisipusseja. Isot kasat Maitonäkkiä ja Oululaisen ruisrapeaa, Pauligin Presidenttisckoitiista, Iloisen Vesselin kaakaota, Liptonin ruusunmarjateetä ynnä hyvät valikoimat aina tarpeellisia mausteita: laakerinlehtiä, maustepippuria, suolaa, sokeria, currya, valkosipulisuolaa, valkopippuria, valkoviinietikkaa, jauhettuja kaardemumman siemeniä. Vielä majuri Remes oli hankkinut Lähekkäin-hammastahnaa, Aktiv-hilseshampootaa, Bio Famil-pesujauhetta, Sunlight-saippuaa, Neste-Vimiä ja paljon kynttilöitä. Viisisataselle hän oli ostanut monta purkillista koiran-ruokaa ja komean kumiluun.

— Luulisi että ketunpentu tykkää tämmöisestä. Majurin muonanhakumatkan aikana Oiva Juntunen oli toipunut hyvää vauhtia, ja kun Remes esitteli apteekista ostamansa mustelmasalvat ja särkylääkkeet, idealsiteet ja linimentit, parantuminen vauhdittui entisestään.

Illalla, kun majuri oli sytyttänyt tulen piisiin ja istuttiin hörppimässä ruusunmarjateetä, virkkoi Remes:

— Soitin vaimolle Espanjaan. Hyvin kuulemma siellä viihtyy.

Oiva Juntunen tuijotteli tuleen, oli hiljaa tovin kunnes vastasi:

— Mikäpä hätä tässä meilläkään, enää,

— Sinun ansiota kaikki. Oiva.

Tukkikämpän piisin lämmössä miehet viettivät joutilasta aikaansa nauttien maukkaista aterioista, pelaten miilua ja kertoillen toisilleen kaikenlaisia juttuja. Keskustelut saivat verevämpiä sävyjä kun heidän ei enää tarvinnut salata menneisyyttä toisiltaan.

Eräänä iltapuhteena majuri kysäisi Oiva Juntuselta:

— Sinä siis olet tosiaankin roisto, oikea rikollinen?

— Minä olen roisto. Ammattirikollinen sitäpaitsi. Vaikka olen minä yliopiston kirjastossakin joskus käynyt. Otatin valokopioita kriminaalitutkimusta käsittelevistä teoksista. Kirjastoista löytää ihmeen paljon aineistoa, josta on apua rikoksia suunnitellessa.

Majuria kiinnosti tietää, minkä takia Oiva Juntunen oli hairahtanut rikosten teille.

— Taisivat kotiolot olla kurjat?

— Ainahan sanotaan että lapsuus vaikuttaa, että rikollisilla on ollut kova lapsuus ja nuoruus. Yleensä niin onkin, mutta ei minun kohdallani. Meillä Vehmersalmella ei kärsitty rikkinäisistä kotioloista, eikä siellä ollut kavereita, joilla olisi ollut minuun turmeleva vaikutus. Päinvastoin. Meillä kotona oli kaikki hyvin. Köyhiä kyllä oltiin, mutta ei erityisen köyhiä jos vertasi naapureihin. Kotona oli aina mukavaa ja turvallista. Äiti leipoi vehnästä ja isä otti mukaan muikkuverkoille. Koulussa opettaja kehui ja antoi hyviä numeroita. Ei tosiaankaan mitään valittamista. Ainoa mistä en kotitilalla tykännyt oli työnteko. Itse asiassa minä olen aina ollut jokseenkin laiska.