Arto Paasilinna - Hirtettyjen kettujen metsä

Majuri alkoi pitää silmällä toveriaan. Minkä takia amanuenssi aika ajoin hävisi Kuopsuvaaran kämpän taakse vanhan ketunpesän maastoon? Jotakin hän sieltä etsi, jäkäliäkö pelkästään?

Ilmat viilenivät elokuussa. Sääskiä oli vähemmän eikä taivas ollut enää niin sininen kuin heinäkuun helteillä. Oiva Juntunen päätteli että syksy oli tulossa Lappiin. Parin kuukauden kuluttua sataisi lunta, pakkaset koittaisivat.

— Mitähän jos jätettäisiin kultahommat tältä kesältä? Täytyy panna kämppä talvikuntoon, esitti hän majurille eräänä koleana päivänä.

Majuri Remes ei tahtonut kuullakaan moisesta.

— Nythän pitää kaivaa, ennenkuin routa tulee ja puro jäätyy.

Oiva Juntusen mielestä kullankaivuuta voitiin aivan hyvin jatkaa keväällä jäitten lähdettyä. Talvehdittaisiin välillä.

— Saat muurata sen kiukaan saunaan ja muuripatakin pitää asentaa. Kämppään pitää hankkia petroolilämmitin, nestekaasuvalot, seiniin tapetit. Jääkaappikin olisi hyvä olemassa, ja stereot... pitänee hankkia aggregaatti että saadaan sähkövirtaa. Majuri iski lapion rantasomerikkoon.

— Kas kun et pianoa ja sohvakalustoa käske hankkimaan!

Oiva Juntunen muisteli asuntoaan Tukholmassa. Siellä hänellä oli ollut valkoinen piano. Ja hieno baarikaappi, oma sauna, turkoosinväriseksi kaakeloitu kylpyhuone, upottavat kokolattiamatot — Kun nuo suot jäätyvät niin tosiaankin nelivetotraktorilla tänne voisi sohvan kuskata.

Tässä oli nielemistä väsyneelle Remekselle. Hän alkoi kapinoida: kultaa olisi voinut vielä kaivaa, kesää riittäisi vielä monta viikkoa, mutta tämä kirjastomies perkele rupesi vaatimaan sohvakalustoa kairaan. Remes murahti matalalla, oflensiivisellä äänellä:

— Kuule Asikainen. Sinä et ole mikään amanuenssi. Minä olen ottanut selvää. Etkä sinä ole Asikainenkaan. Minusta tuntuu että sinä olet roisto.

Oiva Juntunen oli vierähtää mättäältä puroon, niin kovasti hän säikähti majurin lausumasta. Ääni vavisten hän asettui vastustamaan Remeksen väittämää:

— Mitä sinä von Reuterholm nyt... älä ole hullu.

Majuri nousi purosta. Hän käveli uhkaavasti kohti »Asikaista», paljasti epäilyksensä, jonka mukaan mies oli todellisuudessa joku Junttila tai Juntunen. Autovuokraamon papereista hän oli sen nähnyt jo kesällä Kittilässä. Helsingin yliopiston kirjastossa kukaan ei tuntenut »amanuenssi Asikaista». Sitten vielä:

— Se kulta jonka sinä minulle annoit oli teollisuuskultaa. Majuri kiihtyi.

— Jumalauta sinä olet kaivattanut minulla koko kesän tätä kurjaa rapaojaa, muutaman gramman olen tästä saanut.

Vasta nyt majuri Remeksen aivoissa välähti oivallus, ratkaisu kaikenkesäiseen ongelmaan.

— Sinä olet sotkenut tämän ravan sekaan kultaa, että minulla into säilyisi, että minä viihtyisin täällä sinun apumiehenä iät ajat! Minusta tuntuu että minä tapan sinut tähän paikkaan.

Oiva Juntunen ei jäänyt puron varteen odottamaan että majuri Remes olisi voinut toteuttaa kalinaisen uhkauksensa. Hän otti jalat alleen. Hätääntyneenä hän ajatteli että nyt piti päästä äkkiä ihmisten ilmoille, pakoon murhanhimoista majuria. Tai ei kyliin eikä kaupunkeihin... siellä odotteli monimurhaaja Siira... minne tässä voisi enää paeta? Kämppään ei auttanut sulkeutua, raivostunut Remes riuhtoisi ovet saranoiltaanja kalttaisi pakolaisen lapiolla hengiltä heti kun sisään pääsisi.

Oiva Juntunen juoksi ylös vaaran rinnettä. Majuri Remeksen läähätys kuului takaa. Mustapartaisen, näännyksiin saakka uurastaneen miehen kädessä heilui raskas soralapio, ja suusta kuului uhkaavaa karjuntaa:

— Jumalauta, kaivatit puoli Lappia nurin tyhjän takia!

Hädissään Oiva Juntunen yritti sovitella asioita. Hän lupasi majurille tuhannen markan palkankorotuksen, mutta petetty Remes ei ollut enää ostettavissa. Hän oli raivon sokaisema, tappotuulella kuin pesästään ärsytetty siperiankarhu.

Juostessaan Oiva Juntunen muisteli surkeata elämäänsä. Hänen mieleensä juolahti lapsuus Vehmersalmella, aurinkoiset päivät heinäpellolla, käynnit kylän kioskilla, sitten ensimmäinen keikka ja sitä seurannut vankila-aika... ja viimeiset veltot vuodet Tukholmassa. Hänen ei tehnyt mieli vielä kuolla, niin paljon oli jäänyt tekemättä, niin moni asia kokematta ja nauttimatta. Hän mietti kiihkeästi miten pelastaisi nahkansa ja selviytyisi järjiltään raivostuneen upseerin kynsistä.

Kiivaasti kuin jänisjahti eteni takaa-ajo purolta ylös vaaran rinteelle, ohi kämpän, lakealle rinteelle. Oiva Juntunen oli nuorempi mies kuin uhkaajansa, kevyt juoksemaan, mutta hänellä ei ollut ammattisotilaan kestävyyttä. Hän kykeni kiristämään murhanhimoiseen majuriin parinsadan metrin etumatkan, mutta vankiloissa ja salongeissa lojuneelta Oivalta puuttui sitkeys. Ylärinteessä rintaan alkoi pistää. Oiva Juntunen pelkäsi läkähtyvänsä. Mutta kultakätköä hän ei Remekselle paljastaisi, ennemmin hän vaikka kuolisi. Kostonhimoisesti hän vannoi, ettei lahjoittaisi omalle murhaajalleen kolmeakymmentä kiloa kultaa.

Pakenija ajatteli lohduttomana, että jos takaa-ajaja olisi vaikkapa karhu, hänellä olisi pieni mahdollisuus pelastua kiipeämällä puuhun. Mutta kannattiko pioneerimajuria paeta puuhun nousemalla?

Ehkä sitä sentään kannatti kokeilla. Oiva Juntunen yritti katsella sopivaa puuta, johon voisi turvautua. Majurin jyrisevät askeleet kuulostivat lähestyvän, joten enemmät valikoimiset piti jättää. Oiva sukaisi ensimmäiseen tukevaan mäntyyn joka sattui eteen.

Poikasena Oiva oli kiipeillyt puissa kotonaan Vehmersalmella kuten pojanvintiöillä oli tapana. Sanotaan että minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Oiva Juntunen todisti tämän kansanviisauden paikkansapitävyyden. Nopeammin kuin koskaan hän kiipesi järeään mäntyyn. Kaarna vaan rapisi kun roisto ryntäsi kohti korkeuksia. Samalla hetkellä huohottava majuri oli myös puun juurella. Hän hakkasi lapiolla petäjän kylkeä niin että vaaran rinne raikui.

Majuri yritti kiivetä pakolaisen perässä puuhun, mutta päästyään riittävän lähelle hän sai mojovia potkuja kumisaappaasta päähänsä. Hän putosi puusta monta kertaa. Lopulta hänen oli pakko uskoa ettei hän voinut tavoittaa petollista toveriaan tällä keinolla.

Oiva Juntunen veti henkeä. Toistaiseksi hän oli pelastunut. Hän sytytti savukkeen ja puhalteli savurenkaita tuuleen. Nyt piti rauhoittua ja keksiä jotakin, jolla saisi myös Remeksen tyyntymään.

Oiva Juntunen puheli alas neuvottelevaan, toverilliseen sävyyn. Hän vetosi kauan jatkuneeseen ystävyyteen, sopuisasti vierineisiin viikkoihin, kaikkeen mikä miehillä oli yhteistä. Hän uudisti palkankorotustarjouksensa. Lopulta Oiva vetosi majurin jaloon syntyperään:

— Ei vaikuta oikein aatelismiehen arvon mukaiselta että ajetaan ystävä puuhun. von Reuterholmit kääntyvät haudassaan jos saavat tietää mitä sinä meinaat minulle tehdä.

Majuri ilmoitti ettei hän ollut aatelinen. Eikä hän tuntenut armoa.

— Jos et heti kerro missä sinä piilottelet kultaa niin minä kaadan nurin koko petäjän.

Oiva Juntunen harkitsi asiaa. Hän oli korkealla valtavan männyn latvassa. Jos majuri onnistuisi sortamaan puun nurin, hänelle voisi käydä huonosti. Putous oli kolme kertaa korkeampi kuin jos hyppäsi alas vankilan muurilta. Mutta kun toisaalta ajatteli kolmea kahdentoista kilon painoista kultaharkkoa läheisessä ketunpesässä, ei antautuminen tuntunut järkevältä. Oiva Juntunen puhalsi mielenosoituksellisesti savua kohti majuria ja sinkosi muutaman kävyn hänen suuntaansa. Se ratkaisi asian. Tappotahti jatkui.

Majuri haki kämpältä sahan ja kirveen. Hän oli tosissaan, löi petäjän tyvelle kaatoloven ja kumartui sahaamaan puuta poikki.