Arto Paasilinna - Hirtettyjen kettujen metsä

Seuraavana päivänä majuri repi savotan tallista kolme hevospilttuuta hajalle. Niistä kertyi runsaat määrät leveitä lankkuja, jotka majuri raahasi puron rannalle. Hän kaatoi nuoria näreitä tukipuiksi ja alkoi koota kultaränniä.

Oiva Juntunen ei varsinaisesti osallistunut kultakaivoksen rakentamiseen. Hän istuskeli rannalla antaen ohjeita, kävi välillä metsässä keräilemässä muodon vuoksi hiukan jäkäliä ja vetäytyi aika ajoin kämppään torkuille.

Majurin kultakaivoksesta tuli suurisuuntainen hökötys. Kaksikymmentä metriä pitkät rännit noudattelivat puron vartta. Rännit oli rakennettu siten että niihin saattoi ohjata puron yläjuoksulta vettä, joka sitten virratessaan pitkin ränniä huuhtoisi kullan esiin soran seasta. Vesi veisi soran ja pienimmät kivetkin mennessään, mutta kulta, joka oli kiveä ja soraa raskaampaa, jäisi rännin pohjalle. Varmuuden vuoksi Remes naulasi rännin pohjalle pieniä poikittaislistoja, ettei kultaa liiallisen virtaaman takia pääsisi huuhtoutumaan ohi kaivoksen takaisin puroon.

Majuri kehui että pioneeri osaa rakentaa mitä tahansa, vaikka kultakaivoksia jos niikseen tuli. Tosiasiassa hän ei ollut koskaan aikaisemmin kaivanut kultaa, olipahan vaan joskus nähnyt Helsingin Seurasaaressa ulkomuseoon tuodun kulta-rännin ja rakensi nyt itselleen samanlaisen.

Viikon ahkeroinnin jälkeen Remeksen kultakaivos oli valmis otettavaksi koekäyttöön. Malttamattomana majuri alkoi mättää ränniin soraa puron pohjasta. Kun ränni oli puoleen väliin täytetty, avasi majuri ylävirrassa luukun ja päästi vettä kaivokseensa. Oiva Juntunen seurasi kiinnostuneena kuinka laitteet toimisivat.

Majuri Remes oli viime aikoina laihtunut ja muuttunut ulkoisesti aivan vanhojen kultamiesten näköiseksi. Hän ei ollut ehtinyt peseytyä kokonaiseen viikkoon, vaatteet olivat likaiset ja parta ruokkoamaton, ja silmissä loimusivat kullanhimon palot. Vanhoista kultamiehistä hän erosi enää vain kenttäpukunsa ja arvomerkkiensä ansiosta. Oli rähinäremmikin ravassa.

Vesi kohisi ränniin. Se melkein tulvi soran yli koettaessaan raivata tietä eteenpäin. Mukaan tarttui hiekkaa ja soraa, vain isoimmat kivenmurikat jäivät ränniin hienon maa-aineksen huuhtoutuessa virran mukana. Parikymmentä metriä pitkässä rännissä kultajyvillä olisi riittävästi tilaisuuksia hakeutua uoman pohjalle ennenkuin kouru loppui ja laski hiekkaisen vetensä takaisin puroon.

Majuri Remes lapioi kuin mieletön. Vesi kohisi, rapa lensi. Hyvinkin kuutio soraa siirtyi tunnissa ränniin ja siitä taas veden huuhtomana pois. Aina välillä majuri kävi kurkistamassa rännin pohjalle, josko sinne olisi ilmestynyt kimpale Lapin kultaista emäkalliota, mutta toistaiseksi mitään sellaista ei näkynyt.

Kun rännin pohjalle oli kerääntynyt raskain maa-aines, majuri otti vaskoolin ja huuhtoi loput käsin. Hän käsitteli kymmeniä vadillisia soraa, mutta tulos oli tyly: hippuakaan kultaa ei Remeksen kaivos ainakaan toistaiseksi tuottanut. Kullankaivaja pyyhki verenhimoiset sääsket turpealta naamaltaan, tuijotteli sitten masentuneena rakennelmiaan ja murisi kumeasti. Väsyneenä hän talsi kämppään, jossa ryhtyi valmistamaan toverilleen päivällistä.

Majurilla oli kädessään leveäteräinen lihaveitsi. Oiva Juntunen torkkui ukkoherran vuoteella siistinä ja velttona. Majuri näki kuinka toverin kaulasuonet sykkivät kutsuvasti. Hän siveli lihaveitsen armotonta terää, puristi kätensä sen kahvaan niin että rystyset menivät valkoisiksi ja ryhtyi sitten leikkaamaan ohuita siivuja lyypekkiläisestä meetwurstista. Amanuenssi Asikainen vaari ehdottomasti että kaikki leikkeleet asetettiin tarjolle ohuina tasaisina siivuina. Varattoman sotilaspalvelijan ei auttanut muu kuin totella isäntäänsä.

— Kaiken maailman jäkälänkerääjien palkkalistoille sitä ihminen joutuukin, murisi majuri, yrittäen siivuta makkarasta mahdollisimman tasapaksuja ja siistejä viipaleita. Epäonnistuneet siivut hän pani syrjään säästäen ne annettaviksi Viisisataselle.

Majuri Remes uurasti kultakaivoksellaan kuin orja, aamusta iltaan, päivästä toiseen. Hän lapioi puron rannat ja pohjan kymmenien metrien matkalta kultaränniin, josta vesi huuhteli maamassat alavirtaan aiheuttaen puroon keinotekoisen suistosärkän. Kultakaivoksen kohdalla pieni puro muutti uomaansa, niin ankarasti majuri lapiotaan käytteli. Kullankaivajan parta kasvoi, hän likaantui, kädet kävivät känsäisiksi. Silmät kiiluivat kuin pedolla, joka ei ole saanut viikkoihin haisuakaan haaskasta.

Tämä ankara kullankaivuu ei kuitenkaan tuottanut mitään tulosta. Kaivos ei antanut majurille ainuttakaan kultajyvää, ei edes yhtä kultapölyn hiukkasta.

Oiva Juntunen sensijaan onnistui kultapuuhissaan erinomaisesti. Heinäkuun lopussa hänellä oli kahdessa lasipullossa jo hyvinkin puoli kiloa kultasoraa. Kaikki tämä satunnaisten vaskoolikokeilujen tuloksena. Majurista se tuntui käsittämättömältä. Jumalat suosivat amanuenssia, mutta pitivät pilkkanaan miestä joka tosissaan yritti.

Jottei majuri olisi menettänyt järkeään epätoivoiseksi kääntyneessä kullankaivuussa, lähetti Oiva Juntunen hänet hakemaan muonatäydennystä Puljusta. Majuri kävi kylässä kiireimmän kaupalla, palasi selässään raskas ruokareppu, valmisti esimiehelleen maittavan päivällisen, ja oijusti sitten taas kaivokselle lapioimaan puronpohjaa kultaränniin.

Oiva Juntunen päätti armahtaa uutteraa upseeripalvelijaansa. Salaa hän ripotteli hyppysellisen kullanmuruja majurin huuhteluränniin, ja kun majuri uupuneena jatkoi huuhtomista, hänelle lopultakin aukeni taivas: hän löysi kultaa! Viikkojen taukoamaton lapioiminen oli vihdoin tuottanut tuloksen.

Oiva Juntunen oli sekoittanut hiekkaan reilut viisi grammaa kultaa. Hän löi itsekseen leikkimielistä vetoa siitä, kuinka paljon majuri kykenisi kullasta pulloonsa pelastamaan.

Majuri vaskasi hiekan moneen kertaan, ja niin tarkka hän oli että punnitessaan saaliinsa se painoi yli neljä grammaa. Oiva Juntunen ajatteli että majuri olisi varmaankin pärjännyt erinomaisesti Lemmenjoella suurina kultavuosina. Klondykessa hänestä olisi tarkkuutensa ja ahneutensa perusteella tullut upporikas mies. Majuri laski että hän saisi aarteestaan kultasepältä yli kolmesataa markkaa. Verotonta tuloa, erinomainen alku menestyksekkäälle kultamiehen uralle.

Oiva Juntunen esitti että majuri matkustaisi Rovaniemelle myymään kultasaaliin, sillä käteisvarat alkoivat olla vähissä. Piti hankkia muonaa ja kaikenlaista tarpeellista. Mutta majuri Remes oli nyt päässyt kaivamisen vauhtiin, eikä hän tahtonut kuullakaan kaupunkimatkasta. Majuri epäili, että sillä välin kun hän olisi markoilla, amanuenssi Asikainen kaivaisi kultaa sen minkä ennättäisi, ja hänen palattuaan saattaisi puron kallis kultapitoinen pohja olla raiskattu, maa autio ja marto... ei ollut totisesti syytä tuhlata aikaa mihinkään muuhun kuin kiivaaseen lapiotyöhön.

Oiva Juntunen lopetti omat kullankaivuunäytöksensä. Sen sijaan hän ryhtyi keräilemään jäkäliä, sillä hänhän oli itse asiassa ympäristömiehiä ja matkustanut Lappiin jäkälät mielessään. Hän raastoi hiekkaisilta nevoilta irti vaaleanharmaata poronjäkälää, keräili sammalia, koivukääpiä, kantosieniä, eriskummallisia pahkoja, naavaa ja variksenmarjoja. Kaiken tuon törkyisen tutkimusmateriaalin hän kantoi tukkikämpän miehistöpuolelle, levitteli näytteet lavereille kuivumaan ja oli tarkastelevinaan löytöjään iltaisin äärimmäisen innostuneena. Ja totta kyllä, jäkälissä oli katselemista, kun meni oikein lähelle ja vielä haisteli niitä. Näissä merkillisissä kasveissa oli mielenkiintoisia sisäisiä rakennelmia, monet niistä olivat kasvaneet ihmeellisiksi labyrinteiksi tai spiraaleiksi.