Arto Paasilinna - Hirtettyjen kettujen metsä

Oiva Juntunen nyökkäsi innokkaasti. Hänellä ei ollut harmainta aavistusta Reuterholmeista, mutta oliko sitä pakko tunnustaa. Oiva Juntunen epäili että amanuenssit ovat perillä kaiken maailman reuterholmeista, miksei siis hänkin.

— Minun suvussani ei ole yhtään paronia, tunnusti Oiva Juntunen rehdisti.

— Niinhän se on... mutta mitäpä merkitystä aatelisarvolla nykymaailmassa on, vähätteli majuri Remes. — Paskat! Me olemme köyhtynyttä ylimystöä, jäljellä on vain kunniakkaan suvun komea maine, ei mitään muuta. Tietysti joskus tuntuu katkeralta ajatella että vielä kaksisataa vuotta sitten minunkin esivanhempani määräsivät elämänmenosta Ruotsi-Suomen suurvallassa.

— Sen kyllä ymmärtää, myönteli Oiva Juntunen. — Varmasti ottaa joskus päähän.

Majuri huokasi raskaasti. Tosiasiassa hän ei ollut sen aatelisempi kuin suomalainen työhevonen, mutta yhtä kaikki, pahalta vaan tuntui.

Majuri kohensi nuotiota. — Tosiaankin voitaisiin ruveta kokeilemaan kultahommia. Onhan tässä monta kuukautta aikaa ennenkuin talvi tulee.

Oiva Juntusta säälitti tämä juro aatelismies, jolla ei ollut varaa edes lisensiaattityötä varten. Sotilas, majuri, alkujaan paroni Reuterholmin perillinen, ja puhui nyt köyhyydestä. Oiva Juntunen veti lompakkonsa esiin ja latasi majurin kouraan viisituhatta markkaa.

— Ota nämä ensi alkuun. Kaivele kultaa, tai kaivetaan yhdessä. Sinä hoitelet käytännön asiat, minä keräilen jäkäliä. Jos kultaa saadaan, pannaan tuotto tasan. Tai miten vaan sovitaan.

Majuri otti ihmeissään rahat vastaan. — Nämä ovat niitä tädin perintöjä? Miten sinä uskallat luottaa outoon mieheen?

— Minä luotan aatelismiehen sanaan. Minulla on autovuokraamon kärry Puljun tien varressa. Aja sillä kylille ja palauta se. Ostele tarvittavat välineet. Hakkuja, lapioita, mitä nyt kullankaivuussa tarvitaan. Ja muonaa, ollaan täällä muutama kuukausi. Tutkitaan jäkäliä ja kaivetaan kultaa. Mikä hätä meillä täällä on ollessa? Virkavapaata molemmilla.

Majuri mietti kummissaan että miten tässä nyt näin kävi. Ilman ainuttakaan nyrkiniskua tuo mies työnsi hänelle nipun seteleitä. Kyllä maailmassa oli sinisilmäistä porukkaa. Mutta mikäpä tässä. Tuommoisen kaverin kanssa kannatti kultaa kaivaa vaikkei saisikaan. Harvinaisen hyväuskoinen nuori mies.

Oiva Juntunen oli tyytyväinen asioitten saamaan käänteeseen. Hänellä oli nyt apumies, kullankaivuu-upseeri. Oivaa säälitti majurin hyväuskoisuus. Jotkut ovat yksinkertaisia, hän huokasi, ja saavat tehdä raskaimmat hommat.

— Minä lähden heti huomenna hankkimaan Kittilästä varusteita, lupasi majuri. — Mutta sitä ennen tehdään parempi laavu, että sovitaan molemmat kunnolla nukkumaan.

Aamulla majurin maastopukuinen olemus hävisi kesäiseen erämaahan. Virkeästi hän astui uudella tiellä, vapaana kullankaivajana, seteleillä ravittuna. Oiva Juntunen toivoi ettei mies katoaisi sille tielleen. Tämä oli jättänyt leiriin tavaroitaan, kyllä hän palaisi. Jotenkin Oivasta tuntui siltä että majurin sanaan saattoi luottaa.

— Eivät kaikki ole tällaisia roistoja niinkuin minä.

Majuri Remes löysi autovuokraamon auton maantien laidasta juuri siltä paikalta minne erakkotoveri oli sen hylännyt. Hän ajoi kovaa kyytiä Kittilään, jossa palautti auton vuokraamon paikalliselle edustajalle. Ilmeni että auton vuokraaja oli joku Oiva Juntunen eikä amanuenssi Asikainen. No, ehkäpä Asikaisella oli perusteltu syy esiintyä aika ajoin väärällä nimellä, ajatteli majuri Remes hyväntahtoisesti. Olihan hän itsekin keksinyt väittää olevansa von Reuterholm. Tasoissa oltiin.

Päästyään eroon autosta majuri riensi lennättimeen, josta sähkötti vaimolleen Espanjaan. Hän ilmoitti olinpaikkansa, tai pikemminkin, ettei oikeastaan oleskellut erityisesti missään. Sitten hän soitti nuoremmalle tyttärelleen, joka ilmoitti menneensä kihloihin ja muuttaneensa asumaan sulhasensa luo.

— Voi perkele. Minkälainen simppu se poika on?

Tytär kuvaili poikaystäväänsä erittäin myönteiseen sävyyn. Majurin rasvoittunut sydän heltyi, varsinkin kun hän tuli ajatelleeksi että nyt hänen isälliset velvollisuutensa päättyisivät myös nuoremman tyttären suhteen. Hän toivotti tyttärelleen onnea ja lähetti sitten tälle tuhannen markan lahjashekin amanuenssi Asikaisen varoista. Sitten hän asteli Kittilän Kievariin ja rupesi ryystämään olutta, sydämessään lämmin isällinen tunne.

Oiva Juntunen katseli edessään aukeavaa ääretöntä Kuopsuvuomaa. Kihisevät sääskiparvet nousivat vuoman hetteistä ja iskivät kärsänsä ammattirikollisen nahkaan. Oiva Juntunen ajatteli että tämäkö oli sitä ylistettyä Lapin taikaa? Aapojen hehkua, hyi helvetti.

Toistaiseksi oli kuitenkin viisainta pysytellä täällä erakkona. Näihin aikoihin monimurhaaja Siira päästettäisiin irti, ja heti hän ryhtyisi etsimään kadonnutta rikostoveriaan. Lähtisi kuin vinttikoira sähköjäniksen perään. Mutta tänne eivät monimurhaaja Siiran kynnet yltäisi.

Kunpa vaan majuri Remes palaisi takaisin. Yksin Oiva Juntunen ei erämaassa selviytyisi eikä viihtyisi.

Oiva muisteli kaihoten loisteliasta asuntoaan Tukholmassa. Oli siellä vietetty hienoa elämää! Hyvää ruokaa, erinomaisia viinejä, nautittavaa musiikkia ja älykkäitä ystäviä... ja jos teki mieli anteliaitten naisten seuraa, tarvitsi vaan soittaa Stickanille niin juttu järjestyi. Poliisit kyllä tekivät kerran kuukaudessa tarkastusvierailujaan, mutta kyttiinkin tottuu kun niitten kanssa vuodesta toiseen seurustelee.

Joskus tapahtui niin etteivät viranomaiset saapuneetkaan tavanomaiselle kotitarkastukselle juuri silloin kun Oiva Juntunen oli tottunut heitä odottamaan. Silloin rikollisen elämä tuntui yksinäiseltä ja hyljätyltä. Oli kuin vaikeasti sairasta potilasta ei kukaan omaisista ja ystävistä välittäisi käydä tervehtimässä. Toisaalta myös pelotti: oliko poliisilla jotakin erityisen konnamaista mielessään kun se viivytti kotitarkastusta? Kun sitten rikospoliisin miehet ilmaantuivat muutaman epätietoisen päivän jälkeen tarkastukselle, muka yllättäen, kaikki tuntui taas turvalliselta ja miellyttävältä. Silminnähden poliisitkin nauttivat näistä tarkastuksista. Oiva Juntunen oli hyvä isäntä. Hän veteli avuliaasti auki lipastojen laatikot, pöyhi vuodevaatteet sopivasti esille ja koputteli seiniin taulujen taakse näin osoittaakseen ettei salalokeroita ollut huoneistoon rakenneltu sitten viime käynnin. Ja aina näitten tilaisuuksien yhteydessä poliisimiehillä oli mahdollisuus siemaista hiukan erinomaista vuosikertaviiniä ja natustella suolatikkuja muuten niin arkisen työnsä höysteeksi.

Remes viipyi Kittilässä neljä vuorokautta. Mutta vaikka Oiva Juntunen oli kaupunkilaisroisto, hän selvisi sentään joten kuten. Majurin jättämät sissimuonat siinä auttoivat, ja sateensuojaksi tehty pieni laavu.

Aika vaan kävi pitkäksi. Muistuivat mieleen nuoruuden vankilavuodet. Silloinkin aikaa oli ollut yllin kyllin, eikä mitään mielenkiintoista puuhaa. Oiva Juntunen oli vankiloissa kuluttanut aikaansa laatimalla mielessään mitä monimutkaisimpia pakosuunnitelmia. Nyt hän turvautui samaan menetelmään, mutta jotenkin tilanne oli outo eikä suunnittelu antanut sitä samaa tyydytystä kuin nuorempana. Oiva Juntunen päätti lähteä pienelle marjaretkelle lähiympäristöön. Joitakin mustikoita hän löysi. Eivät ne järin herkullisilta maistuneet, olivat kai vielä raakoja. Paluumatkalla Oiva putosi suonsilmäkkeeseen ja kastui vyötäröä myöten. Lompakkokin oli ravassa sisälmyksiä myöten.

Oiva Juntunen sytytti nuotion ja kuivatteli vaatteitaan. Hän tyhjensi lompakosta viidensadan markan setelit asettaen ne kiville kuivumaan. Tuntui jotenkin kurjalta koko tämä touhu.