Arto Paasilinna - Hirtettyjen kettujen metsä

Yllättäen Oiva sai mielenkiintoisen kaverin. Se oli pieni ketunpentu, jota näytti kovasti kiinnostavan nuotiolla puuhaileva puolialaston mies. Oiva heitteli ketulle pieniä makkaranpaloja, koska arveli että otus oli nälissaan.

Pieni takkuinen ketunpentu ei oikein osannut pelätä ihmistä eikä edes ammattirikollista. Sillä oli niin kauhea nälkä että se uskaltautui piankin nuuhkimaan esiin heiteltyjä syöttejä, ja kun ne tuoksuivat hyviltä, ahmi kettu ne sitä mukaa kuin niitä sille viskeltiin. Se rohkeni ulottaa retkensä jopa kahdenkymmenen metrin päähän nuotiosta.

Kun viidensadan markan setelit kuivuivat kivillä, ne kevenivät ja lähtivät pienen tuulenvirin kyydittämänä lentämään tiehensä. Oiva Juntunen makoili nuotiolla eikä heti huomannut rahojen levittäytymistä lähimetsikköön. Mutta kettu kyllä huomasi ne, ja arveli että siinä sille lähetettiin taas maukkaita suupaloja. Rohkeasti se sieppasi yhden viidensadan markan setelin ja loikki raha suussa tiehensä.

Kun Oiva Juntunen huomasi mitä ketunpentu oli tekemässä hänen rahoilleen, hän kimposi ylös ja lähti kokoamaan jäljelle jääneitä rahavaroja. Ketunpentu juoksi pitkin Kuopsuvuomaa viisisatanen suussaan, eikä Oiva saanut sitä enää takaisin. Muut rahat hän kokoili jäkäliköstä ja sulloi visusti lompakkoon. Hän oli nyt viittäsataa markkaa köyhempi kuin ennen kettuun tutustumista.

Illemmalla kettu ilmaantui taas lähimetsikköön, kaiketi kerjäämään uusia makupaloja. Oiva Juntunen huusi sille, että oli rikollista ryövätä ihmisiltä rahaa, ja että kettu tekisi viisaasti jos palauttaisi anastamansa setelin. Mutta ketunpentu katsoi vaan Oivaa tiukasti silmiin eikä tehnyt elettäkään palauttaakseen rahan. Se näytti Oivalle hammasriviään, josta saattoi päätellä ettei sillä ollut minkäänlaisia tunnontuskia. Oiva Juntunen heitteli sille hiukan näkkileipää ja makkaraa, ja totesi lopuksi:

— Pitäköön rahansa. Onhan minulla kultaa yllin kyllin. Ihanaa oli aina välillä käydä kultakätköllä hivelemässä kylmää jalometallin pintaa. Monta tulista suudelmaa Oiva antoi viileille harkoille.

Yhden kultaharkon kulmasta Oiva Juntunen mursi puukonterällä pienen palan kokeillen, miten helposti jaloa metallia voisi työstää. Se oli melkein yhtä pehmeätä kuin lyijy, siitä lähti lastu kun puukolla jäntevästi veisteli. Oiva Juntunen valmisti pari, kolmesataa grammaa Lapin kultaa. Hän naputteli kultahiput sopivan näköisiksi ja kokoisiksi sileän kiven päällä puukon hamaralla. Oiva arveli että aito Lapin kulta oli vuosituhansien aikana hioutunut tunturipuroissa suhteellisen säröttömäksi, ja pyrki saamaan omasta kullastaan tässä mielessä kelvollista. Ihan pieniä hippuja ei juuri kannattanut käsitellä erikseen, ne näyttivät sinänsä laatuunkäyviltä.

Tällä välin majuri Remes koki hoidella asioita Kittilässä. Ensimmäiset pari päivää hän joi kuin sika. Kärsittyään huiman kohmelon majuri lopulta ryhtyi hankkimaan kullankaivuussa ja eräelämässä tarvittavia varusteita. Hän osti vaskoolit, lapioita ja kirveitä, nauloja, sahan... hakun, rautakangen, sääskiverkkoa ja saunan kiukaan sekä muuripadan. Lisäksi vaatetavaraa ja muonaa valtavat määrät. Sitten hän soitti metsähallinnon Rovaniemen piirikuntakonttoriin päämetsänhoitaja Severiselle.

— Majuri Remes Kittilästä päivää. Teillä on siellä Kuopsuvaarassa autio tukkikämppä. Lähellä Enontekiön rajaa. Voisinkos minä asustaa siinä muutaman kuukauden?

Kyllähän se sopi Severiselle. Mitään vuokraakaan Severinen ei osannut vaatia, kun asukas sentään oli toisen valtion laitoksen, puolustusvoimien, korkea virkamies.

Tämän jälkeen Remes palkkasi Kittilän Kievarista neljä humalaista jätkää kantajiksi, sulloi ukot taksiin ja lastasi peräkärryyn varusteet. Ajettiin Puljuun ja siitä metsäautotietä Siettelöselkään. Samassa paikassa Remeksellä oli sotaharjoitusten aikana ollut komentopaikka. Nyt purettiin taksin peräkärrystä kuorma kankaalle, ja viiden miehen harteille sälytettiin valtavat taakat. Muuripata oli raskain kuljetettava, mutta siitäkin selvittiin kun se ripustettiin korentoon jota kaksi jätkää kantoi. Pataan pantiin vielä erinäinen määrä ruokaa ja taloustavaroita. Taakat olivat äärettömän raskaat, mutta viinapalkalla karavaani lähti kevyesti liikkeelle. Remes johdatti kuormaston Kuopsuvaaran kämpälle, maksoi miehille ja taksille, ja lähti sitten Potsuraisvaaraan ilmoittautumaan amanuenssi Asikaiselle.

Majurin ja roiston jälleennäkeminen oli suorastaan liikuttava. Miehet läimäyttelivät toisiaan harteille, panivat tupakaksi ja kertoilivat kuulumisensa. Juopottelustaan ja tyttärelleen lähettämästään tuhannesta markasta majuri viisaasti vaikeni. Oiva Juntunen kertoi ketunpennusta, joka oli ryöstänyt häneltä viisisataa markkaa rahaa. Hän pyysi majuria olemaan tarkkaavainen, vihelsi pitkään, ja tovin odottelun jälkeen karvaturri ilmestyi metsän reunaan. Se näytti hampaita, katsoi silmiin ja edellytti nähtävästi herkkupaloja. Sille annettiin näkkileipää ja se ristittiin yksimielisesti Viisisataseksi.

Yöksi vaellettiin Kuopsuvuoman itärantaa noudatellen tukkikämpälle. Se oli viisikymmenluvulla rakennettu kelohonkainen pitkä rakennus, jonka toisessa päässä oli viidenkymmenen miehen miehistöpirtti lavereineen. Toisessa päässä oli työnjohtajien puoli, terävä pää, ja näitten välissä kokkien asunto ja keittiö. Terävästä päästä johti ovi kokkien puolelle, miehistökämppään avautui luukku, josta jätkille oli annettu ateriat. Majuri tiesi kertoa että tuollaista läpeä jätkät kutsuivat Elämänluukuksi. Terävässä päässä oli neljä vuodetta. Oiva Juntunen levitti makuupussinsa laverille lähelle ikkunaa, majuri Remes vastakkaiselle seinustalle.

— Kukahan tässä on nukkunut, kysyi Oiva Juntunen kokeillen vuodetta.

— Se on kasöörin peri. Tuossa on mittamiesten punkat ja tämä on ukkoherran sänky, selitti majuri.

— Mistä sinä sen tiedät, ihmetteli Oiva Juntunen.

— Ukkoherra ei koskaan nuku ikkunan vieressä, koska sieltä vetää, vaan uunin lähellä, selitti majuri. — Kasöörit ja mittamiehet nukkuvat vedossa, ukkoherra ei.

Oiva Juntunen mietti asiaa. Totta kyllä, hän oli tässä yhtymässä eräänlainen maksumies, kasööri, mutta toisaalta hän oli myös arka vedolle.

— Jospa vaihdamme paikkoja, hän virkkoi.

Majuri Remes ajatteli siipoista toveriaan otsaluuhun, sillä olihan hän sentään majuri ja aatelinen. Tämä amanuenssi oli pelkästään tavallinen solttu. Sitten hän muisti Asikaisen rahavarat ja päätti elää sovussa miehen kanssa. Hän kääri makuupussinsa rullalle ja levitti sen kasöörin punkkaan. Oiva Juntunen siirtyi asuttamaan ukkoherran vuodetta.

Jonkin aikaa majuri loikoi myrtyneenä petillä. Sitten hän kohottautui kyynärpäänsä varaan ja ilmoitti:

— Huomautan vaan että puolustusvoimissa majurin kuukausipalkka ilman ikälisiä on 6 200 markkaa.

— Brutto vai netto, kysyi Oiva ukkoherran petiltä.

— Brutto tietysti. Kenraalilla se voisi olla netto.

— Sovitaanko niin että minä maksan sinulle saman minkä armeijakin? Vähennetään verot ja sosiaaliturvamaksut, saat nettona.

Noustiin laverilta laskemaan Remekselle palkkaa. Majuri muisteli että hänen veroprosenttinsa oli ollut edellisenä tulohankintavuotena jotakuinkin 35:n paikkeilla, vähennysten jälkeen. Nettopalkaksi saatiin siten 4 000 markkaa. Kun siitä vähennettiin ruokapäivän hinta, 50 markkaa, sovittiin käteen maksettavaksi palkaksi 2 500 markkaa kuukaudessa. Tätä palkkaa vastaan majuri sitoutui tekemään amanuenssi Asikaiselle töitä kahdeksan tuntia päivässä.

— Katsotaanko että ensimmäisen tilisi olet jo saanut, kysyi Oiva Juntunen tarkoittaen etumaksua, jonka Remes oli Kittilässä tuhlannut.