Arto Paasilinna - Hirtettyjen kettujen metsä

Majuri Remeksen voittokulku oli musertavaa. Siniset valloittivat molempien vihollistensa kaikki asemat, tuhosivat joukot ja löivät ne hajalle. Maahantunkeutujat saivat karvasti kokea mitä merkitsee vallata vanhaa suomalaista maaperää. Sitä ei korpisoturi voi antaa anteeksi, vaan kostaa armottomin ottein kaikki sellaiset hankkeet, piittaamatta vähääkään vastustajan moninkertaisesta ylivoimasta.

Vain yksi mies ei suostunut antautumaan majuri Remeksen jalkaväkipataljoonalle. Ja hänkin oli siviilimies, joka oli tavattu Potsuraisvaaran maastosta, Kuopsuojan latvoilta läheltä Potsuraisjärveä.

Majurin lähetti tiesi kertoa, että tämä kyseinen miekkonen oli ollut noin kolmenkymmenen ikäinen, sonnustautunut retkeilyvarusteisiin ja perustanut leirinsä erään hiekkaharjanteen kupeeseen. Paikalla oli ollut parin aarin laajuinen pirunpelto. Sinne oli pataljoonan raskas krh-joukkue ajatellut rakentaa asemansa, ja oli kehottanut miestä väistymään. Mutta tämä oli suuresti kimmastunut moisesta vaatimuksesta eikä ollut suostunut paikaltaan siirtymään. Kun joukkueenjohtaja oli yrittänyt voimatoimin vallata pirunpellon, oli mies ottanut puukon esiin ja uhannut tappaa jokaisen joka uskalsi käydä häneen käsiksi. Sen lisäksi mies oli heitellyt nyrkin kokoisia kiviä kranaatinheitinmiesten päälle. Krh-joukkueen johtaja oli tästä päätellyt että kyseessä oli hulluja komentanurjoukkueen ulommas, jonne oli rakennettu uudet asemat.

Majuri Remes merkitsi karttaansa tämän urhoollisen miehen sijainnin. Hän päätti käväistä retkeilijän juttusilla heti kun sotaharjoitukset päättyisivät ja hänen virkavapaansa alkaisi.

Sotaharjoitus kesti kaksi vuorokautta pitempään kuin oli kaavailtu, sillä tuhannet miehet olivat hajallaan taistelualueilla ja heidän kokoamisessaan oli totisesti työtä. Sotaharjoituksen loppukritiikissä ei sanoja säästelty, mutta kun ulkomaalaiset sotilasasiamiehet alkoivat vuolassanaisesti ylistää sinisten eli suomalaisten loistavia taistelusuorituksia, asia päätettiin unohtaa ja merkitä muistiin varoittavana esimerkkinä ja opetuksena. Sotaharjoituksen johtaja, kenraalimajuri Suulasvuo, kutsuttiin myöhemmin syksyllä esitelmöimään Ranskan sotilasakatemiaan. Häneltä pyydettiin seikkaperäistä esitystä niistä menettelytavoista, joilla suomalaiset korpisoturit olivat kyenneet voittamaan mieslukuisesti ylivoimaiset vihollisensa Lapissa. Suomalainen pataljoona oli kyennyt kahden vuorokauden taisteluissa eliminoimaan sekä Varsovan liiton että Naton joukot. Sellaista taistelutaitoa ei Euroopassa ollut nähty sitten Suomussalmen ja Raatteen aikojen.

Oiva Juntunen oli lujana. Raskas kranaatinheitinjoukkue yritti vallata häneltä pirunpeltokukkulan ja ryhtyä ammuskelemaan sen kelta harjoituspanoksia. Mutta sitä ei Oiva Juntunen sallinut. Pirunpellossa oli liikaa kultaa typerien varusmiesten ihmeteltäväksi. Piti ihan puukko vetää esiin ennenkuin uskoivat että tosi oli kysymyksessä.

Kolme vuorokautta Oiva Juntunen istui ja valvoi pirunpeltoa. Sitten sotaharjoitukset päättyivät ja varusmiehet lähtivät kranaatiheittimineen tiehensä. Oiva Juntunen nukahti ensimmäisen kerran pitkästä aikaa levollisesti, pienen nuotion ääressä.

Sitten loppui leipä ja makkara. Vastoinkäymisistä ei sen sijaan ollut puutetta. Oiva Juntunen oli eksyksissä, lopen väsynyt, sääskien kiusaama. Aika ajoin hän pelkäsi tulevansa hulluksi. Mutta kultaa hän ei voinut tänne heittää. Sitä piti vartioida vielä toistaiseksi, vaikka henki menisi.

Samaan aikaan majuri Remes suunnisti Kuopsuvaarasta kohti Oiva Juntusen leiriä. Hänellä oli merkintä kartassa Oiva Juntusen kohdalla: Hullun Miehen Leiri. Majuri oli nyt virkavapaalla, kovassa kohmelossa mutta muuten tyytyväisellä mielellä. Tiedossa oli vuosi vapaata. Miten sen käyttäisi, se selviäisi aikanaan. Nyt ei ollut kiirettä mihinkään.

Majuri Remes käveli ensin pohjoiseen Kuopsuvaarasta ohi Juha-Vainaan Maan, josta hän oijusti luoteeseen pitäen suuntanaan Potsuraisvaaraa. Viiden kilometrin taivalluksen jälkeen hän tuli perille Hullun Miehen Leiriin.

Oiva Juntunen nukkui sammuneen nuotion ääressä. Hänen kasvonsa olivat sääskien peitossa. Mies näytti olevan perin kurjassa kunnossa.

Majuri Remes laski reppunsa maahan ja ryhtyi virittelemään tulta. Oli ilta, ilma viileä. Yöllä voisi tulla kylmä. Majuri päätti rakentaa havuista laavun. Ensin piti kiehauttaa kahvit ja syödä purkkilihaa ja vanikkaa. Viinaryyppykään ei olisi ollut pahitteeksi, mutta kaikki pomeranssimausteiset juomat oli jo tullut juoduksi.

Majuri totesi ettei nukkuva hullu ollut varsinaisesti erämiehiä. Hänellä oli kyllä retkeilyvarusteet, mutta siitä tavasta, jolla mies oli pitänyt nuotiota ja elätellyt itseään, näki että hän ei hallinnut erätaitoja alkuunkaan. Kovin kotikasvupojalta miekkonen vaikutti. Mutta sisukas kaveri tämä kyllä oli, kun oli pärjännyt kokonaisen kranaatinheitinjoukkueen kanssa. Majuri antoi sellaiselle arvoa.

Kun nuotio virisi ja alkoi lämmittää nukkujaa, tämä heräsi. Majuri Remes tervehti miestä, mutta tämä ei ryhtynyt hieromaan ystävyyttä, vaan kimposi ylös ja juoksi ulommas pirunpellolle. Siellä hän otti naamalleen hurjan ilmeen ja veri puukon esiin.

— Minä olen majuri Remes. Tässä olisi kahvia jos maistuu.

Oiva Juntunen oli jokseenkin sekaisin, nääntynyt suorastaan. Mitä tekemistä jollakin majurilla oli täällä? Oliko hän juonessa Siiran kanssa? Oiva Juntunen päätti taistella kultaharkkojensa puolesta loppuun saakka.

Remes näki että mies oli poissa tolaltaan. Hullu, niin asia näytti olevan. Oli kenties eksynyt erämaahan, nälkiintynyt ja menettänyt järkensä. Majurin tuli sääli kurjistunutta retkeläistä. Laiha, kaupunkilainen... piti sille raukalle yrittää sentään ruokaa tarjota, jos se siitä tokenisi.

Majuri kaatoi kahvia kuppiin, sulatti siihen sokeria ja avasi puolen kilon sika-nautapurkin, voiteli näkkileivälle paksulti voita ja nosteli säilykelihaa suurina kokkareina leivälle. Sitten hän taitteli suuren sissisuklaalevyn palasiksi ja asetti kaiken tarjottavan kiven nenään. Hän teki syömistä osoittelevia liikkeitä ja vetäytyi itse ulommas nuotiosta.

Oiva Juntunen totesi ettei majurilla ollut kovin pahoja aikeita kun tarjoili ruokaa. Hän päätti syödä, mutta piti koko ajan puukkoa esillä, jos upseeri saisi päähänsä hyökätä.

Sillä välin kun Oiva Juntunen söi, rakensi Remes itselleen pienen laavun parinkymmenen metrin päähän nuotiosta. Hän jutteli rauhoittavasti hullulle toverilleen, joka söi halukkaasti lihaa ja leipää, ja näytti juovan kahviakin. Mutta vastausta hän ei saanut. Kun toveri oli ravinnut itsensä, hän vetäytyi tulilta pirunpellolle, kävi makuulle ja nukahti pian. Majuri ajatteli että antaa hullun kuorsata, jutellaan aamulla lisää.

Aamuyöstä Oiva Juntunen heräsi virkeänä ja selväjärkisenä. Uni ja ruoka olivat ehostaneet miehen entiselleen. Heti hän alkoi punoa itselleen sopivaa peitetarinaa, jonka voisi syöttää majurille kunhan tämä heräisi. Omaa nimeään hän ei missään tapauksessa halunnut paljastaa eikä mitään muutakaan totuutta itsestään.

Joka tapauksessa tuota majuria ei pitäisi päästää lähtemään erämaasta. Oiva Juntunen oli oppinsa saanut. Hän ei selviytyisi yksin täältä ihmisten ilmoille.

Oiva Juntunen keitti aamukahvit, joi kupillisen, kävi purossa pesemässä kasvonsa ja herätti sitten majuri Remeksen,

— Herätkää, majuri... olisi kahvia.

Remeksen juodessa kahvia Oiva kysyi, missä oltiin. Majuri osoitti leirin sijainnin kartalta. Idässä lähin kylä oli Pulju, vajaan viidentoista kilometrin päässä. Lännessä oli erämaita vielä enemmän. Raattamaan oli matkaa kaksi peninkulmaa. Oltiin Kittilän ja Enontekiön rajamailla, Kittilän puolella.