StaVl Zosimov Premudroslowski - SOVIET MUTANTS. Hauska fantasia

– — Pidä kiinni omistajasta, olemme kanssasi!!! – kuoro soi ja kuiskasi, loput puoli miljoonaa lentää.

– — Kotka, vai mitä?! Joo?? – Kotka avasi nokkansa niin paljon, että siihen ei vain varpunen mahtunut, vaan myös kärpäsiä, jotka eivät pelkästään pelänneet, vaan pikemminkin: kavensivat silmänsä ja hummeroivat kerralla.

– — Tietenkin olen Oryol!! – huusi Stasyan ja yritti päästä pois taivaan lihaksikkaan hirviön kynsien alta. Mutta kotka lapsuudesta saakka, kuten kaikki lapset, pelkäsi kutistamista ja hänen halu murskata tuki ja huijari epäonnistui. Varpunen pettämät kärpäkset kaikin voimin, siipi ja rintareikä kutitti kantapäätä, kotkan jalat.

– — Wah wah wah wah!!! – nauroi väkisin, taivaan todellinen saalistaja, paikallinen maantieteellinen sijainti, ei kyennyt sietämään sitä ja puristi voimakkaat kynnensä. Sparrow suoristi selkärangan luut ja otti ylpeän aseman.

– — Kyllä! Olen kotka kuin sinä!! – varpunen haukkui, alentaen ääntään, oktaavi viidellä ja yskäen controcta.

– — Ja mitä se on yskä? – Orel Stasyan kysyi rauhallisemmin.

– — Anteeksi lentää. Kuori, savustettu, pallo … – vastasi kaviot, tanssi, sparrow.

– — Balel, sanotko? – lepattava Predator naarmutti leukaansa toisella kädellä. – Miksi niin pieni??

– — Toinen parodia!! Joo?! – Ajattelematta Stasyan vastasi tulleensa täysin taiteellisen rohkeuteen.

– — Hei, minut pesti jälleen … – – kaljuhun kotkaan. – Ja mikä on niin haisevaa? Fuh, mätä? – Highlander rypisti nokkaansa. – niin hiki

– — Ei millään tavalla, oh vanhempi veljeni! Minä vain, uh … – varpunen vastasi.

– — veti. – kuiskasi vanhempi lentää Hunaja, nyt apulaisena. – Sano että veit, en syönyt tuoretta, mätä paska…

vain, syö paljon hotellia.

– — En syö paskaa, surullinen. – Stasyan ajoi.

– — Kuka tämä kuiskaa sinulle? – Kuulin ja olin järkyttynyt, kotka oli varovainen ja katseli ympärilleen.

– — Se olen minä, hunaja-kärpäs … – Halusin esitellä itseni, pää- ja ainoan kärpäsen pakkauksessa, mutta varpunen varoitti sitä nokkaansa, heiluttaen sivulta toiselle, sillä etusormella lapsia kielletään kasvattamasta.

– — Millaista jauhoa on met? Mikä on nimesi? – kysyi kotka yllättyneenä.

– — Nooo. Nimeni on Stasyan.

– — Stasyan?? Armenialaiset vai mitä?

– — Ja hunaja on minun suoleni. – alku oli varpunen.

– — Kyllä, minulla on hänen suolensa ja nimeni on kärpänhunaja, muu elin, kaikki kärpäset ovat miehiä, ja olen nainen-vatsa, joka ei ole sulatanut tarvittavaa nuoren tyhmyyden takia. – vanhin kärpäs leikattiin ja suljettiin.

– — Okei, ajoimme läpi… mutta mitä, on sukulainen niin pieni? – ja kotka levitti rintaansa.

– — Ja minä olen… erilainen rotu…

– — Tämä on ymmärrettävää, mutta mikä ei kasvanut?

– — Minulla oli vaikea elämä: Olin säteilytetty orpo.

Yleensä koko elämä taivas ei vallannut. – huusi Stasyan.

– — Mitä, hylätty solusta?

– — Pahempaa, eläintarhasta, saan Almatystä, mutta en tiedä missä. – Stasyan sanoi.

– — Ja lentää Venäjälle, he sanovat, että talous paranee.

– — Ja mitä, et lentää itse?

– — Minä?! Ei, olen kuollut, halusin sinne.

– — Miksi?

– — Kyllä, tapahtuu tekoja, minä, heti saapuessaan oligarkit saavat minut kiinni ja sulkevat heidät elämään häkkiin tai tekevät täytetyn eläimen. Lisäksi täällä minulla oli jo perhe, poika. No, hyvästi, suhteellinen. – valmis kotka ja kivi, romahti välittömästi alas, missä maassa oli liikkuva paikka. Ilmeisesti: jerboa tai orava.

– — Ja mihin lentää ja mihin suuntaan? varpunen kysyi häneltä, mutta kotka oli jo kaukana eikä voinut kuulla häntä.

– — Kummallista, et huomannut nenäsi alla, mutta näit jotain indeksoivan maassa.

Stasyan ja hänen biomoottorinsa tarkkailivat kotkaa yhdessä. – — No, kulta, mihin olemme menossa?

– — Lennä kulta, herrani!

– — Okei, kulta lentää, mihin suuntaan lentää.

– — Missä tuuli puhaltaa, lentää sinne, se on helpompaa. – ehdotti vihreän kärpäsen parven johtajaa.

Ja he lentivät steppien ja metsien, kylien ja kaupunkien läpi, pysähtyen vain paskojen kasaan polttaakseen parven ja yön yli.

Onneksi tuuli oli kohtuullista vain Golfvirran suuntaan, ja he, tutkiessaan maata lintulennolta, jo olivat välinpitämättömiä toiveistaan; he lentävät Venäjälle tai Turkmenistaniin. Joten ei ollut nykyistä tavoitetta, mutta Stasyanin ruumiiden ja kärpästen radioaktiivinen riippuvuus, kun ne siirtyivät säteilyväliaineen lähteestä, aiheutti maha-suolikanavan kutinaa ja unelias unettomuutta, mutta kärsi.

He kärsivät, mutta kärsivät, koska et naarmuta suolistoa etenkään keskellä?! Tämä ei ole aasi eikä pää, missä ojensi ja hangoit – te hankaa, äitisi, ihosi… Kaif. Mutta suolisto kutinaa tai maksa?! Tin!! Ja he yrittivät kiirehtiä suun kanssa auki: joko vasemmalle tai oikealle; sitten takaisin, sitten eteen; nyt alas, sitten… mutta ylöspäin – kutina heikentyi, kun aurinkosäteily vahvistui, mutta et pysy tilassa pitkään. On vaikeampaa hengittää, happi ei riitä ja suolet jäätyvät. Yleensä Stasyan päätti lentää sinne, missä maa hehkuu radionuklidilla, ja sellaiselta korkeudelta tämä hehku ilmestyi Ukrainan alueelle, toisin sanoen … … Stasyan päätti yleensä lentää Tšernobyliin. Sika löytää aina likaa, ja säteilytetty löytää säteilyä. Instinct. Ja muista tutustua Tšeljabinskin läpi, joen Tech-alueelle… Joten hänen sisäinen äänensä sai hänet aikaan. Ja tätä sisäistä ääntä kutsuttiin yksinkertaisesti kieleksi. Ja jos Kieli toi Kiovaan satoja, tuhansia, miljoonia nisäkkäiden matkustajia, se on niin säteilytetty, siipinen ja vielä enemmän.

Ja nyt hän on jo saavuttanut Tšernobylin. Ja mitä lähemmäksi hän lensi ylös, sitä enemmän hän auttoi ulos pysäyttämään suolien kutinaa… Lepota. Ja hän ei asunut Abayn alueella, ydinkoekokouksessa, koska hän halusi muutoksia ja innovaatioita. Halusin nähdä maailmaa, mutta nähdä ja sitten hän purjehti taivaalla: sitä taaksepäin, niin sivuttain, sitten takaisin alas, pää edellä, sitten jalat. Ja yhtäkkiä hän, kuten kotka, näki kaatopaikassa reiän kanssa paalun, ja hänen silmänsä katsoivat siitä. Stasyan ripustaa paikoilleen ylösalaisin, kohtisuorassa maahan… Ja??!

Bdshch!!!! – Atomic Chernobyl Electra -aseman kolmas reaktori ukkosi viimeisen vuosisadan tai vuosituhannen aikana. Ihmiset hulluksi ja tekivät “ihmeitä”. Ihmiset tunsivat kaikki ydinräjähdyksen tapahtumat. Mutta maa kärsi eniten vai ei?!. Hän imi kaiken säteilyn itseensä ja lihastui. Mutta se jollekin on kuolema, toisille syntymän ja elämän. Maapallolla ei ole mitään pahempaa, siinä on vihreää tai se on musta kuin terva, se on hänelle, mutta niille, jotka elävät?! … Ei siis tarvetta pelastaa Äiti Maata eikä sitä, mikä äiti hän on meille. Olemme loisia hänelle, ei lapsille… Meidän on pelastettava oma: Meidän, venäläisten, on pelastettava sielumme; Saksalaisten, kiinalaisten ja muiden maan kansojen on tietenkin pelastettava amerikkalaiset; mutta amerikkalaisten täytyy pelastaa aasinsa… Kenelle se on kalliimpaa, tarkemmin sanoen, jolla on jotain, joka sattuu, ja jolla jo on jotain, ei pelasta esimerkiksi kättä tai nenää: he ovat sielu ja me aasi?! Mutta se, että kuolema on jollekin, on jollekin elämä. Ja vaikka mutaation jauhojen kautta heistä tulee riippuvaisia ympäristöstä. Sekä happea sisältäviä ihmisiä että mutantteja kutsutaan heiksi, jotka riippuvat radionuklideista. Ei-niin äskettäisen kuoleman kentälle muodostui uusi, tuntematon elämän muoto, jota kutsuttiin nimellä “Suuri Galupiya”. Ja galopit eivät myöskään tienneet ulkonäkönsä tässä maailmassa, kuten ihmiset saman maailman luomisesta ymmärtämispisteestään, vain arvauksia ja oletuksia, ja suuret gallupit, jotka sopeutuivat asumaan uroissa, kuten gopfeja tai niittykoiria, joiden labyrintit elivät, ja yli heti yliannostuksesta mainitut kuolivat vain. Kukaan ei pelastanut heitä?! Ihmiset eivät ole kaikkia pelastettuja, mutta tässä on paskaa. Mutta kuoleman taitteissa ilmestyi uusi mutanttien elämä, elävä organismi ei muuttunut, vaan tietoisuus, vaan enemmän siitä ja Luojan resepistä.