Victoria Benedictsson - Kertomuksia

"Mutta tarvitseehan äiti toki kahvikupin lämmikkeekseen", sanoi hän äkkiä, "juoksen alas talonväen luo sitä pyytämään."

"Voi, kiitoksia", sanoi äiti ja näytti oikein kiitolliselta.

Kun Cedergren oli sulkenut oven jälkeensä, ei eukko voinut vastustaa pientä naisellista uteliaisuuttaan; hän nousi ja meni pöydän luo katsomaan hänen kirjoituskalujaan ja mitä muuta siellä oli. Hänestä näytti siellä olevan niin paljon sieviä pikkukaluja, sellaisia, joita ei koskaan tule itse ostaneeksi, ja sitte siellä oli – muutamien sanomalehtien alle pistettynä – pieni korko-ompeluksella koristettu kirjesalkku. Tuopa antoi eukolle miettimistä. Hän aukaisi sen. Toisen kannen sisuspuoleen oli sirosti kirjoitettu:

Aha! Nyt hän ymmärsi.

Askeleita kuului käytävästä, ja nopeasti hän heitti sanomalehdet takaisin kirjesalkun päälle ja koetti näyttää niin viattomalta, kuin suinkin mahdollista.

Poika tuli sisään. He istuutuivat taas sohvaan ja alkoivat puhella kotiseudusta.

Äiti istui ja odotti vaan saadakseen kuulla jotain tuosta salaisuudesta, mutta eipä siitä tullut sanaakaan, ja hän tunsi itsensä hiukan pettyneeksi.

Tuotiinpa sitten kahvi, piikatyttö sen sisään kantoi, mutta Cedergren hänet jo ovella käännytti ja otti itse tarjottimen. Hän pani sen pöydälle ja alkoi tarjoella, hän osasi olla oivallinen isäntä, kun vaan tahtoi, kohtelias ja huomaavainen. Äiti silmäili häntä äidillisellä ylpeydellä ja ihastuksella. Pulskalta hän tosiaankin näytti, olisipa häntä voinut luulla vallan valmiiksi tohtoriksi tai professoriksi.

Hän oli hyvin huolellisesti puettu, ja pulska vartalo hänellä oli: pitkä, harteva ja lihavahko. Parta oli tuuhea, kiherä ja hyväksi kammattu, tukka tumma ja kiiltävä, mutta niskapuolella jo näkyi nouseva kuu. Kasvot olivat melkein kauniit, mutta silmät pienet ja hieman – mitenkä sen sanoisikaan – hieman liiaksi vapaat ilmeeltään eivätkä kuitenkaan rehelliset; pistävän ruskeat ja kylmät. Nämät silmät ne saattoivat ihmisiä siihen luuloon, että hän voisi saada aikaan suurtakin, jos hän vaan tahtoisi . Hänessä oli jotain mahtipontista, mikä heti mieliin vaikutti, mutta olipa epäilijöitä, jotka vakuuttivat, että tuo johtui vaan hänen ylenmääräisestä itsekkäisyydestään.

Isä oli värjärinä maalla. Omalla ja vaimonsa työllä oli hän hankkinut itselleen varoja, jotka kuitenkin olivat melkoisesti vähenneet pojan kallisten opintojen tähden. Ja nyt he alkoivat tulla vanhoiksi. Mutta olihan hän heidän ylpeytensä, heidän ainoa suuri toivonsa. Kaikki ihmiset sanoivat, että hänellä oli hyvä pää, ja kun niin paljon rahoja hänen tähtensä kulutettiin, niin pitihän siitä aikanaan jotain tulla. Tosinhan hänen tutkintonsa viipyi, mutta "Albert lukee perinpohjin sen, minkä hän lukee", niin oli vanhuksilla tapana sanoa, kun tuo asia puheeksi tuli, "eikä hän suinkaan mihinkään tavalliseen tutkintoon tyydy".

Kun he nyt siinä niin tuttavallisesti istuivat ja kahviaan ryypiskelivät, ei äiti enää voinut malttaa mieltänsä, vaan uskalsi tehdä pienen koetuksen.

"Se tyttö, jolta tyynyn sait, Hilmako se on nimeltään?" hän kysyi.

Poika näytti kummastuneelta.

"Mitenkä, äiti, sitä voit luulla?" kysyi hän tylysti; näytti siltä, ett'ei äidin kysymys ollut hänelle mieleen.

"Tulin vaan niin ajatelleeksi", vastasi äiti hämillään.

"Mutta miten sinulle sellaista mieleen meni? Millä perusteella?"

"Voi, ei minkäänlaisella perusteella", vastasi hän pelästyneenä, sillä hän tiesi, ett'ei Albert koskaan kärsinyt sitä, että hänen asioihinsa sekaannuttiin. Tuo umpimielisyys loukkasi äitiä, mutta ei hän mitenkään enää uskaltanut enempää kysellä. Sitä paitsi tuntui hänestä, ikäänkuin hän olisi tehnyt pojalleen jotain vääryyttä sillä, että koetti hänen salaisuuttaan urkkia ja hänet valtasi tuskallinen halu hyvittää häntä.

Kun he olivat kotvasen puhelleet joutavista asioista, kysyi hän, eikö poika tahtoisi tulla hänen kanssaan kaupungille, hänellä oli pieniä asioita toimitettavia, ja pitihän hänen myös ostaa tuo kappa.

Niin, saattoihan hän lähteä, tuumasi poika.

Hän meni päällystakkiaan noutamaan, ja sillä aikaa pani eukko päällensä.

Kun poika tuli häntä noutamaan, pulskaan päällystakkiinsa puettuna ja komeaa hienoa kävelykeppiään kädessään heilutellen, ei äiti voinut olla heittämättä ihailevaa silmäystä häneen. Kuinka hienolta tuo kaikki näytti, mustasta kiiltävästä hatusta aina pehmeisin hansikkoihin saakka. Pulskalta hän sentään näytti, hänen poikansa.

"Hyvä isä, ethän, äiti, voi mennä kaupungille tuolla päällysvaatteella?" sanoi poika äkkiä ja katseli eukkoa likemmältä.

"Uuttahan minä ostamaan menen", muistutti äiti hädissään ja punastui.

"No, kyllä jo olikin aika", vastasi poika. Häntä oikein ahdisti ajatellessa, että joku hänen tovereistaan saattaisi kohdata häntä – tuon kapan seurassa.

He menivät kuitenkin ulos ja astuivat pitkin katua; äiti edellä jalkakadulla ja poika jälessä, molemmat jokseenkin harvapuheisina.

"Olenpa muutoin melkein arvellut, että – " sanoi äiti epäröiden, ja kääntyi poikaansa päin, joka tuli lähemmä voidakseen kuulla, mitä äiti aikoi sanoa.

"Mitä?" sanoi hän, voimatta arvata hänen ajatuksenjuoksuaan. "Tässähän on päällysvaatemakasiini."

Äiti seisahtui, katsoi häneen ja sanoi:

"Arvelin, että jos päällysvaatteeni ei olisi niin huono, ett'ei sitä enää jonkun aikaa voisi pitää, niin voisit sinä saada rahat; sanoithan, että – "

"Tietysti sinun pitää ostaa uusi kappa, äiti, kun rahat olet sitä varten saanut", sanoi hän laimeasti.

"Niin, mutta jos nyt – Katsohan, enkö todellakaan voi tätä pitää?"

Eukko katsoi poikaan niin luottavaisesti ja lämpimästi, ikäänkuin se olisi hänelle suuri palvelus, jos poika myöntäisi, että kappaa saattoi vielä pitää.

"Kyllähän se on vanhan näköinen", sanoi hän vitkastellen, "mutta muutoinhan tuollaisissa asioissa itsekukin voi tehdä oman mielensä mukaan."

"Niin, mutta sinun mielestäsi?"

"Sinun pitää tehdä aivan oman mielesi mukaan", vastasi hän; mutta sydämmessään hän häpesi hirveästi.

"No, sitte annan sinulle rahat", sanoi äiti, tehden nopean päätöksen ja vanhat kasvot kirkastuivat sydämmellisestä ilosta.

Hän meni päällysvaatemakasiinin ohitse, ja poika seurasi jälissä kuin märkä koira.

"Se on kerrassaan liian paljon", mutisi hän, "ja mitä isä sanoo?"

Mutta äiti vaan nauroi, raikkaasti ja herttaisesti. Hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, kuin hänellä oli jotain, mitä antaa poika armaalleen. Voiko mikään olla liian paljon hänelle !

"Älä siitä ole milläsikään, poikaseni", sanoi hän iloisesti, "kyllä minä isälle puhun; luota vaan minuun." Hänen käyntinsä oli yht'äkkiä käynyt reippaammaksi. Poika astui hänen jälessään puhelematta, ja kun äiti kävi ostamassa pienet ostoksensa, astuskeli hän ulkona ja odotti. Sitte he kävelivät yliopistotalon ympäri; eihän sitä mitenkään voinut kotiin matkustaa sitä näkemättä. Tuon kierroksen tehtyään he kääntyivät takaisin, ja kun he jälleen olivat tuossa pienessä lainatussa huoneessa, päästi poika salaa helpoituksen huokauksen. Se kappa, se kappa!

"Luulenpa, että tuotamme tänne päivällistä", hän sanoi, "niin en mene muuanne syömään tänään."

"Voi, miten olet kiltti!" sanoi äiti kiitollisena, "siten on paljon kodikkaampaa, ja saammepa vielä olla aivan yksin."

Poika lainasi pöytäkalut isäntäväeltä, ja sitte he yhdessä kattoivat pöydän.