Guy Maupassant: Hätähuuto y.m. kertomuksia

Olen saanut seuraavan kirjeen. Kun siitä kenties saattaa olla hyötyä useille lukijoistani, niin riennän sen tässä heille julkaisemaan.

Parisi, 15 p: nä marrask. 1886.

Arvoisa Herra!

Te käsittelette usein niin hyvin kertomusten kuin aikakirjainkin avulla aiheita, jotka koskettavat niinsanoakseni "yleisesti hyväksyttyä moraalia". Seuraavassa esitän teidän tarkastettaviksenne muutamia ajatelmia, joista luulisin teidän saavan aineksia yhteen artikkeliin.

En ole mennyt naimisiin, vaan olen poikamies ja hieman naivi, kuten näyttää. Mutta minä luulen, että monet miehet, että useimmat heistä ovat naiveja minun tavallani. Kun olen aina, tai melkein aina, vilpitön, niin en osaa hyvin eroittaa lähimmäisteni luontaista ilkeämielisyyttä, vaan astun suoraan eteenpäin, avosilmin, tarkastamatta lähemmin asioita ja ottamatta riittävää selvää ihmisten mielialoista.

Me olemme, melkein kaikki, tottuneet yleisesti pitämään näennäisyyttä todellisuutena ja ihmisiä sellaisina, millaisiksi he tekeytyvät, ja ainoastaan harvain vainu pystyy saamaan selville tiettyjen ihmisten todellisen luonteen. Tästä erikoisesta ja käytännölliseen elämään sovelletusta sovinnaisesta katsantokannasta seuraa, että me jäämme syrjään tapahtumista kuin myyrät koloonsa, että me emme koskaan usko sitä, mitä tosiasiallisesti on olemassa, vaan sitä, miltä jokin näyttää, että me, kun asiat näytetään meille oikeassa valaistuksessa, selitämme ne epätodenmukaisiksi ja että me luemme poikkeukselliseksi kaiken sen, mikä ei ole meidän idealistisen moraalimme mukaista, ottamatta ollenkaan lukuun sitä seikkaa, että noiden poikkeusten summa sisältää melkein kaikki tapaukset; tästä seuraa myöskin, että koko maailma pettää ja petkuttaa näitä minunkaltaisiani herkkäuskoisia. Tässä petkuttamisessa ovat semminkin naiset mestareita.

Olen hieman poikennut pois asiasta tullakseni siihen, mikä tällä kertaa erikoisesti kiinnittää mieltäni.

Minulla on rakastajattarena naimisissa oleva nainen. Kuten niin monet muutkin, luulin minäkin tavanneeni jonkin poikkeusolennon, pienen onnettoman naisen, joka petti ensi kertaa miestään. Minä olin hakkaillut häntä kauan, tai paremmin sanottuna luulen tehneeni siten. Minä luulin voittaneeni hänet rakkaudellani ja kohteliaisuudellani, minä luulin saaneeni loistavan voiton hellittämättömyydelläni. Itse asiassa minä olin käyttänyt tuhansia varokeinoja, tuhansia temppuja, menetellyt sen tuhannen hienotunteisen hitaasti saadakseni hänet vallatuksi.

Mutta kas, mitä minulle tapahtui viime viikolla.

Hänen miehensä oli matkustanut jonnekin muutamiksi päiviksi, ja hän pyysi päästä minun poikamiehenasuntooni päivällisille, joilla minun piti toimittaa kaikki tarjoilu, jottei mitään palvelijaa olisi tarvittu. Hänellä oli omituinen päähänpisto, mikä oli häntä kiusannut jo neljä, viisi kuukautta. Hän tahtoi päästä humalaan, oikeen täyteen, ilman mitään pelkoa, tarvitsematta palata kotiin ja puhutella kamarineitsyttään, tarvitsematta näyttää käyntiään kenellekään todistajille. Usein hän oli tullut omien sanojensa mukaan "iloiselle tuulelle", muttei ollut koskaan mennyt pitemmälle, ja havainnut sellaisen tilan suloiseksi. Hän oli siis päättänyt kerran juoda itsensä humalaan, yhden ainoan kerran, mutta silloin oikein kelpo keikkaan. Kotonaan hän sanoi lähtevänsä vieraisille vuorokaudeksi lähellä Parisia olevien ystävien luokse ja saapui minun luokseni päivällisen aikaan. Nainen ei saa luonnollisestikaan juopua muusta kuin sampanjasta, ja sitä hän joi suuren lasin ennen ateriaa, ja ennenkuin päästiin käsiksi ostereihin, alkoi hän puhua puita heiniä.

Päivälliseksi meillä oli vain kylmiä ruokia, jotka oli asetettu minun takanani olevalle pöydälle, mistä minä saatoin ottaa eri ruokalajit tai lautaset pelkästään kättä ojentamalla. Ja minä suoritin tarjoilun niin hyvin kuin voin, kuunnellen hänen lörpöttelyään.

Hän joi lasin toisensa jälkeen päähänpistonsa ajamana. Hän uskoi minulle aluksi turhanpäiväisiä ja loputtomia aistimuksiaan ja tunnelmiaan, joita hän oli kokenut tyttönä ollessaan. Ja hän jatkoi ja jatkoi, katse hieman häilyvänä, kiiluvana, kieli irrallaan. Hänen keveät ideansa purkautuivat katkeamatta kuten telegrafistin nauha, joka panee pyörimään kelansa ja näyttää loppumattomalta kulkiessaan eteenpäin sähkökoneiston pitäessä pientä ääntä ja piirtäessä sille tuntemattomia sanoja.

Vähän päästä hän kysyi minulta:

– Olenko minä humalassa?

– Et, et vielä.

Ja hän joi uudestaan.

Ja pian hän sitä olikin, ei kuitenkaan niin humalassa, että olisi menettänyt järkensä, mutta kuitenkin siinä määrässä, että ilmaisi peittelemättömän totuuden, kuten minusta näytti.

Tyttöysaikojen vaikutelmia koskevia tunnustuksia seurasi toisia, paljon läheisempiä, jotka koskivat hänen miestään. Hän paljasti ne aivan täydellisesti, kertoi sellaistakin, jota ihan hävettää tietää, hokien alinomaa seuraavaa tekosyytä: "Minähän voin sanoa sinulle kaikki, sinulle… kellenkäs minä muulle sitten sanoisin kaikki, jollen sinulle." Minä tiedän siis hänen miehensä kaikki tavat, kaikki virheet, kaikki tunteenpurkamistavat ja kaikkein salaisimmatkin halut.

Ja hän kysyi minulta vaatien hyväksyvää vastausta: "Onko hän yöastia?.. sanoppas minulle, onko hän yöastia?.. Uskotko, että hän on ikävystyttänyt minua… häh?.." Siihen määrään, että ensi kerralla kuin sinut näin, minä sanoin itselleni: "Kas, hänpäs miellyttää minua, hän, hänestäpä minä saan itselleni rakastajan." Silloin sinä hakkailit minua.

Minä tulin pakostakin näyttäneeksi hyvin hullunkuriselta, sillä hän huomasi sen humalastaan huolimatta ja alkoi katketakseen nauraa: "Ah, sinä suuri houkka!" hän sanoi, "piditkös sinä varovaisuutta tarpeellisena…? voi sinua suurta pässinpäätä!.. kun meitä hakkaillaan…ja sitä me kaipaamme kipeästi… niin silloin on pidettävä kiirettä eikä annettava meidän odottaa… ja pitää olla hölmö, jollei ymmärrä jo meidän katseestamme, että me sanomme: 'Kyllä.' Ah, minä luulen saaneeni odottaa sinua, sinua tolloa! Minä en edes tiennyt, miten minun olisi pitänyt käyttäytyä saadakseni sinut ymmärtämään, että minulla oli kiire… Ah, todellakin sillä lailla… kukkia… runosäkeitä… kohteliaisuuksia… taasen kukkia… eikä sitten mitään… enempää… Minä olin vähällä jättää sinut, rakkaani, niin pitkäveteinen sinä olit päätöksesi tekemisessä. Ja sanos, kun puolet miehistä on sinun kaltaisiasi, kun sensijaan toinen puoli… Ah!.. ah!.. ah!.."

Tämä nauru sai minun selkäpiini värisemään. Ja minä änkytin: – "Tuo toinen puoli… niin, millainen on sitten tuo toinen puoli?.."

Hän joi yhä enemmän ja enemmän, silmät raukeina kirkkaasta viinistä, ja välttämätön halu paljastaa totuus, mikä halu välistä valtaa juopuneet, vei häntä eteenpäin.

Hän puuttui uudestaan puheeseen. "Ah, tuo toinen puoli pitää kiirettä… liiallista kiirettä… mutta he ovat yhtä kaikki oikeassa, he. On päiviä, jolloin se ei heille onnistu, mutta on myöskin sellaisia, jolloin heillä on menestystä, kaikesta huolimatta.

"Rakkaani… jospa sinä tietäisit… miten hullunkurista se on… kaksi eri mieslajia… Kas, nuo ovat, kuten sinäkin, eivät koskaan kuvittele, millaisia nuo toiset ovat… ja mitä he tekevät… heti… kun huomaavat olevansa kahden kesken kanssamme… He ovat niitä, jotka panevat kaiken alttiiksi!.. He saavat korvatillikoita… se on totta… mutta mitä vahinkoa heillä siitä sitten on… he tietävät, että me emme lörpöttele koskaan. He tuntevat meidät, he…"