Guy Maupassant - Hätähuuto y.m. kertomuksia

– Kaikki se on oikein, mutta jos ei ole miehiä, kuten esimerkiksi täällä.

– Minä keksin heitä.

– Sinä keksit heitä. Mistä sitten?

– Kaikkialta. Kas, minun mieleeni muistuu tässä eräs tapaus.

"Siitä on tänä vuonna kaksi vuotta, kun minun mieheni pani minut viettämään kesää maatilallaan Bougrollesissa. Siellä… ymmärrätkös sinä!.. ei ollut mitään, ei mitään, ei mitään. Ympäristön tiloilla oli vain joitakin vastenmielisiä moukkia, naisten ja otusten metsästäjiä, jotka elivät kylpyammeettomissa linnoissaan, miehiä, jotka tuoksuivat hielle ja nukkuivat vaatteet päällään, miehiä, joita on mahdoton ojentaa, sillä heillä on ohjeinaan likaisen elämän periaatteet. Arvaas, mitä minä tein?"

– En voi arvata.

– Ah! ah! ah! Minä luin joukon George Sandin romaaneja, joissa ylistetään kansaa, romaaneja, joissa työmiehet ovat yleviä ja herrasmiehet rikoksellisia. Ota vielä huomioosi se seikka, että minä olin nähnyt Ruy-Blasin edellisenä talvena ja että se oli liikuttanut minua kovasti. No niin! Eräällä minun vuokraviljelijöistäni oli poika, 22-vuotias, joka oli lueskellut papintutkintoa varten, mutta sitten jättänyt inhoten koko seminaarin. No niin! Minä otin hänet palvelijakseni!

– Oh!.. Ja entäs sitten!..

– Niin, sitten… sitten, rakkaani, minä kohtelin häntä ylimielisesti, minä näyttelin hänelle paikkojani. Minä en pyydystänyt häntä, tätä moukkaa, minä saatoin hänet ilmiliekkiin!..

– Oh! Andrée!

– Niin, se huvitti minua suuresti. Sanotaan, että palvelijoista ei ole väliä, että he eivät merkitse mitään! No niin, minä en hänestä välittänyt. Minä soitin hänet puheilleni antaakseni hänelle määräyksiäni joka aamu kamarineitsyeeni pukiessa minua, samoin myöskin iltaisin, kun hän riisui minua.

– Oh! Andrée!

– Rakkaani, hän syttyi kuten olkikatto. Sitten, pöydässä, ateriain aikana, minä en puhunut muusta kuin puhtaudesta, ruumiin hoidosta, suihkuista ja kylvyistä. Puheeni vaikutus oli suurenmoinen, sillä parin viikon perästä hän kylpi joessa illoin, aamuin ja käytti hajuaineita siinä määrässä, että koko linna oli niistä myrkähtyä. Täytyipä minun suorastaan kieltää häneltä kaikki parfumit sanomalla hänelle raivostuneella ilmeellä, että miesten ei sopinut koskaan käyttää muuta kuin eau de Colognea.

– Oh! Andrée!

– Silloin sain ajatuksen perustaa maalaiskirjaston. Minä hankin muutamia satoja siveellisiä romaaneja, joita minä lainasin kaikille talonpojilleni ja palvelijoilleni. Kokoelmaani oli päässyt pujahtamaan muutamia kirjoja…muutamia kirjoja… runollisia… sellaisia, jotka kiihdyttävät…koulukodin ja koulujen oppilasten sieluja… Minä annoin ne kamaripalvelijalleni. Niistä hän oppi tuntemaan elämää…kummallista elämää.

– Oh! Andrée!

– Sitten minä tulin tutuksi hänen kanssaan, minä aloin sinutella häntä. Minä ristin hänet Josefiksi. Rakkaani, hän oli… hän oli pelottavassa tilassa… Hän laihtui kuten… kuten kukko… hän pyöritteli hullun tavoin silmiään. Minua tämä huvitti rajattomasti. Se oli minun parhaita kesiäni…

– Ja entäs sitten?..

– Sitten…niin… No niin, eräänä päivänä, kun mieheni oli poissa, minä käskin hänet valjastamaan hevosen pienten korirattaiden eteen ja viemään minut metsään. Oli kovin kuuma, kovin kuuma… Kas sillä lailla!

– Oh! Andrée, kerro minulle kaikki… Se huvittaa minua äärettömästi.

– Kas vaan, juoppas lasi chartreuseä, taikka minä tyhjennän koko pullon yksinäni. No niin, sitten, minä tunsin itseni pahoinvointiseksi matkalla.

– Miten niin?

– Millainen hölmö sinä olet! Minä sanoin hänelle, että aloin voida pahoin ja että minut oli nostettava nurmikolle. Ja sitten kun minä olin nurmikolla, niin minä olin läkähtymäisilläni ja pyysin häntä hellittämään paulat. Ja sitten kun nyörit oli päästetty irti, niin minä menin tainnoksiin.

– Aivan kokonaan?

– Eikös mitä, eihän toki.

– No niin?

– No niin! Minun täytyi jäädä tainnoksiin melkein koko tunniksi. Hän ei keksinyt lääkettä. Mutta minä olin kärsivällinen enkä avannut silmiäni ennen kuin hänen lankeemuksensa jälkeen.

– Oh! Andrée!.. Ja mitäs sinä hänelle sanoit?

– Minä, en mitään! Tiesinkö minä sitten mitään ollessani tainnoksissa? Minä kiitin häntä ja pyysin nostamaan itseni rattaille. Sitten hän ajoi takaisin linnaan, mutta oli vähällä kaataa ajoneuvot ristikkoportin käänteessä!

– Oh! Andrée! Siinä kaikki?

– Siinä kaikki.

– Sinä et ole mennyt tainnoksiin muuta kuin yhden kerran?

– En muuta kuin kerran, totta totisesti! Minä en tahtonut tehdä itselleni rakastajaa tästä moukasta.

– Piditkö häntä palveluksessasi kauan sen jälkeen?

– Kyllä. Hän on meillä vieläkin. Miksi minä olisin erottanut hänet?

Minulla ei ole syytä moittia häntä.

– Oh! Andrée! Ja hän rakastaa sinua edelleenkin?

– Totta totisesti!

– Missä hän on?

Pikku paroonitar ojensi kätensä seinää kohden ja painoi sähkönappia. Ovi avautui melkein heti, ja sisään astui suuri kamaripalvelija, joka levitti ympärilleen hyvin vahvaa eau de Colognen hajua.

Paroonitar sanoi hänelle: "Hyvä Josef, minä pelkään pahoinvointia, mene hakemaan tänne minun kamarineitsyeeni."

Mies jäi liikkumattomaksi kuten sotamies upseerin edessä ja loi palavan katseen emäntäänsä, joka jatkoi: "Mutta, hölmöseni, pidäppäs kiirettä. Me emme ole tänään metsässä, ja Rosalie tulee hoitamaan minua paremmin kuin sinä."

Mies kääntyi ympäri kantapäillään ja poistui.

Pikku kreivitär kysyi kauhistuneena:

– Ja mitäs sinä tulet sanomaan kamarineitsyeellesi?

– Minä sanon hänelle, että se on mennyt ohitse. Ei, yhtä kaikki minä annan päästää auki paulat. Siten minun rintani vapautuu, sillä minä en voi enää hengittää. Minä olen humalassa… rakkaani… ja niin perinpohjaisessa, että minä kaatuisin, jos nousisin tästä istuimeltani.

Pikku markiisitar de Rennedon tuli sisään pallon tavoin, joka särkee ikkunan, ja alkoi nauraa ennenkuin ryhtyi puhumaan, alkoi nauraa katketakseen, samalla lailla kuin kuukausi sitten, jolloin hän ilmoitti ystävättärelleen pettäneensä markiisia, kostoksi, yksinomaan kostoksi, ja yhden ainoan kerran, sillä hänen miehensä oli todellakin liian typerä ja liian mustasukkainen.

Pikku paroonitar de Grangerie laski sohvalle kirjan, jota hän oli lukenut, ja tarkasti Annettea uteliaasti, nauraen jo itsekin.

Lopulta hän kysyi:

– Mitäs sinä taas olet tehnyt?

– Oh!.. rakkaani… rakkaani… Se on liian hullunkurista… liian hullunkurista…? kuvitteleppas mielessäsi… minä olen pelastettu!.. pelastettu!.. pelastettu!

– Miten niin pelastettu?

– Niin juuri, pelastettu!

– Mistä sitten?

– Mieheni vallanalaisuudesta, rakkaani, pelastettu! Vapautettu! vapaa! vapaa! vapaa!

– Miten niin vapaa? Missä suhteessa?

– Missä suhteessa! Avioero! Niin, avioero! Avioero on minun käsissäni!

– Sinä olet saanut avioeron?

– En, en vielä, mutta miten typerä sinä olet! Avioeroa ei saada kolmessa tunnissa! Mutta minulla on todistuksia… todistuksia… todistuksia siitä että hän pettää minua… veres rikos… aatteles!..veres rikos… hän on minun vallassani…

– Oh! kerroppas minulle! Hän on siis pettänyt sinua?

– Kyllä…oikeastaan ei…kyllä ja ei… minä en sitä tiedä. Mutta minulla on todistuksia, ja se tässä on pääasia.