Selma Lagerlöf - Kungahällan kuningattaria ynnä muita kertomuksia

Jos matkamies, joka on kuullut kerrottavan vanhasta Kungahällan kaupungista, osuu sen muinaiselle paikalle Nordre-joen varrelle, hän aivan varmaan kummastuu suuresti. Hän ihmettelee, ovatko kirkot ja linnat voineet hävitä olemattomiin kuin sulava lumi vai onko maa ne niellyt. Hän on joutunut paikalle, jossa muinoin kohosi mahtava kaupunki, mutta ei näe ainoaakaan katua, ei laivasiltaa. Hän ei löydä raunioita eikä palaneiden talojen jätteitä, vaan näkee ainoastaan herraskartanon, jota ympäröivät vihreät puut ja punaiset ladot. Hän näkee vain avaria niittyjä ja viljavainioita, joihin aura vuodesta vuoteen viiltää vakojaan, rakennusten perusmuurien enempää kuin pihakivityksenkään missään estämättä.

Mahdollisesti vieras ensin laskeutuu joen rantaan. Noita suuria laivoja, jotka purjehtivat Itämeren-satamiin ja kaukaiseen Espanjaan, hän ei tosin odota löytävänsä, mutta joitakin vanhojen laivaveistämöiden, isojen venetalaiden ja siltojen jäännöksiä toivoo sentään näkevänsä. Hän luulee löytävänsä sellaisen suuren uunin, joissa keitettiin suolaa, tahtoo nähdä satamaan johtaneen kadun kivityksen. Hän tiedustelee Saksansiltaa ja Ruotsinsiltaa, haluaa nähdä Itkijättäriensillan, jossa Kungahällan naiset heittivät hyvästit miehilleen ja pojilleen näiden lähtiessä pitkille retkille. Mutta päästyään joenrantaan ei matkailija näe muuta kuin aaltoilevan ruo'ikon. Hän näkee lauttauspaikkaan vievän kuoppaisen ajotien, muutamia kiikkeriä veneitä ja pienen, litteän lautan, jolla maalaisvankkureita kuljetetaan Hisingenin puolelle. Mutta ainoaakaan suurta alusta ei näy pyrkimässä hiljalleen jokea ylös, ei edes tummaa laivanrunkoa pohjassa lahoamassa.

Kun matkamies ei joenrannasta löydä mitään erikoista, hän ehkä koettaa ottaa selkoa kuuluisasta Luostarikummusta. Hän ehkä tahtoisi nähdä sitä ennen muinoin ympäröineiden vallipaalujen ja vallien jätteitä. Hän ehkä tahtoo nähdä korkean linnan ja pitkät luostarirakennukset. Hän tuumii, että ainakin joitakin sirpaleita pitäisi olla jäljellä ihanasta Ristikirkosta, jossa säilytettiin Jerusalemista tuotua ihmeitätekevää ristiä. Hän ajattelee lukemattomia muistomerkkejä, joita toisia muinaisajan kaupunkeja kattavat pyhät kummut ovat peittonaan, ja sydän alkaa sykkiä iloisesta odotuksesta. Mutta tullessaan vanhalle kukkulalle, joka kohoaa yli vainioiden, hän ei tapaa siellä mitään muuta kuin muutamia humisevia puita. Hän ei löydä muureja, torneja eikä rakennusten päätyjä, joihin on puhkaistu suippokaari-ikkunoita. Puiden siimeksessä näkyy puutarhasohvia ja tuoleja, mutta ei pylväikköjen somistamia luostarinpihoja, ei ainoaakaan kauniiksi kirjailtua hautakiveä.

No niin. Kun vieras ei täältäkään löydä mitään, hän rupeaa ehkä etsimään vanhaa kuninkaankartanoa. Hän ajattelee varmaan niitä suuria saleja, joista Kungahälla oli saanut nimensä. Ehkä olisi kuitenkin säilynyt joitakin jätteitä kyynäränpaksuisista seinähirsistä tai Norjan kuninkaiden pitopaikkanaan käyttämän laajan suojan alla sijainneista syvistä kellareista. Hän ajattelee kuninkaankartanon tasaista vihreää pihamaata, missä kuninkaat opettivat hopeakenkäisiä nuoria varsoja ja kuningattaret lypsivät kultasarvisia lehmiä. Hänen mieleensä johtuu korkea neitsytkammio, panimo isoine kattiloineen, paistintupa, missä kerrallaan lyötiin pataan härän puolikas ja vartaaseen kokonainen sika. Hän ajattelee orjainasuntoa, haukkahäkkiä ja ruoka-aittaa, kaikkia vanhuuttaan sammaltuneita, lohikäärmeenpäillä koristettuja rakennuksia, jotka tiheänä rykelmänä ympäröivät kartanoa. Niin monista rakennuksista täytyy toki jotakin olla jäljellä, hän ajattelee itsekseen.

Mutta kun muukalainen kyselee vanhaa kuninkaankartanoa, hänet opastetaan herraskartanoon, jossa on lasikuisti ja talvipuutarha. Vanha kunniaistuin on kadonnut, samoin kaikki hopealla silatut juomasarvet ja härännahalla päällystetyt kilvet. Hänelle ei voida näyttää edes tiheää lyhyttä nurmea kasvavaa, sileää pihamaata, jossa oli kapeita mustaan multaan tallattuja käytäviä. Hän näkee hyötymansikkamaita ja ruusuistutuksia, iloisia pienokaisia ja nuoria tyttöjä leikkimässä omena- ja päärynäpuiden siimeksessä. Mutta hän ei näe painiskelevia uroita eikä sulkapalloja lyöviä ritareita.

Matkamies ehkä kyselee toritammea, jonka alla kuninkaat istuivat käräjiä ja jonka katveeseen oli pystytetty kaksitoista tuomarinkiveä. Tai sitä pitkää katua, jota väitettiin peninkulman pituiseksi. Tai rikkaiden kauppiaiden kartanoita, joita erottivat toisistaan pimeät kujat ja joilla oli omat siltansa ja venetalaansa joenrannassa. Tai torin varrella kohoavaa Mariankirkkoa, missä merenkävijät uhrasivat pieniä takiloituja laivoja ja murheen raskauttamat pieniä hopeasydämiä.

Mutta hänelle ei ole mitään näytettävää. Lehmät ja lampaat käyvät laitumella samoilla paikoilla, missä tuo pitkä katu muinoin kulki. Torin kohdalla kasvaa ruista ja kauraa, ja talleja ja navetoita kohoaa niillä tienoin, missä markkinaväki muinoin tungeskeli houkuttelevien kauppakojujen ympärillä.

Kaikki tämä tekee vieraan matkamiehen aivan varmaan murheelliseksi. Eikö siis yhtään mitään ole jäljellä? kysyy hän kai; eikö minulle siis ole mitään näytettävää?

Ja ehkä hän luulee, että häntä on petetty. Hän sanoo varmaan, ettei suuri Kungahälla ole voinut sijaita tällä paikalla. Sen paikan on täytynyt olla jossakin muualla.

Silloin vieras on vietävä joenrantaan, hänelle on näytettävä kömpelösti hakattu kivilohkare ja raaputettava pois hopeanharmaa sammal, niin että hän voi nähdä muutamia kiveen piirrettyjä kuvioita.

Hän ei ymmärrä, mitä ne esittävät; ne tuntuvat yhtä käsittämättömiltä kuin kuun tummat laikut. Mutta hänelle pitää vakuuttaa niiden esittävän laivaa ja hirveä ja että ne on ennen muinoin kaiverrettu kiveen kaupungin ensimmäisen perustamisen muistoksi.

Ja kun hän ei yhä vieläkään ymmärrä, hänelle on kerrottava, mitä tuo kivikirjoitus esittää.

Marcus Antonius Poppius oli arvossapidetty roomalainen kauppias. Hän kävi kauppaa kaukaisissa maissa ja lähetti Ostian satamasta hyvin varustettuja kolmisoutulaivoja Espanjaan ja Britanniaan, jopa Germanian pohjoisrannikolle saakka. Onni suosi häntä, ja hän kokosi suunnattomia rikkauksia, jotka hän ilomielin ajatteli jättävänsä perinnöksi ainoalle pojalleen. Mutta valitettavasti ei tämä poika ollut perinyt isänsä kuntoa. Voi! Koko maailmahan sen tietää. Rikkaan miehen ainoa poika! Tarvitseeko mainita enempää? Aina sama juttu.

Saattaisi uskoa jumalien antavan rikkaille miehille pojiksi tuollaisia inhottavia laiskureita, velttoja, raukeita houkkioita osoittaakseen ihmisille, miten äärettömän mieletöntä rikkauksien kokoaminen on. Milloin ihmisten silmät aukeavat? Milloin he alkavat ottaa varteen jumalien opetuksia?

Nuori Silvius Antonius Poppius oli parinkymmenen ikäisenä ehtinyt maistaa elämän kaikkia nautintoja. Hän uskotteli mielellään olevansa niihin kaikkiin kyllästynyt, mutta siitä huolimatta ei saattanut huomata hänen vähänkään laimeammin etsivän niitä. Päinvastoin; hän joutui aivan epätoivoon, kun itsepäinen, merkillinen kova onni, joka yht'äkkiä alkoi vainota häntä, rupesi häiritsemään hänen huvielämäänsä. Hänen numidialaiset hevosensa rampautuivat päivää ennen vuoden suurimpia kilpa-ajoja, luvattomat rakkaussuhteet tulivat ilmi, taitavin ruoanlaittaja kuoli suokuumeeseen. Siinä oli jo aihetta liiaksikin murtamaan mielenlujuutta, joka ei ollut terästynyt vaivoissa ja ponnistuksissa. Nuori Poppius tunsi itsensä niin onnettomaksi, että päätti lopettaa päivänsä. Hän tuumi, ettei voisi paremmin paeta niitä vastoinkäymisen jumalia, jotka häntä vainosivat ja tekivät elämän kärsimykseksi ja kidutukseksi.