Jacob Ahrenberg - Idästä - Kertomuksia

Vaikka jo oli ilta tulossa elokuun lopulla, lähetteli aurinko vielä kuumia vinosäteitään Kristian Kommosen tupaan. Kärpäset surisivat tyytyväisinä ja iloissaan auringon paisteessa isännän ympärillä, joka istui tuvassa ikkunan luona ja näytti värähtämättä katselevan kahta palsamia, jotka jäykkinä ja tulipunaisina kukoistivat, kumpikin halkinaisessa posliinikupissaan ikkunan laudalla. Kristian oli siinä istunut jo kauan, katsellen palsamien lehtien ja kukkien välitse ulos pitkin kujosia, ikään kuin odotellen jotakuta. Hän oli kaiketi jo ehtinyt ohi keski-ijän, mutta näytti paljon vanhemmalta. Silmät olivat syvällä päässä ja kasvot hyvin ryppyiset. Hänen vaimonsa kutoessaan kalisteli saksia, kaiteita ja sukkulaa, mutta ei hänkään näyttänyt olevan kokonaan kiintynyt työhönsä, sillä milloin hyvänsä Kristian hiljaa liikahti, katsahti hänkin levottomasti työstään oveen päin; hänkin näytti odottavan jotakuta.

Äkkiäpä astuikin lautamies Laurikainen tupaan, tervehti ja pudisti vahvasti kättä isännän ja emännän kanssa, jotka eivät näyttäneet iloitsevan vieraan tulosta eikä sitä oudoksuvankaan. Lautamies kävi istumaan, pöydän päähän, oli hyvän aikaa vaiti, sytytti piippunsa ja arveli viimein, että olipa aika kuuma näin kello viiden ajaksi iltapäivällä, johon vastustamattomaan totuuteen Kristian lisäsi, että lämmin kyllä teki hyvää kauralle. Viimein sulivat keskustelun juonet: puheltiin päivän asioista, kurssin alenemisesta, viljan hinnoista kotona ja Venäjällä, kalastuksesta ja keräjistä. Nyt oli lautamies johtunut siihen, johon tahtoikin päästä. Hän nousi verkkaan ylös, astui uunin luo, kopisti poron piipustaan ja sanoi ikään kuin ohi mennen:

– Sinne olette tekin muuten kutsuttu.

– Keräjiin! minäkö? Kuka minua sinne kutsuu?

– Jegor Timofeitsh Ivanov, naapurinne.

– Hm, no, mitähän sillä nyt taas lienee? Siitäköhän se selkäsaunasta, jonka sai minulta toissa keväänä?

– Ei toki, selkäsauna on saatu ja pidetty lahja; nyt se on tästä Jalon historiasta, oriista, hänen juoksijastaan.

– No, mitä se minuun koskee?

– Niin, en minä tiedä, mutta tulkaahan nyt vain huomenna, niin saatte tietää.

Ja lautamies, syläistyään pari kertaa oikein pontevasti ja hengähtäen helpommin, nousi ylös, sanoi jäähyväset ja läksi.

Kristian raapi tuuheata tukkaansa ja astui verkalleen ulos. Levottomasti käveli hän tiluksillaan, huokaeli raskaasti nyt, kuin oli yksinään, ja palasi vasta myöhään illalla kotiin.

Koska vielä tuntui kuumalta tuvassa, istahti hän rappusille nauttimaan illan viileyttä. Yö oli kostea ja lämmin; tähdet pilkuttivat unisesti ilman lävitse, joka ohuen harson tavalla verhosi taivaan kantta. Täys'kuu nousi tuolta suon päältä hiljaisessa komeudessaan; se katseli keltaisena ja isona harvan hongikon lävitse, joka kuihtuvana ja kituvaisena kasvoi mättäissä raudansekaisessa vedessä. Viimeinen tynnyrilintu sirisi metsässä ja kehrääjä lenteli ikään kuin juovuksissaan, milloin oikealle milloin vasemmalle, ylös ja alas, katosi silloin tällöin näkyvistä yön pimeään, painautui matalaksi teille ja poluille, istui matalana puiden oksilla ja kehrätä hyristi. Ihmiset kammoavat kehrääjää, ja se kammo ehkä myöskin vaikutti, että Kristianista näytti kaikki niin surulliselta ja masentavalta. Luonto näytti hänestä sellaiselta, kuin hänen mielialansa antoi hänen sitä huomata. Tuota Jalon historiaa hänen oli ihan mahdoton saada pois mielestään. Jaloon liittyivät kaikki muistot hänen elämänsä viimeksi kuluneilta ajoilta. Kaikki, mitä hän oli uneksinut ja ikävöinyt, kaikki, mikä oli tuskastuttanut ja pelottanut häntä ja painautunut hänen muistiinsa, kaikki se oli koskenut Jaloa. Miten hyvästi hän muisti, milloin Jegor Timofeitsh Ivanov avasi kauppapuodin Tervolan kylään. Kaikkea, kuin ennen oli täytynyt noutaa kaupungista, voitiin nyt saada Jegor Timofeitshiltä. Tämä Jegor, miten hän oli ollut imarteleva ja nöyrä, miten hän oli tunkeutunut jokaisen suosioon!

Se oli silloin, kuin Jalo oli noin kolmannella vuodellaan. Jegor oli ollut kaikkein palvelija. Koukussa kuin linkkuveitsi oli hän tarjonnut tupakkaa ja piittinää, sanonut: "peivee" ja "hyvesti" ja "ole hyve" – "eikö raha, no ei mite – toine kerta, kirjota kirja – toine kerta, isentä". Se oli niin mukavaa, mutta kuin vuosi oli lopussa, niin hänen kirjansa oli täyteen kirjoitettu, ja kaikista niistä pikku ostoksista tuli iso summa. Ja jos ken tarvitsi lainaa, niin kelläpä silloin oli rahaa, jos ei Jegorilla. Hän kyllä otti kaksitoista prosenttia; mutta sittepä siinä ei ollutkaan mitään mutkia, asianajajia, tuomareja, lautamiehiä ja muuta sellaista. Ja kukapa ei tarvinnut rahaa niinä aikoina! Sitä tarvitsi koko maailma ja Kristian myös. Ja kuin neljä vuotta oli kulunut, silloin oli Jegor Timofeitsh Ivanov muuttunut kaikkein palvelijasta kaikkein herraksi. Nyt oikeni hänen selkänsä tuota pikaa; hän tuli jäykäksi kuin puukkoveitsi; nyt oli toinen ääni kellossa.

– Tyhmeliini, kylvätkö ruista siihen? Ei, kauraa sinun pitää kylvää; en minä saa ruista myödyksi tähän aikaan! Tarvitsetko sinä rahaa lehmän ostoon, sinä, kun sinulla tuskin on ruokaa sillekään lehmälle, joka sinulla on? Eipäs!

Hän möi kauran talonpoikain pelloilta ennen, kuin se oli leikattukaan. Hän hakkautti heidän metsänsä puiksi ja puikoiksi ilman mitään; mainitsihan vain heille, jos viitsi, niin tekevänsä. Ja miten kasvoi tuo hirvittävä velka. Se oli pohjaton, kyllästymätön kuin filistealaisten Molok. Kaikki katosi sen avaraan kitaan. Se ei koskaan tyytynyt mistään uhreista eikä vähennyksistä, joiksi sille kuljetettiin tervaa, puita, talia, harjaksia, kokonaisia lampaita, rapuja, lintuja ja kauroja. Kristian oli pahemmin kuin kukaan pulassa tästä naapuristansa. Heidän tupansa olivat näet nurkakkain. Hän tiesi paremmin kuin muut, mitä merkitsee olla velassa. Ihan oli, kuin joku olisi kalvanut lihaa ja imenyt ydintä hänen luistaan. Hän välistä tunsi olevansa ihan voimaton tätä julmaa vihollistansa vastaan ja oli jo aikonut keppikerjäläisenä lähteä pois koko paikasta, päästäkseen taas kerrankin vapaaksi. Mutta kuin hätä oli suurin, silloin oli apukin lähinnä. – Apu, se oli Jalo, joka silloin, Mikonpäivän aikaan, oli kuusivuotias.

Ja millainen eläin tämä Jalo sitte oli! Sen musta karva välkkyi sileänä kuin silkki. Sivulta katsellessa näkyi tummempia ja vaaleampia ympyröitä ristiluilla ja lautasilla. Ja millainen häntä ja harja sillä oli, tuuhea ja vähän kiharainen! Kaviot olivat kuin teräksestä taotut; rintaan mahtui ilmaa kuin palkeihin. Silmät oli sillä kuin merikotkalla. Eikä se nähnyt ainoastaan kauas; se näki myöskin sumussa, lumituiskussa ja pimeässä. Kuitenkin vielä suurempi, kuin sen kauneus ja muodon sievyys, oli sen sielun jalous. Se oli ylpeä. Piiskan sivallus oli häväistys, joka voi saattaa sen raivoon. Se oli taipuvainen, vaikka väkevä; se oli hyväilevä, vaikka vallaton. Ja miten kiitollinen sydän sillä oli! Se siveli lämmintä, samettipehmoista turpaansa pitkin Kristianin käsivartta joka kerran, kuin isäntänsä antoi sille suolaa ja leipää, kauroja tai sokuripalan. Se elukka oli parempi kuin moni ihminen, ihan varmaan parempi kuin hänen tottelematon tyttärensä ja kiittämätön vävynsä. Oliko kukaan nähnyt sen säikkyvän? Ei, ei itse paholaistakaan! Oliko se koskaan kompastellut? Ei milloinkaan, ei pahimmassakaan alamäessä. Sellainen oli Jalo, paras elukka koko Suomen maassa. Tuskinpa oli edes Venäjälläkään sen vertaista. Kuin velat rasittivat Kristiania kaikkein pahimmin, kuin Molok avasi kitansa ja vaati enemmän uhreja, yhä lisää uhreja, meni Kristian talliin, siisti Jaloansa, voiteli sen kaviot mustiksi, palmikoitsi sen harjan ja taputteli sen säkää. Ja aina hän varmaan tiesi palaavansa tallista iloisempana, kuin sinne meni.