Victoria Benedictsson - Kertomuksia

"Kuten konsanaankin poikamiehen luona", sanoi poika hilpeästi, sillä häneen oli tarttunut äidin päiväpaistemieliala, ja hän oli mitä herttaisimmalla tuulella. Ja hänpä olikin herra, joka saattoi olla herttainen, kun vaan milloin tahtoi.

Päivällisen jälkeen hän loikoi sohvalla ja poltteli sikaria, sitten he taas kahvikupin ääressä juttelivat, ja ennenkuin he kerkisivät sitä ajatellakaan, oli jo aika mennä asemalle.

Kun eukko nousi jäähyväisiä sanomaan, täytyi hänen oikein taistella liikutustaan vastaan. "Ken tietää, milloin vasta näemme toisemme!" aatteli hän itsekseen, ja hän tuli arvelleeksi, että tämä kenties oli viimeinen kerta. Se niin usein johtuu mieleen sille, joka on vanha.

Hän pudisti kovasti poikansa kättä, mutta ei sanonut mitään. Suudella häntä hän ei uskaltanut; se ei olisi ollut hänelle mieleen.

"Jumala sinua suojatkoon ja kaikkia töitäsi", sanoi hän ja kääntyi nopeasti ottaakseen päällysvaatteensa. Tuo vanha kappa oli varsin vaikea päälle saada, varsinkin liivin ja saalin päälle, mutta poika häntä auttoi.

"Oletpa käynyt lihavaksi", virkkoi hän.

"Olenpa tainnut käydä", vastasi äiti, kääntyi sitte ja pisti viisikymmenkruunuisen pojan povitaskuun, ystävällisesti päätään nyökäyttäen.

"Kiitoksia, äiti, kiitoksia", sanoi poika, ja jotain tosi hellyyden tapaista välähti hänen silmissään.

Jo alkoi hyvin hämärtää, kun he asemalle menivät.

"Pistäydyn ostamassa muutamia sikareja", sanoi poika kiireesti, kun he kääntyivät eräässä kulmassa, "osta piletti ja mitä tarvitset, minä tulen perästä."

Hän juoksi sikarimyymälään, ja samassa kulki kolme herraa äidin sivu jalkakadulla, puhellen ja nauraen aivan ääneen. Ne nähtävästi myös olivat asemalle menossa.

Kun eukko oli saanut paikkansa kolmannen luokan vaunussa korien ja myttyjen väliin, tuli poika juosten häntä etsimään. Hän löysikin, sillä äiti istui oven luona ja tähysteli häntä. He puristivat toistensa kättä, konduktöri tuli ja merkitsi piletit, ja sitte ovi paiskattiin kiinni. Vielä saattoi äiti nähdä poikansa, hän seisoi juuri erään lyhdyn kohdalla, kädet päällystakin taskuissa, ja hieno kävelykeppi pisti esiin suoraan pitkin käsivartta. Hän puistalti itseään; ilma oli kylmä ja hän toivoi, että juna lähtisi.

Ja heti se lähtikin liikkeelle.

Juna ratisi ja tärisi, kynttilöiden liekit lipisivät puolihämärässä vaunussa. Eukko pani kätensä ristiin muhvin sisässä ja ajatteli armasta poikaansa. Nyt hänellä oli sydämmensalaisuus, nyt hän ajatteli omaa kotia ja nyt hän varmaankin tulisi tutkintonsa suorittamaan. Ja sitte hän rukoili Jumalalta hänelle onnea, muisti myös rukouksessaan hänen valittuansa, tuota tuntematonta Hilmaa – tuon vastaleivotun ylioppilaan pikku kuusitoistavuotiasta mielitiettyä.

Mutta myöhemmin iltasella seisoi kaksi ylioppilasta rautatienhotellin käytävässä päällystakkeja päällensä panemassa, pois lähtemäisillään. Viereisestä huoneesta kuului lasien kilinää ja kovia naurunpurskahduksia. Toinen nuorista miehistä rupesi kuuntelemaan. Hän tunsi yhden noista äänistä; se oli erään ylioppilaspiireissä hyvin tunnetun "virujan" ja huvitusministerin.

"Mikä niillä siellä on?" sanoi hän toverilleen, "kuuluu, että Pelle

Ström on elementissään."

"Cedergrenhän se pitää illallisen tänään", vastasi toinen ja sytytti sikarinsa.

1885.

Jos milloin sattuu näkemään oikein hullunkurisen, oikein omituisen vanhan herran, jota muistellessa sitte aina suu hymyyn vetäytyy, niin saa olla jokseenkin varma siitä, että se on joku vanhapoika. Tällainen vanhapoika on myös lehtori Darell. Ja jos kerran on hänet nähnyt, ei häntä hevillä unhota.

Aivan maksun edestä kannattaisi häntä katsella, kun hän tallustelee Isoakatua alaspäin leveillä nelikulmaisilla jaloillaan, joka askeleella jalkapohjaansa näyttäen. Aina on sama vauhti hänen kulussaan, aina keppi oikeassa kädessään ja vasen käsi selän päällä juuri vyötäyksen kohdalla, peukalo piilossa toisten sormien alla. Tuo käsi on näöltään kuin kurikka. Kun sen näkee kaukana kadun alapäässä hiljakseen eteenpäin keinuvan omistajansa selkälaudalla, ei tarvitse koskaan pelätä erehtyvänsä henkilön suhteen, ja huoletta saa ruveta huutamaan "herra lehtori, herra lehtori".

Jos niin huudetaan, niin hän seisattuu, tekee koko käännöksen isolla ruumiillaan ja katsoo, kuka häntä huusi. Joko hän kuvittelee mielessään, ett'ei hänellä ole niveltä kaulassa, taikka hänellä ei todellakaan ole, sillä hän kääntää aina koko ruumiinsa, kun hän tahtoo jotain katsoa. Että huuto "herra lehtori" voisi tarkoittaa jotain toista henkilöä, se ei hänelle koskaan päähän pälkähdä. Hän on kaupungin omaisuutta yhtä paljon kuin raatihuone, suuri kävelypaikka ja harmaiden munkkien mäki. Tervehtiä hän saa alinomaa, ja siitä hän suoriutuu kohottamalla keppinsä nupin hattunsa laitaan. Nähdä sen enempää vaivaa tervehdyksen tähden, se ei hänelle olisi soveliasta, sillä hän on kolho. Ja siitä hän on ylpeä.

Ukko on pulskan näköinen, luultavasti kymmenen prosenttia paremman näköinen kuin nuorena ollessaan, mutta kauniista hän on kaukana. Nuoret tytöt nimittävät häntä keskenään "babiaaniksi", ennenkun ovat tulleet tuttavaksi hänen kanssaan; sitten he sanovat aina "Hampus sedäksi".

Joskus epäillään hänellä kosintatuumia olevan, mutta luultavasti silloin erehdytään. Sattuupa, että joku rohkeimmista tytöistä kysäsee häneltä, miksi hän ei ole mennyt naimisiin. Silloin hän tyttöä korvasta nipistää – ei suinkaan hellästi – ja sanoo julman näköisenä: "ei ne asiat ole tällaista vanhaa kolhoa varten, ymmärrätkö – tyttölepakko".

Jos sanotaan jotain, mikä ei häntä miellytä tahi mikä hänestä on tyhmää ja typerää, silloin hänellä on aivan oma tapansa, jolla hän paheksumisensa tahi halveksimisensa ilmaisee. "Höh!" hän vaan sanoo. Se on jotain naurun, rykäisemisen ja värveitten sekaista. Hänen koko ruumiinsa silloin nytkähtää, ikäänkuin jotain salaista rihmaa vetäistäisi; suu irvistää pilkallisesti ja toinen olkapää kohoaa pystyyn. Sitte ukko taas on aivan entisen näköinen.

Hänen kasvonsa ovat pitkähköt. Nenästä ylähuuleen on hirmuinen matka. Näyttää siltä, kuin suu olisi saanut paikkansa aivan leuvan alapäässä. Ja hiukset on vedetty esiin korvallisille kahdeksi sileäksi kammatuksi koukuksi; ne ovat vaaleat, eivätkä vielä ole harmaantuneet. Silinterihattu on aina niskassa. Ei kukaan ihminen ole koskaan nähnyt sen kohdallaan olevan.

Lehtori on niin säntillinen ja säännöllinen tavoissaan, että hän on sananlaskuksi tullut. Kello yhdeksän hän lähtee aamukävelylleen; aina samaa tietä, ulos Itäisen tullin sivu ja sitte takaisin. Kello viisi hän menee sisarensa luo, joka on leski ja laajalti kuulu hyvästä kahvistaan. Hän viipyy siellä aina tunnin, ei enempää eikä vähempää. Illoin on hän useimmiten kutsuttu jonnekin viiraansa pelaamaan. Hän on mainio viiranpelaaja.

Isollakadulla on eräässä vanhassa talossa pieni hauska myymälä, jossa yhä on huoneen täydeltä ihmisiä. Siellä vasta puhelua ja hälinää on, sillä kaikki ovat vanhoja tuttuja: ostajat ja kauppias, puotipalvelijat ja nuoret tytöt, jotka tulevat ostamaan sieltä virkkuuneulan ja rupattelemaan hetkisen talon tyttärien kanssa. Se on kodikas puoti, joka näkyy kaikkia ihmisiä puoleensa vetävän.

Siellä on aina tapana kello viiden aikaan katsoa kadulle ja sanoa: "nyt lehtori meni". Se merkitsee: nyt on kahvinjuontiaika. Ja toinen toisensa perästä hiipivät myöjät puodista saadakseen kahvia pieneltä ämmätylleröltä, joka pöydän ääressä sitä tarjoilee. Jos puodissa sattuu kiire olemaan niin että mummo odotella saa, niin saattaa tapahtua, että hän itse pilkistää puodin ovelta ja sanoo varovasti ryäisten: "kuulkaa – eikö kenkään teistä ole nähnyt lehtorin sivu astuvan?"