Victoria Benedictsson - Äiti

"Käyn haudan partaalla jo, kirjoittaessani näitä rivejä. Tunnen ettei ole minulle suotu viimeistellä työtäni, jonka toivoin valmiina voivani jättää, ja johon suunnittelu selvänä kuvastui mielessäni, vaikka sairaus esti minua antamasta työni ajatukselle muotoa sillä uutteruudella ja voimalla, jota sellainen työ vaatii. Mutta, kun tehdessäni viimeistä puhdistusta kirjallisessa kuolinpesässäni, nämät omistamani ainekset tuntuivat liian arvokkaille joutavina vain poisviskattaviksi, valitsin keinon, pikaisesti ja muutamin piirtein muovaella rungon siihen, mitä olin aikonut täyttää ja tehtyäni tämän, jätän veistimen sille, joka on nuori ja jolla on ne voimat, jotka minulta puuttuvat. Antakoon hän eloa tälle hengettömälle raaka-aineelle, jonka täten jätän hänelle."

Koska ei ole tämä ensi kerta kun yhdessä työskentelemme, ja koska ei ole pienintäkään kohtaa, jossa toisiemme ymmärtäminen olisi meille mahdotonta ja jossa toisen täytyisi hyljätä mitä toinen on tehnyt, niin toivon, ettei hänellä ole mitään syytä luopua tämän kirjallisen testamenttini perintöoikeudesta.

Näillä sanoilla, jotka löytyvät Ernst Ahlgrenin jälkeenjättämien paperien joukossa, parilla paperipalalla, kääreessä, jonka päällä salakirjoituksella kirjoitettuna luetaan: Kuoltuani – jätän minä "Äidin" yleisön käsiin.

Kööpenhaminassa marraskuulla 1888.

Axel Lundegård.

Keskusasemahuoneen etehisessä seisoi kaksi nuorta miestä katsellen ulos torille, joka tänä sumeana lokakuun aamuna näytti kolean yksitoikkoiselta. Harvakseen liiteli lumihiutaleita alas, kiinnittyen puolisulaneina ikkunaruuduille ja juosten kiemurtelevina purosina pitkin huurteista lasia.

"Se harmittaa minua", lausui toinen heistä ikäänkuin jatkona ennen alotetulle keskustelulle. "Siksi vaan, että hän on äitini, katsoo hän itsellänsä olevan oikeuden tunkeutua minun asioihini. Hän vaatii tuttavallisuutta ja luottavaisuutta, tuo vieras ihminen, jota en tunne; hän on pyytävä rakkautta ja hellyyttä ja miksi kaikeksi sanottaneenkin sitä, jota äidit vaativat kilteiltä pojiltaan. – Sillä hän luulee tietysti, että olen hyvä poika! niinhän äidit aina luulevat – ja hän ei edes tunnekaan minua. En ole nähnyt häntä moneen herran vuoteen; hän on minulle yhtä vieras kuin tuo mulattinainen, joka hänellä on mukanaan.

"Sano – käsitätkö nyt, että tämä on kiusallista?"

"No kyllä."

"Täytyy siis poimia hänestä pois vaan toinen turha toive toisensa perästä."

Toveri katsahti häneen veitikkamaisesti naurahtaen.

"Et sano tuntevasi häntä", sanoi hän. "Mutta kun kaikki hyvin käy, niin kukaties saatkin pienen kelpo äidin näin vaan lahjaksi vanhoilla päivilläsi."

"Pienen? Hän on kolme kyynärää pitkä. Hän on vaellellut ympäri maailmaa anatoomisen kokoelman kanssa. Voithan ajatella millaiseksi ihmisen täytyy tulla kierrellessään maailmaa parisen kymmentä vuotta, näytellen anatoomista kokoelmaa. Ylimyksetär kyllä – pinnalta. Mutta sisältä? Minua väristyttää. Sisältönä varmaankin tuota suurkaupunkilaisten julkeutta, joka on hyvin tavallista sirkustaiteilijoissa ja sen semmoisissa. Ja kenties päälle päätteeksi rahoillaan ylvästelemistä, sitä, joka tavallisesti jää kuonaksi sitte, kun rikkaus on loppunut. Huu!.. Tuota kehastelemista kaikella sillä, mitä on omannut ja mitä on ollut, mitä on syönyt ja mitä on juonut ja mitä kaikkea on nähnyt…"

Toinen kuunteli hymyillen vaan yhtä hyväntahtoisesti.

"Se on oikein! Kuvittele vaan äitiäsi aika paholaiseksi, sen hauskempi on hämmästyksesi huomatessasi sitte, että hän onkin vain aivan tavallinen tusina-äiti, joka ei hennoisi tehdä pahaa kissallekaan."

"Muistan kuinka ennenmuinoin jonkunmoisella hämmästyksellä ihailin hänen pukujansa ja mielestäni oli hän niin ulkomaalaisen näköinen. Ei silloin ollut ymmärrystä ajattelemaan, että tuo kaikki voi hyvinkin peittää tyhjyyttä, jopa raakuuttakin. – Nuot siteet, joita vastaan koko luonto nousee, ovat kerrassaan inhottavia."

"No – herranen aika – siteet? Eihän sitä nyt toki koko elämänsä ajaksi ole sidottu siltä, vaikka sattuukin äiti elämään."

"Mutta kun hänellä nyt kerran ei ole ketään muutakaan kuin minä!" äännähti harmistunut poika kärsimättömästi. "Hänen isänsä on kuollut ja muitakaan sukulaisia ei hänellä ole."

"No, mitäpä sitte! Monen kyllä täytyy olla yksinään ja elävät he kumminkin."

"Mutta jos hän ei sitä voi! Kuuluu kyllä lapselliselta, mutta mielestäni kumminkin on velvollisuuteni pitää hänestä huolta. Ja siinäpä se juuri onkin pula – sillä tuo huolenpito tulee minua kiusaamaan ja myöskin se, jos en taas hänestä välittäisi."

"No, kyllä myönnän että tämä on tuskallinen asema. 'Mutta kyllä tästä vielä selvitään, sanoi se, jolla oli tukka tulessa'."

Samassa tuli kolmas nuori mies rappuja ylös, tervehti heitä, ja pian sai keskustelu toisen suunnan.

Pohjoiseen päin rientävässä pikajunassa, joka tulla kolisti aamu-usvan läpi, istui äskeisen keskustelun esine erään toisen luokan vaunun nurkkaan painautuneena.

Katsellessansa ulos ikkunasta kävi kylmä puistatus hänen ruumiinsa läpi ja hän kohotti pitsiliinansa korkeammalle kaulansa ympäri. Ainoana matkatoverina oli hänellä vanha mulattinainen, joka monin tavoin irvistellen koki saada matkaremmiä ulottumaan tyynyjen ja vilttien ympärille. Kun se vihdoinkin oli onnistunut, asettui hän istumaan hiljaa sohvalle vastapäätä emäntäänsä, tuijotellen hänkin ulos harmahtavien ikkunaruutujen läpi.

Emäntä näytti olevan noin kolmen – neljänkymmenen vuoden vaiheilla.

Iho oli tasainen, pronssinvärinen, jonka hieno kalpeus antoi sille oranssi-vivahduksen. Hän oli unettomuudesta ja kivihiilisavusta väsyneen näköinen. Musta, pukeva matkamyssy oli lujaan painettu korkean otsatukan päälle ja niskasta valui harso väljänä leuan alle, ikäänkuin suruharsokehystä noiden ankaroiden kasvojen ympärillä, joista pari, syvällä olevaa ruskeaa silmää katseli tummina, synkän ja päättäväisen näköisinä.

Hän istui ilman päällysvaatetta, yllään oli vaan musta verkanen matkapuku. Vartalo oli voimakas osottaen terveyttä ja kestävyyttä, puku solui hyvin sen muotojen mukaisesti ja hänen asennossaan, sellaisena kuin hän siinä istui, oli hienoutta ja luonnollisuutta.

Kun juna pysähtyi ja ovet avattiin, hyppäsi hän notkeasti ulos vaunuista ja loi etsivän silmäyksen ympärilleen.

Poika kulki aivan hänen ohitsensa, mutta tulija ei häntä tuntenut.

Tuokion tarkasteltuaan sivulta äitiään, kääntyi hän ja tervehti:

"Äiti?"

"William?"

He pudistivat kättä, kuten kaksi tuttavaa, jotka aivan odottamatta tapaavat toisensa.

"Et tuntenut minua enää?"

"En, parta muuttaa niin."

"Minulla on hevonen odottamassa."

He menivät yhdessä ulkokäytävää kohti. Mulatti seurasi jälestä, kantaen matkakapineita.

"Ajat kai Grandin hotelliin?" jatkoi poika keskustelua heidän tavaroita odotellessaan.

"En, johonkin halvempaan."

"Brunkebergin torille sitte", sanoi hän ajurille samalla kun hän astui vaunuihin, istuutuen äidin viereen. Musta palvelushenki oli jo asettunut istuimelle.

Molemmat nuoret miehet, jotka olivat etehisessä, läksivät yhdessä kaupungille päin.

"Kuka se oli, jota vastassa Ville Zimmermann oli?" kysyi viimeksi tullut, pitkäsäärinen, muljosilmäinen olento, jonka huulet eivät tahtoneet riittää peittämään hampaita, ja josta syystä hän saikin vaeltaa maailmassa ainainen kummastuksen leima kasvoillaan.