Victoria Benedictsson - Kertomuksia
Здесь есть возможность читать онлайн «Victoria Benedictsson - Kertomuksia» — ознакомительный отрывок электронной книги совершенно бесплатно, а после прочтения отрывка купить полную версию. В некоторых случаях можно слушать аудио, скачать через торрент в формате fb2 и присутствует краткое содержание. Жанр: foreign_antique, foreign_prose, на финском языке. Описание произведения, (предисловие) а так же отзывы посетителей доступны на портале библиотеки ЛибКат.
- Название:Kertomuksia
- Автор:
- Жанр:
- Год:неизвестен
- ISBN:нет данных
- Рейтинг книги:5 / 5. Голосов: 1
-
Избранное:Добавить в избранное
- Отзывы:
-
Ваша оценка:
- 100
- 1
- 2
- 3
- 4
- 5
Kertomuksia: краткое содержание, описание и аннотация
Предлагаем к чтению аннотацию, описание, краткое содержание или предисловие (зависит от того, что написал сам автор книги «Kertomuksia»). Если вы не нашли необходимую информацию о книге — напишите в комментариях, мы постараемся отыскать её.
Kertomuksia — читать онлайн ознакомительный отрывок
Ниже представлен текст книги, разбитый по страницам. Система сохранения места последней прочитанной страницы, позволяет с удобством читать онлайн бесплатно книгу «Kertomuksia», без необходимости каждый раз заново искать на чём Вы остановились. Поставьте закладку, и сможете в любой момент перейти на страницу, на которой закончили чтение.
Интервал:
Закладка:
Tänne kokoontuivat lopuksi kaikki ne aviomiehet, jotka olivat streikanneet siitä syystä, että talousrahat eivät ruvenneet riittämään, taikka että lattioiden peseminen kesti liian kauan, taikka että keskustelu puolison kanssa sai jonkun ikävän käänteen.
Jälkisäkeenä heidän kiivaimmissa kapinapuheissaan oli aina tämä: "sitte syön iltaseni hotellissa". Se naula se veti. Ja kun se ei kerran auttanut, niin silloin ei auttanut mikään. Kaikissa tapauksissa saihan hyvän illallisen ja tiesihän näyttäneensä, että oli herra talossaan.
Joka ilta oli noin neljä, viisi herraa siellä illallista syömässä, mikä osoitti, että kapinanhenki oli saanut erittäin suuren vallan Fairbrookin miehissä.
Mutta nyt olivat – kuten sanottu – Tom Millnerin päivät päättyneet. Elämänsä viime aikoina oli hän aivan hämmennyksissä. Hän istui nurkassa, katsoi kieroon nenälatvansa sivu ulospistettyyn kieleensä. Sen päälle oli pudonnut karvoja, hän sanoi ja tahtoi poimia ne pois. Hänellä ei ollut aikaa puhua kenenkään kanssa kuin hyvin niukasti vaan. Silloin tällöin hän jonkun sanan sanoi ja katsahti ylös punasuonisilla silmillään, samalla kertaa totisena ja hajamielisenä, ikäänkuin häntä olisi hyvin haitannut se, että häntä työssään häirittiin. Ja sitte hän taas jatkoi vyyhteämistään. Hän veti esiin pitkiä karvoja – kuten näytti – hän katseli niitä, hän piti niitä päivänvaloa vasten ja mittasi niiden pituutta, hän katsoi niiden jälkeen, kun ne lattialle painuivat, ja kaiken tuon hän teki niin luonnollisesti, että katsojankin teki mieli uskomaan noitten karvojen olemassaoloa. Hän irvisteli niin pahasti, hän veti pois kasvonsa, joissa näkyi sellaiset inhon värähdykset, että olisi voinut vannoa, että hän todellakin tunsi noiden karvojen kutkutuksen ulospistetyssä kielessään.
Kun hän vihdoin muutamien päivien perästä pääsi noista karvoista, alkoi hän kulkea ympäri lattiaa ja keräillä silmäneuloja. Hän taivutti paksua ruumistaan niin, että luuli hänen selkänsä katkeavan. Hän hypisteli neuloja suurilla tylppäisillä sormillaan, neulat eivät tarttuneet, ja hän hypisteli taas; hän oli aivan väsymätön, ja hän nauroi hupsua nauruaan joka kerran, kuin luuli saaneensa jonkun.
Niin, ja lopulla hän sitte kuoli. Ja nyt hän oli kannettava pois. Suuret hautajaiset tulivat olemaan muutamia päiviä myöhemmin, kun oli ennätetty järjestää kaikki niin juhlalliseksi kuin mahdollista. Tänään oli vaan hänen kaikkein parhaimpia ystäviään mukana kulkemassa, ja ainoastaan sentähden, ett'ei arkku olisi yksin kulkemassa. Muutoin ei ollut mukana lukkaria eikä pappia, eikä kellojakaan soitettu. Tuo kaikki kuului hautajaispäivän ohjelmaan, ja silloin oli koko Fairbrook osoittava kunnioitusta Tom Millnerin muistolle.
Oli tuulinen talvipäivä, satoi ja lumi oli likaista. Siksi eivät ukot olleet pukeutuneet korkeihin hattuihin, vaan turkkeihin ja talvilakkeihin.
Oli iltapäivä, kun he lähtivät, ja aurinko oli juuri laskenut. Lumi loi kylmän ja harmahtavan valon kaikkeen. Omituinen näky se oli, kun tuo pieni joukko vanhoja miehiä kulki pitkin tietä hitaasti liukuvan reen jälessä. Ne olivat kuin joukko suuria kömpelöitä eläimiä, jotka päät painuneina seurasivat kuollutta toveria, jota kuletettiin pois.
Kun arkku oli pantu kappeliin, palasi tuo pieni joukko surutaloon kestittäväksi. Totia, punssia ja sikareja tarjottiin yhdessä suuremmista sivuhuoneista alakerrassa.
Siellä tuoksusi lämmin, hieno konjakki. Yksi ja toinen sytytti sikarinsa. Jotkut puhelivat, mutta niin hiljaa, kuin olisivat omia ääniään pelänneet, toiset istuivat ääneti, tuijottaen eteensä tylsin katsein. Vanhat totiveteraanit eivät olleet totituulella.
Rikas räätäli kurpisti kerran toisensa perästä silmänluomiansa päästäkseen kyyneleistään. Ukko Pebblestone istui ja piteli totilasiaan molemmin käsin, kiikuttaen samalla yläruumistaan edes ja takaisin. Kaikissa noissa kasvoissa oli jotain yhtäläistä. Se oli velttous, pullakkuus, punasensinervä väri ja paisuneet nenät. Mutta tämän lisäksi oli vielä tullut jotain muuta, jota jokainen koetti salata, ja joka oli syynä siihen, ett'ei kenenkään katse uskaltanut toisen katsetta kohdata. Se oli jotain mykkään, hämmästyneesen kysymykseen vivahtavaa; se oli eläimen tyhjämielinen kuolemanpelko.
He olivat juoneet hautajaisissa, pelanneet korttia hautajaisissa, hyrränneet surutaloissa kuin lämmenneet kärpäset; sillä muiden kuolema, mitä se heihin koski! Mutta tämä oli enemmän kuin surutalo ja hautajaiset; suuri raskas käsi oli iskenyt heidän keskelleen; Tom – heidän seuransa sydän – oli saanut "seurata mukana". Ja se käsi oli iskevä uudestaan, ja oli osuva, sen he tunsivat nyt.
Tom Millnerin kuolema oli enne heille kaikille.
Sellainen seura! Ne olivat Fairbrookin alkuasukkaita. Parikymmenisen vuotta takaperin olivat he kaikki toimeliaita liikemiehiä taikka kelpo käsityöläisiä. Nyt olivat enimmät heistä kapitalisteja, jotka eivät enää liikettä hoitaneet, vaan pitivät huolettomia vanhojapäiviä oman mielensä mukaan.
"Ei, totta tosiaankin", sanoi ukko Pebblestone vihdoin ja nousi ylös, "ei totta tosiaankin … ei tämä vetele. Tuntuu kuin olisi tulppa kulkussani. En saa mitään alas… Kun ajattelee tätä kuolemantapausta! Hän ei ollut enempää kuin kuudenkymmenen vuoden vanha, neljää vuotta nuorempi minua. Ja me näimme hänet kaikki tässä huoneessa juuri kuukausi takaperin, terveenä ja ripsaana, ja lystikkäin ja pirtein hän oli meistä kaikista", – tässä niisti puhuja nenäänsä ja muutamasta nurkasta kuului nyyhkäys – "mutta niin se on: sitä tietä meidän kaikkein on mentävä; tänään terveenä, huomenna kuolleena… Fairbrookista ei enää tule sitä, mitä se on ollut – ei koskaan enää!
"Saatte nähdä ja sanoa mun sanoneeni! – Jos emme tienneet, mikä mies Tom Millner oli, niin saamme nyt sen tietää… Minä en voi, minä en voi." – Hän katsoi totilasiinsa ja pudisti isoa päätänsä. – "Tämä on enemmän kuin tavalliset hautajaiset, tuntuu kuin olisi itsensä kirstuun pannut. Nyt minä menen kotiin; te muut saatte tehdä miten tahdotte."
Ne, jotka olivat istumassa, nousivat. Kaikista tuntui, kuten ukko Pebblestonesta, että jotain oli mennyt sijoiltaan, joka ei koskaan voinut entiselleen tulla; siksi heidän mieltään painoi, siksi eivät pakinat, jotka itsestään olivat rauenneet, enää voineet vauhtiin päästä. He ottivat lakkinsa, heittäen toisiinsa arkoja silmäyksiä; sitä salaista pelkoa, joka hiipi heidän keskellään, ei kukaan uskaltanut mainitakaan, se vaan piilotteli tyhjissä alakuloisissa mielissä.
Ja ääneti he lähtivät sieltä.
Niin kauan kun Tom vielä eli, oli kaikkialla vallinnut tottumuksesta syntynyt turvallisuus; he olivat tunteneet itsensä levollisiksi, tapahtuipa sitte vaikka mitä. Mutta nyt tuntui kuin jokin sulku olisi auennut, nyt tuntui kuin uusi aika murtautuisi heidän päällensä ja huuhtoisi pois sekä heidät että sen, mikä heihin kuului – uusi aika, jota he eivät voineet ymmärtää.
1886.
Odotushuoneessa
Ei hänellä ollut tohtorinvaltuuskirjaa, tuolla meidän tohtorinnallamme, mutta kauan ja menestyksellä hän oli tointaan harjoittanut, ja se olikin meidän – hänen sairastensa – mielestä paras valtuuskirja.
Minä olin ensiksi tulleita, mutta kun siellä rouvamme luona jo oli ihmisiä, istuuduin odotushuoneesen aikaani odottamaan. Istahdin hänen vastaanottohuoneensa oven viereen, ja toisella puolellani oli vilvakka ikkuna, jonka koristeena oli kaksi riviä ruukkukasveja, korkeita ja reheviä, sillä eukko oli aimo kukkienviljelijä.
Huone oli pitkä ja kapea, rivi tuoleja oli yhdellä seinällä ja toisella vanhanaikuinen sohva. Vähitellen tulivat sairaat, yksi kerrallaan; outoja he olivat täällä, sen näki heidän epäröivistä katseistaan, kun he hiipien tulivat ovesta, hiljaisina ja juhlallisina kuin kirkkoon. Jokainen istuutui odottamaan vuoroansa. Köyhiä raukkoja ne näkyivät kaikki olevan, niin että maaseutulainen näytti koko mahtavalta tässä seurassa. Tuo tuntui niin oudolta ja omituiselta. Luulenpa, että nautin siitä.
Читать дальшеИнтервал:
Закладка:
Похожие книги на «Kertomuksia»
Представляем Вашему вниманию похожие книги на «Kertomuksia» списком для выбора. Мы отобрали схожую по названию и смыслу литературу в надежде предоставить читателям больше вариантов отыскать новые, интересные, ещё непрочитанные произведения.
Обсуждение, отзывы о книге «Kertomuksia» и просто собственные мнения читателей. Оставьте ваши комментарии, напишите, что Вы думаете о произведении, его смысле или главных героях. Укажите что конкретно понравилось, а что нет, и почему Вы так считаете.