Jeremias Gotthelf - Miten Uli-renki tulee onnelliseksi

Mutta tämä asiain huono tila ei vallitse ainoastaan maalla, vaan alkaa yhä enemmän päästä myös kaupunkeihin. Nykyjään ei ole enää tarjolla vuokraajalle pienoistakaan tupaa palvelustyttöjä varten. Rakennetaanpa suuria talojakin, joihin laitetaan vain koirankoppeja tahi koirankopin tapaisia kojuja palvelusväelle, ei ihmisasunnoita. Vaan kuten kaikella on seurauksensa, niin on tälläkin, ja on taloja, joihin juuri tämän pahan puutteen vuoksi ei nykyjään saada kunnollisia palvelijoita eikä tulla koskaan saamaankaan, jos ei tätä vikaa paranneta. Uskottakoon pois: suuren siunauksen tuottaa talolle sellainen tupa, missä renkiparalla, joka pitkän viikon on ollut ulkosalla, on ainakin sunnuntaina valoa ja lämmintä, sija pöydän ääressä, kunnon kirja, etenkin raamattu, ja ehkäpä kirjoitusvehkeetkin. Täytyyhän muistaa, etteivät palvelijatkaan toki koiria ole; kuta halveksuvammin heitä kohdellaan, sitä ilkeämmiksi he tulevat, ja ellemme käyttäydy heitä kohtaan inhimillisesti, alentuvat hekin yhä enemmän eläimiksi.

Tämä tukaluus oli Ulinkin vastuksena. Hän olisi halunnut viettää sunnuntai-iltapäivät kotona, mutta mitäpä hän siellä tekisi? Ne kävivät hänelle pitkiksi kuten aamupäivät Bucheckbergissä Samihansen päivätyöläisille, 11 11 Vertauksen aihe tuntematon. Suom. jotka ne alottivat suuruksella kello viisi aamulla ja välipalaa puraisematta lopettivat ne kello kaksi murkinalla. (Me uskallamme lyödä vetoa, että yllämainittu on koko Bucheckberg 12 12 Bucheckberg, Solothurnin piiriä, rajoittuu etelässä (Sonnseite) Bernin piiriin. – Sonnseitessä ainoa paikka, missä eletään niin Pariisin muotiin.)

Kerran näki isäntä Ulin seisoskelevan päätyräystään alla toinen jalka jo kynnyksen ulkopuolella, kuitenkaan ulos lähtemättä. Kun isäntä oli Ulia kauan katsellut, kysyi hän viimein: "Mikäs sinulla on? Olethan kuin tervaan tarttunut, etkös pääse liikkeelle?" "Niin, isäntä", vastasi Uli; "minua jokin repii, raastaa ulos ja toinen sisään, eikä toinen voita toista, minulla on paha olla, olen kuin kiroissa. Kun minua joku auttaisi joko ulos tai sisälle! Minua paleltaa paraikaa niin etten tunne jalkojani jaloiksi ollenkaan." Isäntä nauroi ja kysyi: mikähän ihme se häntä sillä tavoin niin edestakaisin raastaa; Ulin pitäisi puhua suunsa puhtaaksi.

"Voi isäntä, minulla on niin hirveän ikävä, en tiedä ollenkaan mitä tekisin ja minä tuumin tässä jo lähteä vähän seurapaikkoihin. Mutta minä tunnen vain yhden paikan ja tiedän, millaista elämää siellä pidetään, vaan en tiedä, miten sieltä palaan; silloin minä rupesin ajattelemaan: parempi on kun jään kotiin. Mutta mitäs minä teen kotona? En jaksa maata, en siedä olla tallissa ja ulkona puhaltaa tuuli, niin että melkein napit nutusta lentävät. Tuuli ajaa minut kamarista, ei antaisi olla kotona. Mitähän minä tekisin, isäntä?"

"Oletpas hölmö poika", sanoi isäntä. "Mikset älyä mennä tupaan? Siellä on lämmin uuni, tuuli ei sinne käy ja eipä haittaisi jos joskus lukisit vähän kirjaakin."

"No, enpä oikein tiedä, miten on sen tuvan laita", sanoi Uli, "tokko kaikki lienevät ihan mielissään siitä että minä menen sinne istuskelemaan; yritin tässä kerran sitäkin ja minusta tuntui kuin olisin ollut siellä kaikkien vastuksina."

"Vai niin, sehän on merkillistä", sanoi isäntä. "Kun se kerran minusta on paikallaan, niin tottakai se lienee muistakin."

"Epäilenpä vähän", sanoi Uli, mutta tuli kuitenkin tuulesta isännän jälestä tupaan. Kumminkin oleili hän siellä levottomana kuten kylässä eikä oikein tiennyt minne ruveta istumaan. Asettui viimein pöydän alapäähän ja isäntä antoi hänelle raamatun, joka oli pöydän ylänokalla ja näytti hänelle vielä useita kirjoja, joita oli kaapin päällä, ja sanoi, että jos hän ei milloin sitä yhtä ja samaa aina jaksaa lueskella, saa hän ottaa noista muista sen mikä miellyttää. Pöydän päässä penkillä hievahtamatta istua jököttäen alkoi Uli lukea; mutta silloin oli hän piikatyttöjen tiellä. Toinen tahtoi asettaa juuri siihen paikkaan, missä Ulilla oli raamattu, vesimaljan, mitä hän käytti tukkaansa kammatessa; ja kun Uli siirtyä köntisteli syrjemmälle, lätkäsi toinen esiliinansa juuri siihen, missä Uli nyt oli. Ja kun Uli asettui vielä kauemmaksi, olivat hänen koipensa tiellä ja tytöt nurisivat, etteivät he pääse vastuksetta liikkumaan pöydän lähitteillä. Silloinpas alkoi Ulikin ladella vaatimuksiaan: hänellä oli ihan yhtä hyvä oikeus olla täällä kuin tytöilläkin: isäntä itse oli käskenyt häntä tänne tulemaan ja hänen mielestään oli raamatun toki saatava yhtä hyvä paikka pöydällä kuin kuluneen esiliinaretaleenkin. Mutta tytöt sanoivat: mitäpäs isännästä piitata. Koko heidän täälläolo aikanansa eivät rengit olleet tuppautuneet tukkimaan heidän paikkojaan pöydän ääressä. Olisipa hassua, jos isäntä alituiseen rupeisi tässä uusia muotia ottamaan ja jos tyttöjen pitäisi pitkin päivää haistella lehmänlantahousuja; kyllä riittää sekin, että he kärsivät niitä syödessään. Tämä asia ei kuulunut isäntään, siinä ei ollut hänellä mitään käskemistä. Uli sanoi että isännällä on kai täällä yhtä paljon käskemistä kuin puolen batzin piioillakin ja että hän kyllä tietää, etteivät hänen housunsa haise lainkaan niin pahalta kuin ne, jotka joka yö ovat piikain nenän luona.

Niin he kinasivat kunnes emäntä tuli pikkutuvasta ja sanoi: tämähän nyt on kiusallista. Arkina ei sellainen kuin hän jouda katsomaankaan kirjaa, ja kun sitten sunnuntaina viimein tahtoisi ottaa ja lukea niinkuin pitäisi, niin ei saa niin hetken rauhaa. Ennen ei oltu sellaisia oltu, palvelijat tiesivät mikä sopi, mikä ei. "Antakaa nyt anteeksi, emäntä", sanoi Uli, joka yskän hyvin ymmärsi; "isäntä minua käski tänne tulemaan, en minä itsestäni olisi tullutkaan, mutta voinhan minä lähteäkin." "Älä huoli, Uli", sanoi emäntä kun kuuli isännästä mainittavan, "enhän minä ole sinua menemään käskenyt; mutta kinaamista minä en siedä, ja te voisitte antaa toistenne olla rauhassa. Kun minä kerran luen, en minä siedä kuulla jankkaamista." Kinaaminen loppui; mutta ei ollut Ulin oikein hyvä olla tuvassa, hän oli hyvillään, kun ruokinta-aika tuli ja hän saattoi lähteä ulos. Ulkona tapasi hänet isäntä, joka palasi kävelyltään, ja kysyi häneltä: mitenkäs hänen iltapäivänsä nyt oli kulunut. Ka mikäs, sanoi Uli, raamatun lukeminen oli niin hyvä ajan kulu ettei ollut uskonutkaan; mutta, hän ei oikein tiennyt, hänestä näytti sittenkin siltä kuin hänen ei pitäisi olla tuvassa. Oliko kuka käskenyt häntä ulos, kysyi isäntä. No, ei juuri, sanoi Uli, mutta oli muuten sen huomannut. Muuta ei isäntä tiedustellut; vaan kun hän tuli sisään, sanoi hänen vaimonsa: tuotahan hänen vain piti kysyä, vaan mies ei saisi suuttua: mikähän miehen päähän oikeastaan oli pälähtänyt, kun antaa rengin tulla tupaan sunnuntai-iltapäivänä? Ei heillä mokomaa oltu nähty ennen. Missä sitä sitten oikein oleskelee, kun sellainen köntys on tiellä joka penkillä; ja jos sattuu tulemaan vieraita, niin missä niiden kanssa saa asioistaan keskustella kun tupa on täynnä palvelusväkeä? Kesällähän kyllä voisi mennä takatupaankin, mutta talvella on se liian kylmä, täytyy olla vieraiden kanssa eteistuvassa, jossa muuten on paljon hauskempaakin kun sinne paistaa aurinko koko päivän. Isäntä oli kuunnellut totisena emännän puhetta ja sanoi sitten: "No kuules nyt eukko minuakin, äläkä sinä nyt puolestasi suutu, kun sanon mitä minä olen päättänyt. Jo tuolla kuleksiessani sitä aprikoin ja se tuntui minusta paljon tärkeämmältä kuin mitä alussa ajattelinkaan." Nyt kertoi hän, millaisena hän ihan sattumalta oli tavannut Ulin ja miten hän sitten säälistä oli käskenyt Ulin sisään; sillä onhan ihan hirveää, kun rengillä ei ole mitään kunnollista olinpaikkaa ja että hänen täytyy lähteä huonoon seuraan pelkästään jossain ollakseen. Tätä oli isäntä miettinyt ja asia oli ruvennut tuntumaan hänestä yhä vakavammalta ja vakavammalta. Nykyjään ei renkimies pääse ottamaan niin kirjaa käteensä, ei piirtämään joskus niin kirjainta. Kaiken koulussa opitun hän unohtaa, ja kun hänen taitonsa joskus tulee kyseeseen tai jos hän saa lapsia, niin osaa hän tuskin lukea painettua, sitä vähemmin kirjoitusta. Näin ei hän voi kartuttaa älyään pisarallakaan ja unohtaa kokonaan olevansa ihminen. Ja olipa isäntä vielä muutakin ajatellut. Joka kerta kun palvelijat palaavat kyliltä kotiin, palaavat he niskuroivina; ne tekevät toisensa niskureiksi. "Jokainen emäntä niiltä urkkii, niitä yllyttää ja muutamat viettelijät osaavat tekeytyä palkollisia kohtaan niin hemmetin helliksi, että on jo kauan tehnyt mieleni antaa houkuttelijoille sellaista vastamyrkkyä, että sen vaikutus tuntuu koko maailmassa. Siksi ajattelen, että olisipa hyvä, jos palkollisia voisi pysytellä ilman käskyjä ja pakkoa kotona! Ja jos he kotona tulisivat vielä järkevämmiksikin ja oppisivat näkemään, mikä on heidän omaa hyväänsä, niin oltaisiinpa ihan taivaassa." "Älähän noin, Johannes", sanoi emäntä, "henkäisehän toki välillä, ihanhan sinä olet tukehtua kuten meidän rovasti, kun sekin pousaa liian kiihkoisasti. Vastenmielistä on minusta ruveta uusia tapoja ottamaan; ja missäs me itse sitten oleskelemme? Meillä ei ole niin rauhan kolkkaa, missä olla kahden; aina olisi mokoma köntys tiellä kun haluaa puhua omista asioista, eihän näet niistä ole aikaa viikolla lainkaan puhella." Johannes tuumi, että onhan heillä pikkutupa tahi voisihan sunnuntaiksi lämmittää takatuvan, sopisihan palvelijain siellä hyvin olla silloin kun heitä ei voi pitää asuintuvassa. "Mutta mitäs ihmiset sanovat, kun me näin rupeamme uusia tapoja ottamaan?" sanoi emäntä. "Voi muori rukka", sanoi Johannes, "etkös tiedä, että ainahan ihmisillä on sanomista otti sitten vanhoja tai uusia tapoja? Ihmisten puheilta ei säästy, teki sitten mitä tahansa; mutta niistä pääsee vähimmän purtuna kohtelemalla niitä kuten koiria, tietysti en tahdo heidän kunniaansa loukata: purevat pahimmin niitä, jotka enimmin pelkäävät." "Mutta Johannes, ajatteleppas lapsia? Niiden täytyisi aina oleskella palvelusväen parissa, ja tiedäthän sinä, miten paljon rumaa he silloin oppivat. On aivan kuin – Jumala sanani anteeksi antakoon! – piru heitä riivaisi puhumaan lapsille kaikkein ruminta." "Mutta, eukkoseni", sanoi Johannes, "ethän sinä kuitenkaan voi estää lapsia olemasta palvelusväen parissa. Jos lapset eivät tapaa palvelijoita tuvassa, juoksevat ne niiden luo talliin; ethän aina ehdi sitä ajatella. Juuri äsken näkyi kaksi olevan Ulin luona. Mutta meidän kuullen tuvassa latelevat ne kai paljon vähemmän rumuuksia kuin tallissa. Ja minusta on paljon parempi, että lapset ovat palvelijain parissa tuvassa näiden askarrellessa jotain järkevää, kuin raitilla, minne ne kotiin tullessaan tavallisesti ilmestyvät siinä siivossa kuten heitä olisi raahattu risukossa ja likarapakossa." Emäntä tinkaili vielä jos jotakin, mutta myöntyi viimein kuitenkin, ja Johannes pani käytäntöön uuden tapansa, joten hänen renkinsä saivat sunnuntaina ja pyhäaattoina olla rauhassa lämpöisessä, valoisassa huoneessa. Kyllähän sitä tosin joka kerta oltiin nyreillään, kun tarvittiin iltasella kahta tulta. Emäntä oli ihan kuin puulla päähän lyöty, kun isäntä pani tulen toiseenkin lamppuun, jotta renki näkisi lukea kalenteria. Monissa paikoin saavat rengit mennä nukkumaankin ilman valoa, ja nyt sytytti Johannes lampun pelkästään rengin ajan kuluksi. Mies oli emännän mielestä ihan loukannut hyviä tapoja.