Arto Paasilinna - Hirtettyjen kettujen metsä

Väin synti on jäänyt jäljelle.

Erämaaetsivä Hurskaisen epäileväinen mieli pakotti hänet ajamaan eräänä pimeänä talvi-iltana Kuopsuvaaraan. Hän oli alkanut pelätä ettei majuri Remeksen oleskelu hylätyllä metsäkämpällä sittenkään ollut tavanomaista turismia. Itse asiassa miehen piti olla melko erikoinen kun asettui asumaan tämmöiseen kiveliöön pahimpana kaamosaikana.

Kenties majuri oli hullu? Sinänsä sellainen ei ollut rangaistavaa. Hulluudesta ihmisiä ei voinut tuomita edes sakkoihin. Oli siinäkin laki: varomattomuudesta liikenteessä saattoi saada kolmekymmentä päiväsakkoa, mutta varomattomuudesta elämässä ei mitään.

Vaan entäpä, jos majurilla oli jotakin tunnollaan? Ettei vaan ollut taas kyse jostakin StellaPolaris -hankkeesta? Asekätkentää, sotilaallista juonittelua, vakoilua? Jospa majuri kauppasi Suomen armeijan kalustoluetteloita norjalaisille? Täältä oli lyhyt matka Norjaan, joka kuului Natoon... majuri saattoi kenenkään estämättä ajella moottorikelkalla rajan yli ja nyhtää hyvät rahat pienen suomettuneen puolueettoman maan sotasalaisuuksia kaupittelemalla! Hänen piti vaan ajaa Kautokeinoon ja sopia Pohjois-Atlantin Uiton agentin kanssa rauhallisesta tapaamispaikasta. Miljoonat kruunut vaihtaisivat omistajaa...

Oli ollut liikkeellä huhuja kultakaivoksestakin. Remes oli kaivanut Siettelön latvapurolla viime kesänä kultaa, mutta olivatko kaikki luvat kunnossa? Oliko majuri löytänyt emäkallion ja louhi kultaa ilman asiaankuuluvia valtauspapereita?

Hurskainen pysäytti moottorikelkkansa parisataa metriä ennen kämppää. Onneksi majurilla ei ollut vahtikoiraa. Nyt oli erinomainen tilaisuus tarkkailla epäilyttävän upseerin puuhia tulematta ilmi.

Poropolusi lähestyi savottaa tuulen alapuolelta. Juuri kun hän oli ohittamassa tallirakennusta, sieltä kuului vaimea yskäisy. Se ei ollut lähtöisin Remeksen kurkusta. Nainen siellä köhi, nuori nainen.

Hurskainen kurkisti sisään sontaluukusta. Äimistyneenä hän totesi että luukkuun oli asennettu kalterit. Ristikkojen takana oli todella nainen, kaunis ruskeaverikkö, pukeutunut niinkuin kaupunkilaiset. Nainen oli asettanut kynttilän palamaan pilttuuseen ja sormeili hermostuneena sätkäkonetta. Näkymä oli jotenkin kiusaavan ristiriitainen: nainen oli pukeutunut kalliisti, mutta kääri sätkää niinkuin pitkäaikaistyötön. Näytti siltä kuin nainen olisi ollut salaisissa puuhissa.

Agneta sytytti hashissätkän. Hän veti savua syvälle keuhkoihin. Aah... Poropoliisi Hurskainen näki heti että tässä sauhuteltiin huumausainetta. Ei tavallisesta nikotiinista silmät noin muljahtele.

Merkillinen juttu. Tänne erämaahan oli viranomaisten tietämättä rakennettu vankihuone, ja tässä sellissä käytettiin nyt huumausainetta. Nuori kaunis nainen siellä itseään tuhosi. Voi tavatonta, ajatteli Hurskainen. Tällaista hän ei olisi majuri Remeksestä uskonut. Tämän kaiken hän oli paljastanut ilman ilmiantoa!

Poltettuaan sätkän loppuun Agneta puhalsi kynttilän sammuksiin ja palasi kämppään ollen sen näköinen kuin olisi tullut käymälästä. Huojentuneelta hän näyttikin. Hurskainen totesi että savotta oli sähköistetty: tallissa hyrisi pieni dieselgeneraattori. Hurskainen ajatteli ettei majuri ainakaan tyhjätasku ollut, kun oli onnistunut hankkimaan tähän viheliäiseen kairaan noin kauniin naisen ja kaikki mukavuudet. Nyt poliisi käsitti minkä takia Remes ajeli pitkin tiettömiä erämaita kylpyamme moottorikelkan perässä. Tuollainen nainen tuskin tyytyi Anttilasta ostettuun muovisaaviin.

Aivan ilmeisesti majuri oli saastuttanut kauniin naisen huumeilla ja piti tätä nyt vallassaan niinkuin ilkeä vuorenpeikko suloista, avutonta keijukaista. Herroilla oli omat iljettävyytensä. Hurskainen tunsi kateuden piikin nirhivän lihaansa. Hän kurkisti kämpän ikkunasta sisään nähdäkseen mitä peliä Remes sisällä piti.

Kokkihuoneen ikkunasta Hurskainen näki että kämpässä oli muitakin naisia. Todellinen elostelija majuri näyttikin olevan. Äskeinen kaunotar jutteli iloisesti toisen, kenties vielä sievemmän tytön kanssa. Molemmat naiset olivat vähissä vaatteissa, ikäänkuin valmistautumassa revyyesitykseen. Verkkosukat, korkokengät, mustat rintaliivit... poliisi Hurskaisen kairoilla karskiintuneet silmät laajenivat ällistyksestä.

Varastohuoneen ovi avautui ja keittiöön astui ikivanha nainen. Pienikokoinen, jotenkin tutulta vaikuttava vanhus, joka oli verhoutunut kylpyviittaan. Hän oli tullut kylvystä, Remes oli siis tehnyt varastokomerosta kylpyhuoneen. Hurskainen kurkisti komeron ikkunasta sisään. Siellä todella oli se sama kylpyamme, jonka majuri oli kairaan lumikiitäjällä vetänyt.

Erämaaetsivä tunnisti pienen eukon. Tässä oli nyt takuulla sama vanhus, joka oli syystalvella kadonnut erämaahan. Naisesta oli ollut lehdissä kuvia ja uutisia televisiota myöten. Eukko olikin siis yhä elossa ja terveenä. Kehtasi vielä käydä kylvyssä niinkuin ihmiset ainakin.

Ukkoherran puolen ikkunasta Hurskainen näki viimein itsensä majurin. Tämä istui tyytyväisen näköisenä pöydän ääressä pelaamassa pasianssia. Majuri näytti pelaavan rahapeliä itseään vastaan. Turmeltunut tapa viettää aikaansa, ajatteli Hurskainen. Itsekin hän oli joskus kokeillut samaa, mutta oli aina jäänyt itselleen häviölle, joskus suuriakin summia. Kun niitä rahoja käytti, tuntui kuin olisi varastanut itseltään. Majuri siemaili välillä tölkkiolutta ja tuprutteli hoikkia sikaareja. Oli miehellä oltavat, totisesti! Elettiin kuin keisarit, ja aivan selvästi monenlaisiin rötöksiin syyllisinä. Että rikollisuus olikin niin lujassa ihmislihassa. Lakia kierrettiin ja jos ei voitu kiertää, rikottiin. Ihan niinkuin New Yorkissa.

Ihmeet eivät vielä olleet lopussa. Ihan ikkunan ääressä kasöörin pöydän ääressä istui majuria nuorempi mies, selvästi kaupunkilainen, kädessään siro vasara ja taltta. Miekkonen naputteli vasaralla pientä keltaista metallinpalaa, lohkoi siitä murusia. Pöydällä oli pronssinen maustehuhmar, kirjevaaka ja suppilo sekä litran vetoinen lasipullo. Liinalla oli keltaisia jyväsiä, joita mies suurennuslasin avulla lajitteli ja muovaili.

Kultaa, ähkäisi poropoliisi Hurskainen. Totisesti tällä kämpällä oli laittomuus huipussaan.

Hurskainen päätti järjestää laillisen ja äkillisen ratsian tällä merkillisellä savotalla. Hän latasi virkapistoolinsa, kiersi kämpän pääovelle, antoi sille reidenjatketta ja ryntäsi tupaan.

— Seinää vasten joka sorkka!

Hurskainen tutki oliko kenelläkään aseita. Ei ollut. Majuri Remeksen puukon hän irrotti vyöltä. Kun Hurskainen kopeloi Naskaa löytääkseen eukolta aseen, vanhus kimpaantui ja sivalsi poliisia ympäri korvia.

— Minua et kopeloi, kivahti Naska ylpeästi.

— Teillä näyttää olevan täällä ihan kotikutoinen vankilakin. Marssitaanpa joukolla sinne, määräsi Hurskainen. Häntä ihmetytti, mitä varten majuri Remes oli savotalle vankilan rakentanut. Mutta kaikki selviäisi aikanaan, kunhan kuulustelut pääsisivät alkuun.

Ensin Hurskainen kuulusteli Naskaa. Selvisi että nainen todellakin oli Naska Mosnikoff, karkumatkalla kotoaan ja vanhainkodista. Oli erehdyttänyt viranomaisia olemalla eksymättä erämaahan ja jättämällä kuolematta, vaikka niin oli televisiossa ja lehdistössä ilmoitettu. Vähintäänkin kuusikymmentä päiväsakkoa, arveli Hurskainen. Noin iäkästä ihmistä tuskin kannatti vankilaan panna. Lyhyestäkin tuomiosta tulisi helposti elinkautinen. Kuulustelun jälkeen Naska sai köpiteliä takaisin selliin.

Seuraavaksi Hurskainen kuulusteli molempia nuoria naisia. He olivat ruotsalaisia eivätkä osanneet puhua sanaakaan suomea. Poliisi Hurskainen oli käynyt Hyvinkäällä keskikoulun, ja sen suomalla kielitaidolla hän kykeni selvittämään, etteivät naiset olleet järin siveitä. Itse asiassa he olivat irtolaislainsäädännön alaisia. Miten lie Ruotsin lain mukaan, aprikoi Hurskainen. Tässä olisi nyt Eila Kännölle taas karkotettavaa.