Arto Paasilinna - Hirtettyjen kettujen metsä

Tarinansa päätteeksi Cristine itki hiukan. Juttu teki hänet aina niin surulliseksi, vaikkei siinä ollut mitään perää. Mutta miehille kertakaikkiaan piti aina kertoa omasta menneisyydestään, ja tästä tarinasta Cristine itse tykkäsi eniten.

Surullinen kertomus sai Remeksen sydämen melkein pakahtumaan. Hän polvistui Cristinen eteen ja kosi tyttöä alustavasti. Jos Cristine vaan jättäisi nykyiset ansionsa, he voisivat mennä vihille. Remes väitti että majurin tuloilla pieni perhe tuli jokseenkin hyvin toimeen. Surumielisesti Cristine pudisti päätään.

— Jos sinä olisit edes kenraali... silloin meillä olisi hitunen toivoa, virkkoi tyttö kyyneleet silmissään. Hänellä oli tosiaankin lujaa tahtoa ja palavaa halua vapautua siveettömästä elämäntavasta, mutta hän näki ettei suomalaisen majurin ansioitten varaan voinut rakentaa mitään pysyvää ja moraalisesti kallisarvoista.

Agnetan ja Oiva Juntusen yhteiselämä oli suvaitsevaa ja intohimoisen toverillista. Agneta oli joskus tavannutkin Oivan tämän hipoissa Humlegårdin asunnossa. Voi voi miten siellä olikin ollut hauskaa! Ainoa asia, josta Oiva Juntunen moitti Agnetaa, oli tytön tapa sauhutella huumeita. Oiva Juntunen kielsi jyrkästi polttelemasta hashista savotalla. Oiva jopa uhkasi lähettää tytön takaisin Tukholmaan, ellei tämä kykenisi luopumaan tuhoisasta tavastaan. Siitä pitäen tyttö veteli sauhunsa savotan vankihuoneessa, jonne oli helppo pujahtaa kenenkään näkemättä ja jossa sai taatusti olla rauhassa. Kun Oiva luennoi huumausaineitten vaarallisuudesta, tuhahti tyttö:

— Ydinsotaa vartenko tässä pitäisi itseään säästellä?

Agnetan suvussa oli aina pidetty tapana kuolla nuorena, mieluummin vielä viinaan ja riettauksiin kuin kunniallisesti. Agneta kehui että hänen suvussaan oli ollut huoria niin kauan kuin perimätieto jaksoi muistaa. Agnetan tädin isoäiti esimerkiksi oli ollut ilotyttönä Helsingissä 1800-luvun jälkipuoliskolla. Naista oli kutsuttu Silkki-Sylviksi, koska hän oli aina pukeutunut aitoihin silkkikankaista ommeltuihin vaatteisiin. Silkki-Sylvi oli ollut varakas ilotyttö, mutta hän ei päässyt nauttimaan vauraudestaan, sillä hän kuoli yllättäen sikiönlähdetyksessä vuonna 1881, vasta 24-vuotiaana. Agneta tiesi että Sylvi oli haudattu Helsingissä Vanhankirkon hautausmaahan, mutta kun haudalle ei koskaan tuotu kiveä, ei sitä enää voinut paikallistaa, sillä puuristi oli aikoja sitten lahonnut pois.

Naska pani merkille että Remeksen ja Juntusen rouvat olivat iloisia ja uudenaikaisia ihmisiä. Kolttamuori kyllä käsitti että nykyaikana ihmiset käyttäytyivät merkillisesti, mutta ihan kaikkea hän ei voinut sietää. Kun Agneta esimerkiksi iltaisin sonnustautui korkeakorkoisiin kenkiin ja mustiin verkkosukkiin ja tepasteli puolialastomana kämpässä, moitti Naska siitä rouvaa.

— Senkin nävökäs! Menetkö siitä pukemaan päälle! Lunssan saat ku nuin ohkasissa kamppeissa kieput.

Naska Mosnikoff oli hurskas vanha ihminen. Hän yritti opettaa molemmille ruotsalaisrouville uskonnon asioita, teetti näillä ristinmerkkejä ja laulatti kirkkoslaavia, mutta tulos oli huononpuoleinen. Tavan takaa tuvassa raikui maailmallinen nauru. Naskan mielestä iloita kyllä sai, ei sitä Jumala kieltänyt, mutta oliko pakko keikistellä puolipukeissa miesten nähden ja ryypiskellä punaisia viinejä ja polttaa alituiseen tupakkaa! Nuorten rouvien piti käsittää, ettei elämä ollut pelkkää iloa ja hupatusta.

Naska sanoi että jokaisen ihmisen pitäisi kantaa itselleen oma syntikumpunsa. Siten saisi kaikki syntinsä anteeksi ja pääsisi ikuiseen iloon niinkuin hurskaat munkit.

— Mikä se syntikumpu on, kiinnostui Agneta, joukon syntisin.

Naska kertoi että aikoinaan Petsamossa oli ollut kaksikin luostaria, Ylä-Luostari ja Ala-Luostari. Tiedettiin että Ylä-Luostarin munkit olivat hurskaampia kuin Ala-Luostarin veljet. Munkkien piti pysytellä tiukasti erossa kaikista maailman houkutuksista, kyllä kai Agneta ja Cristine sen tiesivät? No, Ala-Luostarissa oli muuan komea, nuori munkkiveli, joka yhtenä pimeänä syysyönä oli mennyt rajan yli Norjaan ja sekaantunut siellä erääseen norjalaiseen tyttöön. Seurauksena oli, että norjalaisnainen oli rakastunut munkkiin ihan tolkuttomasti. Hän oli seurannut munkkia Petsamoon ja Ala-Luostariin saakka. Oli tahtonut muuttaa asumaan luostariin.

— Ihan samaan keljaan se pyrki. Oli itkenyt ja rukoillu igumeenia päästämään sisälle. Oli luvannut ruveta vaikka nunnaksi jos huolisivat.

Hurskas igumeeni oli hurjistunut kerrassaan. Raikuvien liturgien saattelemana rakastunut norjalaistyttö oli karkotettu luostarista. Häntä oli soimattu Saatanan morsiameksi, ja ne paikat joihin nainen oli jalallaan astunut, oli pesty moneen kertaan, ja kaikki huoneet joissa nainen oli käynyt, oli kuurattu puhtaiksi ja suitsutettu pyhiksi taas. Lopulta oli vielä rukoiltu kaikilta pyhiltä, ettei saastunut nainen sentään joutuisi suoralta kädeltä helvettiin, vaan saisi viimeisellä tuomiolla mahdollisuuden sovittaa törkeät aikeensa.

Sitten oli otettu käsiteltäväksi munkki, joka oli langennut naiseen, vieläpä vierasmaalaiseen naiseen. Siinä oli munkkipoloisella syntiä kerrakseen. Hän katui viikkotolkulla, huusi ääneen armoa Jumalalta ja kaikilta pyhiltä, kiemurteli maassa, savesi itseään, repi riekaleiksi puolenkymmentä munkinkaapua näin osoittaakseen katumuksensa syvyyttä. Lopulta igumeeni heltyi ja hyväksyi hänet takaisin luostariveljien joukkoon, ei kuitenkaan enää toisten veroisiksi, vaan syntiveljeksi, jonka piti harjoittaa ikuista katumusta niin luostarin elollisessa vaivassa kuin tulevassa kiirastulessakin, jota munkille luvattiin erityisen runsaskätisesti. Merkiksi katumustyön loputtomuudesta igumeeni määräsi syntiveljen kantamaan joka päivä säkillisen multaa luostarin takapihalle. Hehdon vetoinen säkki, joka täytettiin soralla ja kivillä, oli ankaran raskas kannettava. Uskollisesti munkki täytti joka päivä säkin ja kantoi sen jalat horjuen igumeenin osoittamaan paikkaan. Pian syntisäkeistä kasvoi syntikumpu, vuosien mittaan syntimäki, joka ulottui jo luostarin räystääseen. Munkki tottui säkkien kantamiseen, hän oli suurikokoinen mies joka olisi päässyt hyville ansioille missä tahansa satamassa lastaustöissä. Kymmenen vuoden kuluttua synti-kumpu oli jo suuren talon korkuinen, mutta munkki vain jatkoi kummun korottamista. Välillä luostari sai uuden igumeenin, joka katseli mäkeä mietteliäänä. Hän päätti että ammoin tehty synti oli jo sovitettu, ettei enää tarvinnut kantaa lisää multaa ja kiviä mäkeen. Luostari uhkasi peittyä syntikummun varjoon; sekin kiirehti armahdusta.

Munkki oli kuitenkin niin perin juurin tottunut kantamiseen ettei häntä saatu vieroitetuksi siitä. Hän väitti ettei tuntenut vieläkään sovituksen tulleen, vaan syntikummun kantamista oli sielun autuuden nimissä jatkettava. Lopulta mäki oli valtavan suuri. Se kasvoi reidenvahvuisia puita ja sen harjalle johtivat portaat. Norjasta saakka sitä käytiin katsomassa. Sanottiin että jos huora nousi syntikummulle, hän palaisi sieltä siveänä takaisin. Vilkkaimpaan turistiaikaan syntikummulle kapusi satoja naisia.

— Mie kävin Ala-Luostarissa ensimmäisen kerran jo ennen naimisiinmenoa. Silloin se munkkirukka oli jo likelle yheksänkymmenen ikäinen. Vielä se raahasi joka päivä sinne ylös multaa. Talvella se ukko laski alas säkki takapuolen alla ku arveli ettei igumeeni nähny. Se oli jyrkkä ja iloinen mäki.

Kun munkki oli vihdoin kuollut säkkinsä alle, hänet oli todettu viimeinkin maallisista synneistä puhtaaksi ja siunattu niinkuin muutkin munkit. Monta vuosikymmentä kumpu sai maatua ja villiintyä, kunnes saksalaiset miehittivät Petsamon. He kaivoivat kummun laelle ilmatorjuntapesäkkeen, koska paikka oli korkealla ja koska maaperä oli helppo kaivaa. Sitten venäläiset tulivat ja räjäyttivät syntikummun taivaalle, eikä sitä enää ole.