StaVl Zosimov Premudroslovsky - PÄIVÄNÄ. Hauska totuus

– Klubi, missä amput?! – vetämällä automaattisen kiväärin, työnjohtaja hymyili.

– Miksi, paluu? – ruumiollinen erotettiin.

– mitä ajat? Kuinka on, ensin recoil ja sitten volley? työnjohtaja ja “Puh!” ottivat tavoitteensa. Hullun luoti, lentää aivan yli ja ryntää niitylle, sitoudut jäniksen taakse. Se köyhä kaveri sekä oikealla että vasemmalla, taipuu ja pomppii, ja luoti, kuten kiusallinen poraus: se lentää pois, se palaa takaisin; sitten huomaa, sitten kaipaat. Joten hän ajoi viistot metsään.

– Eh!! – Hän lausui kireästi, tarkkailemalla jänistä, työnjohtajaa ja osui maahan automaattisella koneella, kumarsi päätään. – Tämä on chacha. Turhaan he kutsuivat Abrekia.

– Kyllä, tarkalleen, chacha rypisti. – tuettu ruumiillinen.

– Älä epätoivo herrat toverit toissotilaita. – Lohdutin, yksityinen, en muista, millaisia Venäjän federaation joukkoja otin konekiväärin, ruuvisin äänenvaimentimen irti, huomasin, kuinka annan pelastushenkilön koko alueelle, mutta silti ei kiirehtiä, ja niin siemen putosi vyöltä ja ramilla, joka seisoi meille takaisin johdannaiset eli venäjäksi – munat. Paino hyppäsi noin kolme metriä huipulle, laskeutui kovaan, tyhjennettiin voimakkaasti kuin konekivääri, huusi kuin pataljoona, isäni ei, isäpuolini ja kiihdyttäen mitä tahansa kypsyvää paimenkarjaa, karkasi vuoren huipulle. Laukauksen laukaus oli jo yläosassa ja laukaisee massiivisen lumen roikkuessa, mikä johti muodostumaan lumivyöryjä, jotka liukastuivat vapaaehtoisesti kallion toiselle puolelle kiinnittäen kolmanneksen juoksevasta karjasta ja kahdeksan keltaista kylää. Uhreja ei ollut vain ihmisten keskuudessa, vaan myös paikallisten asukkaiden keskuudessa. Vaihdoimme ruokasaliin vasemmalla puolella, emme pettäneet toisiamme, kävelimme ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Lounas huono päivä!!

Hapan aterian jälkeen jatkoimme jälleen ansaittua lepoa paikallisessa mittakaavassa, jonka isäpuolellamme oli meille everstiluokassa. Kiertäen Hengen, kersantti käski häntä kiivetä korkealle kallioon reunalla, josta hän näki koko vanhan kylän, joka pysyi syrjässä lumivyöryn läpi. Tai pikemminkin hänen teehuoneessaan, jossa paikalliset kodittomat istuivat päiviä. Hänen tehtävänään oli hajauttaa vierailijat automaattisen jonon avulla paikallisen kahvilan olkikattolle pitkin tämän kätevän paikan kauppa-osan viereen.

Vanha Givi hitaasti, puristuksella, lähestyi pubia. Naapuri, joka huomasi hänet, heilutti häntä ja kutsui hänet vieraanvaraisesti pöytään. Vanha Givi ei kiinnittänyt huomiota ikään kuin kääntyisi pois, ja istuessaan nenänsä ylös istui vapaan pöydän ääreen. Rasva keski-ikäinen tarjoilija lensi häntä kohti hypätäkseen.

– Ja äitipoja, isä, wah wah, kuinka terveesi on?

– Mikä on sokea, shchto, et näe minua elossa!!

– Mitä on tapahtunut?

– Syö. Hei. murisi isoisä. – Joo?!

Rasvainen keski-ikäinen tarjoilija katsoi vanhaa Giviä kohottaen kulmakarvat ylös.

– Anna minulle grilli, joo?! Tällaisesta, terveellisestä lihasta, joka oli terveellinen ram. Puhdas leikkaus veitsellä… Terve kebab. – ojensi vasemman silmänsä ja rypisti oikean silmänsä, nosti Givin pienen sormen.

tarjoilija lensi pois. Ja sitten katon kuoriutuminen alkoi. Kaikki vierailijat ja kahvilat olivat hajallaan missä. Pelkästään vanha Givi odotti jatkuvasti tilausta. Harhainen luoti osui hattuun ja heitti sen maahan. Givi ei liikkunut Budenovsky-viiksien juurten alla. Hetken kuluttua venäläiset sotilaat haukkuivat kahvilassa.

Otimme viininahat ja kebabit raa’iksi ja paistetiksi kanssamme. Emme tarvitse rahaa. Kun kirjoitimme kaiken tarvittavan syötävän, lähdimme eläkkeelle. Givi odotti.

Huomaavat, että sotilaat olivat poissa, vierailijat ja kahvilat kiipesivat kulmista ja ottivat kumpikin vastuunsa poimien kielensä luoteja ja sylkäistäen hammaspalasia lattialle.

Rasva tarjoilija kantoi grilli jo kauan odotettua. Hän asetti tarjotin Givin nenän eteen pöydälle ja jäätyi paikallisen viranomaisen rasvan pojan telineeseen, lempinimeltään – “Hei, kyllä?!”. Givin isoisä tarttui innokkaasti grilliin ja tarttui keltaisilla metallihampailla pala paistettua lihaa. Tarjoilija hyppäsi varovasti perseeseen, heittäen puolestaan polviaan. Givi veti varta kerran. Liha vain ojensi. Hän veti puremalla hampaitaan – kaksi. Varta karkasi käsistään ja ruoski vanhaa kasvonsa, jättäen poskilleen rasvaisia raitoja ja paistetun tomaattisen renkaan kypsennetyn valkoihoisen kansallisuuden kärjen kärkeen. Hän veti sen takaisin kolmannen kerran, ja hänen seniiliset kätensä vapisivat. Ja…

– Millaista lihaa, kumia, wai?! – räjähti arvostettu Givi jean.

– Hei, isä, wai, hotelel terveellinen ram, hän puristi ruohoa vuorilla! Tuoksui raitista ilmaa, eikö niin?! ja asui sata kaksitoista vuotta.

Givi heitti hermostuneesti grilli pöydälle.

– Hei, kyllä, tiesin tämän vitsin, kun sinulla oli isäsi projektissa, eikö niin?! – Hän nousi ja unohti unohtuneen ajopuun sokeriruo’on murtuneilla solmuilla ja meni pois.

Hyvää iltaa!!!

Mutta me vuorostaan humalasimme, räjähdimme ja pääsimme taisteluun, mutta entä ilman sitä olemme ilmavoimien joukkoja? Ja aamulla meitä istuttiin jatkamaan lepoamme ja odottamaan seuraavaa matkaa huulille…

Huonon päivän aamu…

Ja menin tyttöystävän, aktiivisen muotisuunnittelijan kanssa ilman tiettyä asuinpaikkaa passi mukaan, joka on koko länsimaailma, Buturlinovkan taigakylään… In!.. Nukkuvaan valtakuntaan, jossa kaikki eivät näe rahaa ja ovat puoli unessa unesta menneestä elämästä.

Aamulla nousin, ryömin ulos pihalle ja kaipaan sinua. Emäntä käsitteli mashia aattona. Baska satuttaa ja kaatoi marjoja pihalle. Yksi ainoa kana söi heidät ja putosi elottomana. Emäntä, tyhmä, otti ja aloitti kynien höyhenet krapulalla olevalla tyynyllä, ajatteli, että leikkaaminen oli liian myöhäistä, hän kuoli itse ja leikattuna päätään liha oli jäykkä.

Samaan aikaan kana heräsi ja räpytti, tuulettaen höyheniä missä ja missä lintu sanoi krapulasta ja juoksi kalju toiselle puolelle.

– Mennään kävelylle kylän ympäri. – ehdotti käheisessä menneisyydessä mezzosopraania, ystävää, joka ryösti minua perässä.

– Tai ehkä indeksoimme? – nousevaan indeksointiin kuistilla seuraavasta vaiheesta, vastasin sushkimillä. Korkokengät olivat tunkaltaan kynnyksen yläpuolella kotelon sisällä ja veri virtaa pään päälle, mikä tiivisti kipua. Ystävä nousi seisomaan nojaten niskaani ja ajoi nenäni, kalliita kenkiä, ja jatkoi pihalta poistumista. Indeksoin alas portaita jaloilleni ja popsin hänen pelaamisen jälkeen pakarat vodkakauppaan.

– Ja typpipitoista? Kysyin ottaen sipsi ostetusta alkoholipullosta.

– Ja hänellä on isoäiti Nyurka, äitinsä suolakurkkua ja suolaa niin paljon, että riittää, että puree yritystä.

Valmistuttuaan suuntasimme paikallishallinnon puoleen, sukulaisen, joka vapautettiin äskettäin ruokavapauden ja liikkumisen riistämispaikoista. Hänen mökki oli, kuten monet, ahkera. Kääntyessään alaselän päälle, menimme verannalle ja astuimme kotaan ilman taipumista. Pöydässä istui vyötäröpituus, riisuttu, kaikki tatuoinnit, laiha mies, nimeltään Kharya. Hänen ruumiinsa lihaksista vain luut olivat näkyvissä.

– Suuri Kharya. – tervehti päällikköäni unohtamatta. Katto oli ilmeisesti rakennettu harrastuksille ja kääpiöille.

– Hienoa, jos et vitsaile. – entinen tuomari vastasi nenästä hampattomalla timantilla. En ollut lannistumaton aivan kuten ystäväni, seisoin ovella ja odotin kutsua. – Istu alas, tule vain.