Ludwig Anzengruber - Sternsteinin kartano

Oljenpunojattarella oli täysi työ ja vaiva saada kysytyksi harmistuneelta nuorukaiselta mitä oli tapahtunut. Saatuaan sen selville löi hän innoissaan kätensä yhteen. Hän päätti nyt kutsua Helenaa useammin käymään talossa ja joka kerta pysytellä itse kotosalla niin kauvan kuin sopi. Kylmää vuodenaikaa varten ei Muckerlin pitänyt lahjotella vaatteita enempää kun siihen välttämättä tarvitaan, että ovesta ulos uskaltaa, jotta tyttö kutsumattakin tulisi hakemaan lämmintä liettä ja tottuisi istumaan tuvassa. Ja jo ensi laskiaiseksi olisi kaikki saanut hyvän lopun ja pidettäisiin häät. Naidulla naisella on vähemmän tavottelijoita ja enemmän pelkoa pahoista puheista; joka ei ymmärrä pitää sopimattomuutta talosta loitolla eikä karta sitä sen ulkopuolella, se on jo huono olento – ja sellaisena ei oljenpunojatar kuitenkaan tahtonut pitää tulevaa, vaikkakaan ei tervetullutta miniäänsä.

* * * * *

Zwischenbühelin kirkon taivaallinen suojeluspyhimys, pyhä Coloman, on "myöhäinen pyhimys": hänen päivänsä sattuu lokakuun kolmanneksitoista. Mutta kun sää tämän kuukauden ensi puoliskolla useimmiten oli siedettävä, niin että tanssihaluiset saattoivat pyörähdellä ulkoilmassa, ravintolan puutarhan takaisella niityllä, jossa suuri lato toimitti tanssihuoneen virkaa, varusti Zwischenbühelin ravintolanisäntä niille vieraille, jotka tahtoivat jäädä katon alle, kaksi tupaa, tavallisen vierastuvan ja asuintupansa, jonka hän siksi päiväksi tyhjensi. Viimemainitun otti haltuunsa Sternsteinin isäntä, joka jokaisena kirkkojuhlana näytteli itseään "alhaisemmille" sellaisena, jolle ei mikään ollut liian hyvää eikä liian kallista; häneen liittyi parvi "suuria isäntiä" läheltä ja kaukaa ja nämä kannustivat kaikki hänen ylpeyttään, vaikkei kukaan koettanut pyrkiä hänen rinnalleen.

Mutta muutamat heidän joukossaan eivät ainoastaan pitäneet tätä menettelyä liian hirvittävänä, vaan kieltäytyivät yleensä vaatimattomimmallakaan tavalla loistamasta Sternsteinin hovin isännän rinnalla, pitivät paljon hauskempana ja hyödyllisempänä pysytellä hänestä kokonaan erossa ja huolehtivat vain, kuten sellaisen isännän vieraiden sopi, siitä että "kaikki kävi asianmukaisesti."

Heidän joukossaan oli yksi, jonka vaatimattomuus oli melkein itsekieltäymyksen hyveeseen verrattava, kun ajatteli, että juuri hän olisi voinut kurottaa yhtä syvälle säkkiin kuin sternsteiniläinenkin ja yhtä vähän pelätä vetävänsä sormensa tyhjinä takaisin. Hän oli pitkä, kuiva mies, jolla oli sisäänpainunut rinta, laihat posket ja syvistä kuopista leimuavat, tuuheiden kulmakarvojen varjostamat tummat silmät, joiden välistä terävänä pisti esiin kyömynenä. Huulensa hän piti yhteen puristettuina; kun hän ne avasi ja puhui, niin näytti siltä kuin olisi hän koetellut ennen kaikkea miltä puhe maistuu. Juhlapuku, joka oli hänen yllään, näytti epäsiistiltä. Hänen nimensä oli Olutjuusto-Martel. Martin oli nimittäin hänen ristimänimensä ja toisesta sai hän kiittää sitä tosin hyvää ja ekonomista tapaa, että jaksoi olla tuntikausia kestävissä juomingeissa loppuun asti, vain yksi lasillinen olutta ja juustopala edessään; mutta tällä kerralla, jolloin oli annettava kaikki kunnia sille mitä Sternsteinin isäntä antoi kantaa pöydälle, täytti hän vierasvelvollisuutensa sellaisessa mitassa, että pöydässä useamman kerran tuli kuuluviin arka huomautus: "No, Olutjuusto-Martel, mihin sinä syöt ja juot kaiken tuon?" Tämän kuultuaan kohotti hän katseensa lautasestaan, posket pullottavina ja hymyillen sellaisen miehen ylemmyydellä, jonka on onnistunut äkkiä paljastaa joku kaunis, tähän saakka huomaamattomaksi jäänyt piirre luonteessaan.

Olutjuusto-Martel ei ollut ilman seuraa lähtenyt Zwischenbühelin kirkkojuhlille Schwenkdorfista, jossa hän asusti; hän oli tuonut muassaan ainoan lapsensa, noin kaksikymmenvuotiaan Salin, joka nyt Sternsteinin Tonin kanssa istui ulkona ravintolan puutarhassa.

Tyttö oli venähtänyt aika pitkäksi, niin että hän huolimatta jonkinmoisesta täyteläisyydestä näytti hieman luisevalta; mustanruskea paksu tukka, tuuheat kaarevat kulmakarvat ja kyömynenä – onneksi vain heikot jäljennökset siitä mitä isällä oli – antoivat hänen soikeille kasvoilleen tahdonlujuuden ilmeen, jonka kuitenkin hänen tummien, epämääräisen haaveellisten, siniloisteisten silmiensä melkein arka katse jälleen hävitti. Rosalie ei näyttänyt tottuneelta liikkumaan iloisten ihmisten parissa, ja hän katseli heidän meluavan lystikästä oloaan samalla pelokkaasti ja uteliaasti; hän ei näyttänyt tietävän mitä kunnioitusta hän rikkaana talontyttärenä saattoi vaatia tanssittajansa puolelta eikä sitäkään mitä huomaavaisuutta köyhinkin tyttö sellaisessa tapauksessa pyysi; vaieten istui hän niukkasanaisen nuorukaisen rinnalla, ja kun tämä tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Emmekö mekin kerran pyörähdä ympäri" tai täytti hänen lasinsa ja kukkuroi hänen lautasensa leivoksilla, niin hän kiitti enemmän katseilla kuin sanoilla. Hän ajatteli kai että oli varsin miehekästä puuttua niin vähän kuin suinkin puheisiin naisväen kanssa.

Текст предоставлен ООО «ЛитРес».

Прочитайте эту книгу целиком, купив полную легальную версию на ЛитРес.

Безопасно оплатить книгу можно банковской картой Visa, MasterCard, Maestro, со счета мобильного телефона, с платежного терминала, в салоне МТС или Связной, через PayPal, WebMoney, Яндекс.Деньги, QIWI Кошелек, бонусными картами или другим удобным Вам способом.