Ludwig Anzengruber - Sternsteinin kartano

Oli sataa kohissut rankasti. Pärskyen ja vaahdoten virtasi tuo muutoin niin tyyni joki kahden kukkulan välitse; toisen huipulla oli suuri, uljas kartano, toisen juurella pitkin jokirantaa matala rivi pieniä hökkeleitä.

Viimeinen noista hökkeleistä oli vallan rappeutunut, ovenpielet roikkuivat melkein irti halkeilleesta tiiliseinästä, akkunanpielet olivat vinot, siellä täällä pilkisti paljas kivi esiin epätasaisesta, kuluneesta rappauksesta, ja vaikka pahimmat reijät ja halkeamat olivatkin savella silatut ja heinillä ja oljilla tukitut, ei sekään tehnyt sitä paremman näköiseksi. Taampana oli kapea kaistale muokattua maata, jossa viljeltiin monenmoisia vihanneksia; sitäpaitsi kasvoi siellä kaalinkupuja ja perunoita. Tämän alueen aitaus oli enemmän näennäinen kuin todellinen; köynnöskasvien peittämät paalut olivat etäällä toisistaan ja niiden haarukkapäiden poikki oli asetettu kuivettuneita, hienoja puunoksia.

Silloin kun joki, johon johdettiin ja heitettiin kaikenlainen törky, väsyneesti solui uomassaan, tuotti se köyhille asujamille paljon harmia; silloin saivat tuhmapäisimmätkin siellä alhaalla epäselvän käsityksen siitä, missä ahdingossa, missä liassa he elivät. Mutta nyt virtasivat siinä raikkaat vedet ja ilman viileään kosteuteen sekaantui tuore maanhaju ja väkevä kasvien tuoksu, eikä edes Sternsteinin kartanossa tuolla korkealla voinut tuntua sen raikkaammalta ja terveellisemmältä.

Viimeisen hökkelin edustalla olevalla penkillä istui noin neljäntoista vuotias tyttö; paitsi huivia, valkaisemattomasta palttinasta tehtyä paitaa ja haalistunutta, sinistä, valkopilkkuista röijyä, ei hänellä ollut mitään ruumiinsa verhona. Tyttönen oli koukistanut jalkansa niin että ne heiluivat ilmassa; vain toisinaan hän ojensi vasenta eteenpäin, painoi kantapäänsä kosteaan maahan ja katseli sen tekemää koloa kunnes se täyttyi vedellä; ja silloin oli kenkä valmis. Niin, kunpa olisi kengät jalassa, niin voisi kulkea rikkaidenkin ihmisten parissa, voisipa kenties käydä tuolla ylhäällä Sternsteinin kartanossakin.

Hän kohotti jälleen päätään. Hänen kasvoistaan ei ollut näkyvissä muuta kuin pyöreä leuka, täyteläisten poskien alaosa ja pienen nenän pää huivin reunojen lomasta, jonka hän silmien suojaksi oli vetänyt syvään otsalle; ja se olikin tarpeellista, sillä kukkulan taakse, jonne hän istui selin, laski aurinko parhaillaan, ja siksi leimusivat kartanon akkunat, joihin hän niin kiinteästi katsoi, säihkyvää valoa. Laajojen taloushuonerivien keskellä sijaitsevan asuinrakennuksen märkä liuskakivikatto vallan suli taustalla olevien pilvien tummaan harmauteen. Pilvien reunoissa vain oli hyvin kapea, tummanpunainen juova, niin että Sternsteinin kartano näytti melkein ulottuvan taivaaseen saakka.

Eikä lapsi sitä olisi ihmetellytkään. Niin kauvas kuin taivas ulottuu – oi, kuinka kauvas sitä riitti – kuuluu kaikki maa Sternsteinin hoviin ja vielä hyvän matkaa tasaista maata lisäksi. Minkä niityt voivat karjaa elättää, pellot viljaa kasvaa, se oli Sternsteinin omistajan talleissa ja ladoissa. Niinhän ne ihmiset kertoivatkin, että kaikki hänelle ikäänkuin putosi taivaasta aina siitä saakka kun hän otti ylös sen hehkuvan kiven, tähtihännän, joka juuri uuden kartanon rakennusaikana putosi maahan, ja muurautti sen perustukseen.

Äkkiä tuprahti keskeltä harmautta vaalea, hiekankarvainen pilvenhattara esiin; se oli savua, joka kohosi liuskakivikatolla olevasta uuninpiipusta. Tyttö tuijotti siihen ja huokasi hiljaa. Sivulta katsoen näytti hänen päänsä, se kun oli kääritty huiviin, jonka kulmat terävästi ja kaartaen peittivät kasvot, ikäänkuin lyhytnokkaisen linnun päältä; ja sitten kun hän vielä uudestaan silmättyään pilvien kultajuovia nyt katsoi suoraan eteensä, näytti kuin olisi lintu ensin kurkistellut niinkuin nuoren kylvön seasta siniseen avaruuteen ja sitte yhtäkkiä huomattuaan jotain aivan lähellä nyt olisi miettinyt käydäkö sen kimppuun vai ei.

Juuri sellaiselta näytti tyttö ainakin erään puolikasvuisen pojan mielestä, joka jo pitemmän aikaa oli vakoillut naapurimajan puutarhan miehenkorkuisten pensaiden suojassa. Kun tuo hullunkurinen lintu painoi nokkansa alas, valtasi kuvittelun lystikkäisyys pojan niin kokonaan ettei hän enää saanut estetyksi suukapulalla äänekästä iloisuuden purkausta, vaan purskahti kaikuvaan, rähäjävään nauruun, jota kuitenkin pian seurasi suonenvedontapainen, vinkuva yskä.

Tyttönen lysähti ensin säikähdyksestä kokoon, mutta sitten hän taputti käsiään ja huusi nauraen: "kas niin, se on oikein, Muckerl, sitä se tekee, mitäs niin säikähytät ihmisiä."

Mitä puhuteltu lieneekään mielinyt vastata, anteeksipyynnön tai jonkun karkean sanan, tällä hetkellä oli hänen luovuttava molemmista. Hän nojautui seinään ja nieli ilmaa, ja hänen yskiessään kaikui kirkas, iloinen nauru ylhäältä.

Silloin ruumiikas, hyvinvoipa nainen asetti vihaisin liikkein padan ja pannun, jotka hän juuri oli ottanut käteensä, takaisin liedelle ja astui ovelle.

"Mitä tuhmuuksia siellä taas on tekeillä?" hän sanoi. "Muckerl, sinun pitäisi jo olla tarpeeksi vanhan ja viisastuneen."

"Eihän tässä ole mitään muuta kuin hiukkasen hakkailua", sanoi poika.

Äidillinen viittaus hänen ikäänsä näytti epäilemättä hyvin osatulta. Hänen seistessään siinä avopäin ja avojaloin, paitahihasillaan, hämillään nykien yhtä ainoata housunkannatintaan, näytti hän kovin typerältä ja kerrassaan kehityksessä takapajulle jääneeltä; hän oli tuskin niin suuri kuin tyttönen viereisen majan edustalla, ja kai hän lieneekin kerran toisensa perään unohtanut olevansa kokonaista kolme vuotta vanhempi, ja niinpä ne ihmisetkin, joille tämä kerrottiin, tavallisesti kuuntelivat jutun toiskertaan ja vielä lisäksi puistelivat päätään.

Niistä, jotka jo useita kertoja olivat käyttäneet tilaisuutta antaakseen hyvinansaittuja muistutuksia, ei suinkaan tuntunut hämmästyttävältä, että Muckerl viiletti puutarhaan niin pian kuin äiti käänsi hänelle selkänsä.

Hän lähestyi tyttöä.

"Hyvää iltaa, Helena!"!

"Hyvää iltaa, Muckerl. Istu tähän." Hän teki pojalle tilaa penkillä.

"Mitäs äsken niin nauroit, niin typerästi?"

"Sinun linnunhilkkaasi. Ota se pois." Hän päästi irti solmun.

Tyttö tarttui huiviin, joka valahti niskaan, ja pani sen syliinsä.

"Mitä se sitte sinuun koskee, tyhmyri?"

"Koskeepa tietenkin, sillä mielelläni katselisin kasvojasi."

"No töllistele nyt sitten." Tyttö käänsi päänsä toisen olan yli häneen päin ja katsoi häntä hyvin läheltä silmiin nauramatta. "Tokkopa lienetkään vielä ennen tällaisia nähnyt?"

Poika pudisti päätään.

Ne olivat täyteläiset lapsenkasvot, terve puna tuskin huomattavasti ruskettuneella iholla, ympärillä paksut palmikot mustaa, sinervälle välkkyvää tukkaa. Otsa oli avoin, kaareutui ylhäältä hieman eteenpäin, suora nenä oli hienosti kaareva ja sieraimet sirotekoiset, hehkuvanpunaiset huulet täyteläiset, ylempi näytti hiukan ylöskääntyneeltä, alempi vähän sisäänpainuneelta; tuuheiden kulmakarvojen ja paksuripsisten luomien alta loisti harmaa silmäpari merkillisen suurin, tummin terin.

Oltuaan jonkun aikaa nuorukaisen ihailevien katseiden alaisena, virkkoi tyttö pilkallisesti: "Vaikka minä miellytänkin sinua, Muckerl, niin sen minä sanon sulle, ett'et sinä minua lainkaan."

"Sen uskon", nauroi poika. Olihan hänellä joka aamu kammatessaan oma kuvansa peilissä edessään, ja hän tiesi hyvin miltä näyttivät ruskeat, takkuiset hiussuortuvat leveällä otsalla, tylppö nenä, ohuet huulet ja tuhkanharmaat, sisäänpainuneet posket; hänessä ei ollut mitään muuta huomattavaa kuin suuret, mustat silmät, eivätkä nekään olleet kauniit, sillä ne ulottuivat liian kauas kuopistaan.