Ludwig Anzengruber - Sternsteinin kartano

Kun Sternsteinin kartanon väentuvan pitkällä pöydällä ruokavadit höyrysivät, silloin astui isäntä esiin ja luki kovalla äänellä ruokarukouksen; rengit ja piiat mutisivat sen itsekseen. Sitten isäntä istuutui, otti pari lusikallista maistiaisiksi ruuasta, mikä oli toisille merkkinä, että saivat ottaa lautasensa täyteen tai kukkuralleen, kukin arvonsa mukaisessa järjestyksessä. Palvelusväen syödessä leikitteli; isäntä lusikallaan, tarkkasi olivatko jonkun kasvot "karsaat" ja kyseli joiltakin lyhyesti yhtä ja toista. Lopuksi lausui hän kiitossanat ja meni Tonin kanssa ylös upeaan huoneeseen, jossa nuo molemmat istuivat huolellisesti katetun pöydän ääreen, kuten heidän sopikin, koska he kerran rakkaan Herramme kiistämättömän tahdon mukaisesti olivat maailmassa paremmassa asemassa kuin muut ihmiset. Illalla aterian jälkeen, kun vanha Kathel oli vienyt pois pöytäastiat, jäivät isä ja poika häiritsemättömään rauhaan.

Sternsteinin kartanon isäntä oli, huolimatta siitä että hän käveli ja istui hieman etukumarassa, puolta päätään poikaansa pitempi, ruumis oli kookas ja häränniska kannatteli isoa, matala- ja leveäotsaista päätä. Riippuvien poskien yläpuolelta vilkkuivat pienet, harmaat, liikkuvat silmät, joita varjosti paksut kulmakarvat, ruskeat kuten lyhyeksileikattu tukka ja poskipartakin, joka ulottui korvien yläpuolelta aina poskien alimpaan osaan saakka; tylppä nenä pisti esiin yläpuolelta suun, jonka paksujen pöhöhuulien välitse hän huohottaen imi ilmaa ja yksitoikkoisesti äänteli.

Tonin mielessä pyöri kysymys: mahtoiko vanhus tietää hänen niitynpolkemisestaan? Ei hän kuitenkaan kauaksi aikaa jäänyt siitä epätietoiseksi.

Isäntä kumartui pöydän reunaan asti, tarkasteli "ainoaansa" kulmakarvat rypyssä ja alkoi nyökytellä päätään. "Oletpa sinä aika lintu sentään!" murahti hän.

"Minkä vuoksi, isä?"

"Minkä vuoksi? Minkä vuoksi? Totta kai tiedät minkä vuoksi ja tiedät senkin etten voi sietää tuota ulkokullaista kysymystä! Eikö tänään ole melkein kokonaiset niitynalat pitkin ja poikin tallattu lakoon? Mitä sinä oikeastaan ajattelet polkiessasi tilan maita, pidätkö niitä minun ominani vai sinun? Minun mielestäni ne ovat minun omaisuuttani niin kauvan kuin ne eivät ole sinun, ymmärrätkös, ja sitä minä en kärsi että vahingoitat sitä mikä on minun! Älä vain rupea hupsuttelemaan minulle sellaista, että ne muka kuitenkin kerran tulevat sinulle, siihen on vielä, kuten sanottu, pitkä aika, ja vaikkapa ajatuksissasi kuvitteletkin itseäsi tulevaksi omistajaksi, niin on tuollainen tuhlaus sitä tyhmempää, ja minä näen kyllä, että on sulaa Jumalan armoa, mitä kauvemmin hän antaa minun pitää täällä isännyyttä. Eläkä sinäkään ajattele naimista, eläkä luule että minä tästä sinun vuoksesi poistun niin kauvan kuin hiukankin vielä pystyn liikkeelle. Ei hetikään! Sillä oitis kun oisit herraksi päässyt juoksisit kai iloisten veikkojen kanssa pitkin peltoja ja niittyjä ja polkisit Jumalan viljan maahan; mutta se olisi rappeutumisen alku, ja saisinpa pian nähdä senkin, ettei minun mainiossa talossani enää olisi kattoa eikä seiniä! Voi, ei, onhan minulla kekseliäs notarjukseni, kun kerran lähden – vielä en sitä ajattele – mutta silloin täytyy hänen jänkätä asia siten, että minä kuitenkin saan olinsijani ja tarpeeni talosta, vaikkei sinun omaksesi jäisi yhtään kiveä rakennuksesta eikä jalanleveyttä maata. Keittämäsi sopan saat itse lusikoida, minulta sun ei tarvitse odottaa hatuistakaan; ulosottajana en tarvitse mitään sisäänpanijaa. Ymmärrätkö? Niin, siinä se pölkkypää vain istuu ja antaa puhua itselleen kuin tukille." Hän löi nyrkkiään pöytään. "Sanoppa nyt, se minun ainakin pitää saada tietää, mitä sinä oikeastaan olet tuolta niityltä hakenut?"

"Mutta enhän minä niin mitään, isä. Suoraan sanoen se oli vain ajattelematonta kujeilua."

"Ajattelematonta kujeilua? No niin, johan minä sitä ajattelinkin, se on siis kerrankin viimeinen sanasi. Ajattelemattomista kujeistasi olen saanut kyllikseni! Elä laita niitä toiste!"

"Sitä ei enää koskaan tapahdu." Vanhus nousi ylös. "Puhua kyllä osaat, mutta jos luulet voivasi leikitellä minun kanssani, niin kyllä ensi kerralla näytän sulle täyttä totta."

"Ei sitä tarvita."

Isäntä painoi päänsä kohotettujen olkainsa väliin ja astui muristen ovea kohti.

"Hyvää yötä, isä", huusi Toni ja katsoi salavihkaa hymyillen hänen jälkeensä.

Ukko meni makuukamariinsa, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin yöpöytä, kaksi tuolia ja rautasänky; siellä eivät syöpäläiset viihdy, ja olkialustalla, jouhimatrassilla ja jykevien kattopölkkyjen alla on terveellisintä nukkua, niin oli Sternsteinin isännälle vakuuttanut eräs, joka oli elänyt sotamies-elämää ja huolimatta kestetyistä vaivoista päässyt satavuotiaaksi; ja niin vanhaksi toivoi hänkin tulevansa. Hän ajatteli, ettei hänen vielä pitkiin aikoihin tarvinnut luovuttaa taloa pojalleen ja että hän tämän "ajattelemattomalle kujeilulle" kyllä aina keksii hyvän vastaväitteen, ellei hän ennen aikaansa ja poikansa mieliksi tahtoisikaan luovutusta tehdä.

Se olisi Tonin pitänyt tietää; hän olisi lakannut nauramasta älykästä isäänsä.

Aamusella kaksi päivää tämän jälkeen seisoi Sternsteinin Toni ladon lautaseinää vasten nojaten tupruttelemasta paksuja savuja piipustaan. Hän katseli alas oljenpunojattaren Muckerlin majaa kohden; tämä oli parhaillaan vanhan päivätyöläisen Gregorin kanssa kantamassa jotain suurta laatikkoa käsikärryihin. Kun työ oli tehty, kumartui vanhus tarttuakseen vetonuoraan, joka roikkui hänen olaltaan; sitten sylkäisi hän kouriinsa, tarttui nuoraan ja läksi matkaan.

Helena, joka oli seisonut kotinsa ovella, tuli nyt paikalle. Muckerl tarttui hänen käteensä ja molemmat astelivat jutellen hitaasti poispäin. Vanha oljenpunojatar seisoi pihalla, nyökäytti päätään ja katseli kauvan heidän jälkeensä.

Tyttö kulki avopäin. Hän seuraa siis puunleikkaajaa vain jonkun matkaa, ei kovin kauvas.

Toni puhalteli lyhyin, äkkinäisin henkäyksin savupilviä aamupiipustaan, seuraten silmillään noita kahta alhaalla vaeltavaa, yhä pienenevää olentoa, kunnes näki heidän vallan kylän yläpäässä, tuskin lumella hyppelevien variksien kokoisina katoavan tienkäänteen taa. Hän katsahti ympärilleen ja kun ei huomannut läheisyydessään ketään riensi kiireesti pois ja meni melkein juoksujalkaa takaisin sillalle. Siellä hän nojautui kaidepuihin, hengähti hiukkasen aikaa ja astui sitten hitaasti kylään päin.

Hän kulki mietteisiinsä vajonneena, kunnes kohtasi Helenan, joka seisoi juuri samassa pensaikossa, missä kerran salavihkaa oli ollut tapaamassa Muckerlia.

"Jumala antakoon", tervehti Toni tyttöä.

"Samat sanat", vastasi Helena.

"Minne matka?"

"Muckerlia olen saattanut. Nyt menen jälleen kotiin".

"Vai Muckerlia? Onko se sinun kultasi?"

"En tiedä miksi eksyttäisin sinut siitä uskosta; kyllä kai hän jotain sinnepäin on."

"Sepä kumma."

"Että minulla on kulta?"

"Ei se. Sinun laisesi voi saada vaikka kymmenen, jos tahtoo."

"No, tiedä sitten, että vaikka se kuinka riippuisi tahdosta, niin ei kymmenen pysty yhden rinnalle; yksi on minulle kymmentä rakkaampi."

"Niin, mutta ei kumminkaan Muckerl ole kymmenen vertainen!"

"En minä sitä sanokkaan, mutta jätä minut jo rauhaan. Siinä sulle kylläksi kun sanon, että hän on minulle parempi kuin joku toinen – kuinka paljon parempi, se on sinulle sama."

"Ei, se juuri ei olekaan mulle sama, sen tiedän, sinä olet kaunein – "

"Älä sinä löpise kauneimmasta! Jo aikaa ennenkuin aloitte minua siksi mainita, on hän sen tiennyt. Ehkä ymmärrät, että hän sillä tapaa jo on muista edellä; tai kenties ei sentään olekkaan, – joka tapauksessa jätän selittelyn sikseen."