Alexandre Dumas - Bastiljin valloitus

Kun Pitou päivällisen aikaan poistui istuttuaan neljä tuntia luokassa, puhumatta kellekään sanaakaan, tekemättä muuta kuin haukotellut laatikkonsa takana, oli hänellä jo kuusi kiivasta vihamiestä luokalla, ja nämä vihamiehet olivat sitä kiivaammat, kun hän ei ollut tehnyt heille mitään pahaa. He vannoivat lieden ääressä, joka luokkahuoneessa edusti isänmaanalttaria, pyhän valan, että toiset repisivät vaalean tukan hänen päästänsä, toiset iskisivät nyrkillään hänen sinisiin silmiinsä ja toiset taas oikoisivat hänen väärät polvensa.

Pitoulla ei ollut aavistustakaan näistä vihamielisistä tunteista. Lähtiessään hän kysyi eräältä toveriltansa, miksi kuusi jäi jäljelle, vaikka kaikki muut poistuivat.

Naapuri muljautti silmäänsä Pitouhun, sanoi häntä kantelijaksi ja poistui haluamatta ryhtyä hänen kanssaan keskusteluun.

Pitou tuumi, miten häntä voitiin sanoa kantelijaksi, kun hän koko päivänä ei ollut haastanut sanaakaan. Mutta hän oli koulussa ollessaan kuullut sekä oppilaiden että apotti Fortierin puhuvan niin paljon käsittämättömiä asioita, että hän liitti tämänkin niihin, jotka olivat hänen ymmärryksensä ulkopuolella.

Nähdessään Pitoun palaavan innostui täti Angélique tiedustelemaan, millaista oli ollut opetus, jonka puolesta hän oli valmis niin paljon uhraamaan, ja kysyi, mitä poika oli oppinut.

Pitou vastasi oppineensa vaikenemaan. Vastaus oli Pytagoraan oppilaan arvoinen. Mutta pytagoralainen olisi antanut vastauksensa viittilöimällä.

Uusi oppilas palasi ehtoopuolella kouluun jokseenkin mielellään.

Aamupäivän olivat oppilaat käyttäneet tutkiakseen Pitoun ruumiillista asua, iltapäivän käytti opettaja tutkiakseen hänen sieluansa.

Tarkastuksen päätettyään oli apotti Fortier varma siitä, että Pitousta voisi tulla uusi Robinson Crusoe, mutta tuskin toista Fontenellea tai Bossuetia.

Koko tämän iltapäivän aikana, joka uuvutti vastaista seminaarilaista enemmän kuin aamupäivä, jälki-istumista saaneet oppilaat monta kertaa puivat hänelle nyrkkiä. Kaikissa sivistyneissä ja sivistymättömissä maissa pidetään tätä uhkauksen merkkinä. Pitou oli siis varuillaan.

Sankarimme ei ollutkaan erehtynyt. Koulusta lähdettäessä oikeammin sanoen päästyään koulun rajojen ulkopuolelle, ilmaisivat nämä kuusi oppilasta suoraan, että Pitou saisi maksaa heille kahden tunnin jälki-istumisen kulut, korot ja pääoman.

Pitou ymmärsi, että nyt oli tulossa kaksintaistelu nyrkkikamppailuna. Vaikka hän ei ollutkaan lukenut Aeneidin kuudetta kirjaa, missä nuori Cares ja vanha Entellos troijalaisten pakolaisten suureksi iloksi ryhtyvät tähän puuhaan, tunsi hän tämän homman, sillä se ei ollut ihan vieras hänen kotikylänsä pojille. Hän selitti siis olevansa valmis siihen vastustajansa kanssa, joka halusi ryhtyä ensimmäiseksi urakkaan, ja sen jälkeen tappelevansa kaikkien muiden kanssa. Tämä julistus herätti jokseenkin suurta kunnioitusta vastatullutta oppilasta kohtaan.

Pitoun ehtoihin suostuttiin. Tehtiin piiri, ja taistelevat heittivät pois liivinsä ja takkinsa ja lähestyivät toisiaan.

Olemme puhuneet Pitoun kourista. Näitä kouria ei mielellään katsellut eikä niiden voimaa suinkaan mielellään tuntenutkaan. Pitou heilutti kummankin käsivartensa päässä lapsen pään kokoista nyrkkiä, ja vaikka nyrkkeily ei vielä ollutkaan tullut käytäntöön Ranskassa eikä siis Pitoulla ollut alkeellisimpiakaan tietoja tässä taidossa, onnistui hänen kuitenkin iskeä ensimmäisen vastustajansa silmään sellaisella voimalla, että sen ympärille tuli heti säännöllinen sininen kehä, ikäänkuin tarkka geometrikko olisi sen harpillaan piirtänyt.

Toinen astui esiin. Pitou oli tosin kyllä väsynyt edellisestä taistelusta, mutta vastustaja oli myös edellistä heikompi. Ottelu ei siis kehittynyt pitkäaikaiseksi. Iso nyrkki paukahti keskelle nenää, ja sen molemmat sieraimet todistivat kaksijakoisella punavirralla heti iskun pätevyyden.

Kolmas pääsi katkenneella hampaalla; hän oli siis selviytynyt vähällä. Muut selittivät olevansa tyytyväisiä.

Joukko väistyi Pitoun tieltä kuin voittajan edestä ainakin, ja hän palasi ehein nahoin kotiinsa, oikeammin sanoen tätinsä kotiin.

Kun nuo kolme oppilasta seuraavana päivänä ilmestyivät, ensimmäisen silmä sinisenä, toisen nenä mäsänä, kolmannen huuli ajettuneena, pani apotti Fortier tutkinnon toimeen. Mutta koululaisilla on omat hyvät puolensa. Kukaan vioittuneista ei hiiskunut mitään, ja vain sivutietä, eräältä tappelun nähneeltä, joka ei kuulunut laisinkaan kouluun, apotti Fortier seuraavana päivänä sai tietää, että Pitou oli saanut hänen oppilaittensa naamassa aikaan levottomuutta herättävän häiriön.

Apotti Fortier oli lasten vanhemmille vastuussa oppilaittensa sielusta ja ruumiistakin. Kolme perhettä oli tehnyt valituksen apotti Fortierille. Hyvitys oli siis välttämätön. Pitou sai jälki-istumista kolme päivää, yhden päivän silmästä, yhden nenästä ja yhden hampaasta.

Nämä kolme pidätyspäivää johdattivat neiti Angéliquen mieleen oivan aatoksen. Hän päätti pidättää Pitoulta päivällisen joka kerta, kun apotti Fortier rankaisisi häntä jälki-istumisella. Tämän täytyi ehdottomasti ajan mittaan vaikuttaa Pitouhun edullisesti, sillä kyllä hän tuumisi tarkkaan, ennenkuin teki sellaista, josta saisi kaksinkertaisen rangaistuksen.

Mutta Pitou ei koskaan voinut käsittää, miksi häntä sanottiin kantelijaksi, vaikka hän ei ollut hiiskunut sanaakaan, ja miksi hän sai rangaistuksen siitä, että oli antanut selkään niille, jotka olivat halunneet häntä mukiloida. Mutta jos tässä maailmassa ymmärtäisi kaikki, niin kadottaisi elämän hurmaavimman puolen: sen salaperäisyyden ja yllätykset.

Pitou suoritti kolmantena päivänä jälki-istumisensa ja tyytyi vain aamiaiseen ja illalliseen.

Väärin on sanoa, että hän tyytyi, sillä Pitou ei ollut laisinkaan tyytyväinen, mutta meidän kielemme on niin köyhä ja akatemia niin ankara, että täytyy tyytyä siihen, mitä meillä on.

Mutta kun Pitou oli kärsinyt tämän rangaistuksen vähääkään ilmoittamatta, miten häntä oli hätyytetty, nautti hän täyttä kunnioitusta. Tottahan on, että tätä arvonantoa lisäsivät ne mahtavat nyrkiniskut, jotka kaikki olivat nähneet.

Tästä päivästä alkaen Pitoun elämä oli melkein samanlainen kuin toistenkin oppilaiden. Se vain oli eroa, että toiset oppilaat saivat yhä uusia kirjoitustehtäviä, jotavastoin Pitou ei päässyt viimeksi annettuja viittä kuutta pitemmälle ja sai melkein aina kaksi kertaa enemmän jälki-istumista kuin koulutoverinsa.

Mutta Pitoun luonteessa oli muuan varteen otettava seikka, joka johtui hänen aikaisemmin saamastansa tai oikeammin saamatta jääneestä kasvatuksestaan ja osaltaan vaikutti näihin lukuisiin jälki-istumisiin: se oli hänen kiintymyksensä eläimiin.

Kuuluisasta laatikosta, jolle täti Angélique oli antanut pulpetin nimen, tuli tilavuutensa ja Pitoun sen sisään laatimien monien osastojen vuoksi jonkinmoinen Noakin arkki, missä oli parittain kaikenlaisia matelevia, hyppiviä ja lentäviä olentoja. Siellä oli sisiliskoja, käärmeitä, jättiläismuurahaisia, kuoriaisia ja sammakoita, jotka kävivät Pitoulle sitäkin rakkaammiksi, kun hän niiden tähden sai kärsiä kaikenlaisia kovia rangaistuksia.

Viikon varrella ulkona kävellessään Pitou kokoili eläimiä tähän tarhaansa. Hän oli tahtonut saada salamantereita, jotka ovat hyvin yleisiä Villers-Cotteretsissa ja kuuluivat Frans I: n vaakunaan, ja Frans I olikin antanut koristaa niiden kuvilla kaikki liedet rakennuksissaan. Hän onnistui saamaan sellaisen kiinni. Mutta muuan seikka antoi hänelle paljon tuumimisen aihetta, ja hän päättikin siirtää sen käsittämättömien seikkojen joukkoon: hän oli nimittäin aina havainnut nämä eläimet vedessä uiskentelevina, vaikka runoilijat väittävät niiden asuvan tulessa. Kun Pitou teki aina kaikesta johtopäätöksensä, alkoi hän tämän seikan vuoksi halveksia runoilijoita.