Alexandre Dumas - Bastiljin valloitus

Hän pelkäsi vain yhtä olentoa. Tämä oli ukko Lajeunesse. Senvuoksi hän tekikin kierroksen, jotta ei kulkisi hänen asuntonsa ohitse. Kun ovet ja ikkunaluukut olivat suljetut ja kaikki valot sammutetut, tahtoi Pitou päästä selville siitä, oliko vartija kotona vai metsässä, ja alkoi haukkua niin erehdyttävällä tavalla, että ukko Lajeunessen mäyräkoira Ronflot päästi kovan rähäkän ja tuli nuuskimaan portin alitse.

Nyt Pitou oli turvallinen. Jos Ronflot kerran oli kotona, niin oli ukko Lajeunessekin. Ronflot ja Lajeunesse olivat erottamattomia, ja jos näki toisen, niin voi olla varma siitä, että vähän ajan päästä näki toisenkin.

Pitou läksi siis rauhallisena metsään. Ansat olivat toimineet hyvin: kaksi jänistä oli mennyt niihin ja kuristunut.

Pitou pisti jänikset liian väljän takkinsa taskuihin, joka vuoden päästä oli hänelle vallan liian pieni, ja palasi tätinsä luo.

Vanhapiika oli mennyt levolle, mutta ahneus piti häntä valveilla. Hän oli laskenut, paljonko hän voisi ansaita neljällä jäniksennahalla viikossa, ja tämä laskeminen oli innostuttanut häntä niin, ettei hän voinut nukkua. Hän kysyikin senvuoksi hermostuneesti vapisten, mitä poika toi mukanaan.

"Parin. Täti Angélique, ei ole minun vikani, etten ole voinut tuoda enempää. Mutta ukko Lajeunessen jänikset näyttävät olevan viekkaita."

Täti Angéliquen toiveet olivat täyttyneet, jopa runsaastikin. Ilosta vapisten hän otti molemmat jänikset, tarkasti niiden ehjää nahkaa ja sulki ne ruokakaappiin: sellaisia herkkuja ei siellä ollut koskaan ollut, ennenkuin Pitou alkoi sinne niitä hankkia.

Sitten hän jokseenkin hellällä äänellä kehoitti Pitouta menemään levolle, minkä väsynyt poika tekikin pyytämättä edes illallista, ja tämä seikka taas kartutti täti Angéliquen suosiollisuutta.

Kahta päivää myöhemmin Pitou yritti uudelleen ja paremmalla onnella.

Hän sai kolme jänistä.

Kaksi joutui niistä "Kultaisen pallon" ravintolaan ja kolmas pappilaan. Täti Angélique piti hyvää huolta apotti Fortierista, joka taas vuorostaan suositteli häntä hartaille seurakuntalaisilleen.

Tähän tapaan jatkuivat olot kolme neljä kuukautta. Täti Angélique oli ihastuksissaan, ja Pitoun mielestä oli elämä siedettävää. Tosin puuttui äidinrakkautta, mutta muuten oli hänen elämänsä Villers-Cotteretsissa samanlaista kuin Haramontissa. Mutta muuan odottamaton seikka, jonka kuitenkin olisi pitänyt olla odotettavissa, lopetti nämä tulot ja esti poikaa käymästä metsällä.

Tohtori Gilbert lähetti kirjeen New Yorkista. Amerikkaan tultuaan ei kunnon filosofi ollut unohtanut pientä holhokkiaan. Hän kirjoitti notaari Niguetille kysyen, oliko hänen määräyksiään noudatettu, ja vaatien sitoumuksen täyttämistä, ellei sitä ollut tehty, tai sen rikkomista, ellei sitä tahdottu noudattaa.

Asia oli vakava. Notaarin kunnia oli kysymyksessä. Hän tuli täti Pitoun luo kädessään tohtorin kirje ja vaati annetun lupauksen pikaista täyttämistä.

Mitään väistämiskeinoa ei ollut olemassa, sillä Pitoun huonoon terveyteen ei voinut vedota, koska hänen ulkomuotonsa todisti päinvastaista. Pitou oli pitkä ja laiha, mutta olivathan kasvavat puutkin metsässä pitkiä ja laihoja ja jaksoivat silti erinomaisen hyvin.

Neiti Angélique pyysi viikon aikaa miettiäkseen, minkä toimialan hän valikoisi veljenpojalleen.

Pitou oli yhtä alakuloinen kuin tätikin. Nykyinen ammatti oli hänen mielestään oivallinen, eikä hän muuta kaivannut.

Koko viikkoon eivät tulleet suonsilmät eivätkä salametsästys kysymykseenkään. Sitäpaitsi oli talvi, ja talvella linnut saavat juotavaa mistä tahansa; sitten alkoi sataa lunta, eikä Pitou uskaltanut mennä virittämään ansojaan. Lumeen jäi jäljet, ja Pitoulla oli sellaiset jalat, että ukko Lajeunesse vuorokauden kuluessa voisi päästä selville siitä, kuka ovela lintumies oli ollut tyhjentämässä hänen vartiopiiriänsä.

Tällä viikolla täti Angéliquen kynnet taas kasvoivat. Pitou tutustui jälleen entiseen täti Angéliqueen, jota hän oli pelännyt ja jossa voitonhimo, hänen tekojensa suurin vaikutin, oli joksikin aikaa siloittanut käpälät.

Mitä pitemmälle aika kului, sitä äreämmäksi kävi eukon mieliala. Pitou oli viidentenä päivänä pyytämäisillään tätiä valikoimaan vaikka minkä toimialan, samapa tuo hänestä, kun vain tämä kiusallinen olotila tädin seurassa päättyisi.

Äkkiä sai kiusaantunut poika loistavan ajatuksen. Hän saavutti siten rauhan, joka tädiltä oli puuttunut näinä kuutena päivänä.

Hänen ajatuksensa oli päässä apotti Fortierin kouluun, päästä vapaaoppilaaksi, koska hän oli köyhä, ja saada hänen ylhäisyytensä Orleansin herttuan perustama apuraha. Tällä tavalla ei oppi maksaisi mitään täti Angéliquelle, ja olihan apotti Fortierin velvollisuus tädin hänelle kuuden kuukauden aikana tavantakaa tuomien punarintojen, rastaiden ja jänisten vuoksi tehdä jotakin hyvää kirkkonsa tuolien vuokraajan veljenpojalle. Tällä tavalla Ange voisi hyödyttää tätiään nykyhetkenä ja vastedeskin.

Ange pääsikin kouluun ilmaiseksi. Apotti oli kunnon mies, jolla ei ollut itsekkäitä vaatimuksia, – joka jakoi tietonsa henkisesti ja rahansa ruumiillisesti köyhille. Mutta yhdessä suhteessa hän oli tiukka: kielioppivirheet saivat hänet raivoihinsa, ja lausekompastuksista hän joutui suunniltaan. Tässä suhteessa hän ei erottanut ystäviä eikä vihamiehiä, ei köyhiä eikä rikkaita, ei maksavia eikä vapaaoppilaita. Hän iski tiukan puolueettomasti ja lakedaimonilaisen jyrkästi, ja kun hänellä oli vahvat kädet, löi hän myös oikein lujasti. Vanhemmat tiesivät ja tunsivat tämän; he saivat itse valita, lähettivätkö lapsensa hänen kouluunsa vai eivätkö, mutta jos kerran lähettivät, niin saivat uskoa ne kokonaan hänen huostaansa, sillä kaikkiin äitien valituksiin apotti vastasi sillä lauseella, jonka hän oli kaivertanut lätkään ja patukan varteen: "Ken rakastaa, hän rankaisee."

Tätinsä suosituksesta Ange Pitou siis pääsi apotti Fortierin oppilaitten joukkoon. Tämä vastaanotto ei miellyttänyt vähääkään Pitouta, sillä se katkaisi hänen vapaan ulkoilma-elämänsä, mutta täti Angélique oli siitä hyvin mielissään ja meni notaari Niguetin luo ilmoittamaan, että hän ei ainoastaan mukautunut tohtori Gilbertin vaatimuksiin, vaan teki enemmänkin kuin vaadittiin. Olihan tohtori vaatinut, että Pitou saisi oppia kunnollisen ammatin. Täti Angélique hankki hänelle enemmän, kun antoi hänelle hyvän kasvatuksen. Ja missä hän sai tämän kasvatuksen? Samassa oppilaitoksessa, missä kävi Sebastien Gilbert, jonka puolesta isä maksoi viisikymmentä livreä.

Saihan Ange tosin kasvatuksensa ilmaiseksi, mutta sitä ei tarvinnut ilmoittaa tohtori Gilbertille, ja jos tämä saisi sen tietää, niin tunsihan hän apotti Fortierin puolueettomuuden ja syvän harrastuksen kaikkia oppilaitaan kohtaan. Hän avasi sylinsä kuin hänen suuri opettajansa: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni." Mutta näissä molemmissa käsissä oli aseina toisessa patukka ja toisessa vitsakimppu, jotenka useimmin lasten kävi toisin kuin Jesuksen luona, joka otti heidät vastaan itkevinä ja lähetti luotaan lohdutettuina: lapset tulivat apotti Fortierin luo peloissaan ja läksivät itkien.

Uusi oppilas astui luokkaan kainalossaan laatikko, kädessään sarvinen mustesäiliö ja korvansa takana pari kolme hanhensulkakynää. Laatikon tehtävänä oli korvata jollakin tavoin pulpetti. Mustesäiliön oli kauppias lahjoittanut, ja kynät oli täti Angélique poiminut käydessään notaari Niguetin luona.

Ange Pitou otettiin vastaan sillä herttaisella veljellisyydellä, joka lapsissa alkaa ja aikuisissa jatkuu, nimittäin pilkkahuudoilla. Koko luokka ilkkui. Kaksi oppilasta sai jälki-istumista Pitoun vaalean tukan tähden ja kaksi hänen merkillisten polviensa vuoksi, joista jo olemme kertoneet. Viimeksimainitut oppilaat olivat sanoneet, että Pitoun jalat muistuttivat kaivon köysiä, joihin oli tehty solmu. Tämä vertaus herätti iloa, kulki oppilaasta toiseen, herätti yleisen riemun ja siis apotti Fortierin pahastuksenkin.