Alexandre Dumas - Bastiljin valloitus

"Minä olen niin kovasti sairas, täti Angélique", sanoi hän välttääkseen pilkkaa tai soimauksia, ehkä myös koettaen saada tädissä heräämään sääliä.

"Hyvä on", sanoi täti Angélique, "kyllä minä tuon sairauden tunnen, ja sen voi parantaa hyvin helposti, jos siirtää kellonviisaria puolitoista tuntia taaksepäin."

"Ei se auta, hyvä Jumala", sanoi Pitou katkerasti, "sillä minun ei ole vähääkään nälkä."

Täti Angélique hämmästyi ja tuli melkein levottomaksi. Sairaus tekee sekä hyvät äidit että pahat levottomiksi; hyvät äidit pelkäävät sairauden vaaroja, pahat pelkäävät sen tuottavan menoja.

"Mikä sinun on, kerrohan?" kysyi vanhapiika.

Kuullessaan nämä sanat, vaikka niitä ei lausuttukaan millään hellällä äänellä, purskahti Pitou itkuun, ja täytyy tunnustaa, että se ilme, joka tuli hänen kasvoilleen, kun hän siirtyi valituksesta itkuun, oli rumin irvi, mitä saattaa ajatella.

"Hyvä täti, minua on kohdannut hyvin suuri onnettomuus", sanoi hän.

"Mikä?" hätääntyi täti.

"Herra apotti on ajanut minut pois!" huudahti Pitou, ruveten ankarasti pillittämään.

"Ajanut pois?" kertasi neiti Angélique kuin ei olisi oikein ymmärtänyt.

"Niin, täti."

"Ja mistä hän on ajanut pois?"

"Koulusta."

Ja Pitou alkoi yhä kiivaammin itkeä.

"Koulustako?"

"Niin, täti."

"Siis tutkinnot, kilpailut, apurahat, seminaarit ovat jääneet sikseen?"

Pitoun niiskutus muuttui ulvonnaksi. Neiti Angélique katsoi häneen kuin tahtoisi veljenpoikansa sydämen pohjalta lukea poisajamisen syvimmät syyt.

"Voin lyödä vetoa, että olet jälleen ollut metsästämässä", sanoi hän. "Voin lyödä vetoa, että olet jälleen maleksinut ukko Billotin talon lähettyvillä. Hyi, tuleva apotti!"

Ange pudisti päätään.

"Valehtelet!" huudahti täti, jonka raivo lisääntyi hänen huomatessaan jutun vakavaksi. "Valehtelet! Viime sunnuntaina viimeksi nähtiin sinun kävelevän Catherinen kanssa 'Huokausten käytävää' pitkin."

Neiti Angélique itse valehteli, mutta ainahan tekohurskaat ovat pitäneet sitä oikeutenansa, noudattaen jesuiittain lauselmaa: "Aina on luvallista esittää väärää, saadakseen tietää toden."

"Minua ei kukaan ole nähnyt 'Huokausten käytävällä', se ei ole mahdollista. Me kävelimme kasvihuoneen puolella."

"Onneton poika, siis olit kuitenkin hänen seurassaan!"

"Mutta, täti", sanoi Ange punastuen, "eihän nyt ole puhetta neiti Catherinesta."

"Niin, sano sinä häntä vain neidiksi, salataksesi riettaat aikeesi!

Mutta minä kerron kaikki tuon heiskaleen rippi-isälle."

"Mutta, täti, minä vannon, että neiti Catherine ei ole mikään heiskale."

"Ahaa, sinä puolustat häntä, sillä puolustaaksesi itseäsi. Hyvä, te olettekin siis yksissä juonissa, sitä parempi vain. Minne me, hyvä Jumala, joudummekaan!.. Kuudentoista ikäiset lapset!"

"Emme me vedä laisinkaan yhtä köyttä, vaan Catherine ajaa minut aina pois."

"Huomaatkos, kuinka sinä ilmaiset kaikki! Nyt jo sanot häntä vain Catherineksi. Senkin tekopyhä, hän ajaa sinut pois… silloin kun muut näkevät."

"Kas", sanoi Pitou äkkiä ilahtuen, "kas sitä en tullut koskaan ajatelleeksi."

"Siinä näet!" sanoi täti käyttäen hyväkseen veljenpoikansa viatonta huudahdusta, voidakseen hänelle todistaa, että niissä väleissä oli jotakin luvatonta tekeillä, "mutta odotetaanhan, kyllä minä tämän järjestän. Apotti Fortier on hänen rippi-isänsä. Minä pyydän häntä toimittamaan sinut telkien taakse kahdeksi viikoksi vedelle ja leivälle. Ja mitä neiti Catherineen tulee, niin joutukoon vaikka luostariin, hillitäkseen kiihkoansa sinua kohtaan. Ja sinne hän vielä joutuukin. Me lähetämme hänet Saint-Rémyhyn."

Eukko lausui nämä viimeiset sanat niin pontevasti ja varmasti, että Pitou värisi.

"Hyvä täti", sanoi hän pannen kätensä ristiin, "erehdytte kokonaan luullessanne, että neiti Billot on jotenkin tuottanut minua kohdanneen onnettomuuden."

"Irstaus on kaikkien paheiden äiti", keskeytti juhlallisesti neiti Angélique.

"Täti, minä vakuutan, että apotti ei ole ajanut minua pois sentähden, että olisin irstas; hän hääti minut sentähden, että tein liian paljon lausevirheitä, joihin liittyi joukko kielivirheitä. Minä teen niitä aina tuon tuostakin, ja hän sanoi, että olen senvuoksi kadottanut kaikki mahdollisuudet apurahan saamiseen."

"Kaikki mahdollisuudet! Mitä puhutkaan? Sinä et siis saakaan apurahaa! Sinusta ei siis tulekaan pappia? Minä en siis pääsekään sinun taloudenhoitajattareksesi?"

"Ette, hyvä täti."

"Ja mitä sinusta sitten tulee?" kysyi täti kauhuissaan.

"En tiedä." Pitou katsoi surkeana taivasta kohden. "Mitä sallimus määrää!" lisäsi hän.

"Sallimusko? Kyllä minä tiedän, mistä tämä kaikki johtuu" huudahti neiti Angélique. "Tämä johtuu siitä, kun tulee suurelliseksi, kuuntelee uusia oppeja, imee itseensä filosofiaa."

"Ei suinkaan se ole syynä, täti, sillä filosofiaa ei saa oppia, ennenkuin ensin on retoriikan oppinut, enkä minä vielä ole päässyt sinne asti."

"Naurettavaa, naurettavaa. En minä puhukaan siitä filosofiasta. Senkin onneton, minä puhun filosofien filosofiasta, herra Arouetin filosofiasta, minä puhun Rousseaun filosofiasta, joka on julkaissut Nunnan ."

Neiti Angélique teki ristinmerkin.

"Nunnan?" kysyi Pitou; "mikä se on?"

"Sinua onnetonta, kyllä sinä varmaan olet sen lukenutkin!"

"Vannon, etten ole lukenut!"

"Senvuoksi et välitä kirkosta."

"Täti, te erehdytte. Kirkko ei välitä minusta."

"Tuo lapsihan on oikea käärme. Tässä hän vielä väittelee."

"En suinkaan, täti, minä vain vastaan."

"Hän on hukassa!" huudahti neiti Angélique perin masentuneena ja vaipuen rakkaalle tuolilleen istumaan.

Hänen lauseensa: Hän on hukassa! ei merkinnyt mitään muuta kuin: Minä olen hukassa!

Vaara oli uhkaava. Täti Angélique teki päätöksensä. Hän nousi kuin pontimen laukaisemana ja riensi apotti Fortierin luo kuulemaan asiasta tarkemmin ja koettaakseen vielä kerran parastaan.

Pitou seurasi katseillaan tätinsä menoa ovelle asti. Eukon poistuttua hän vuorostaan lähestyi ovea ja näki tätinsä uskomattoman kovaa kyytiä harppaavan Soissons-katua kohden. Nyt näki selvästi, mitä täti aikoi, ja Pitou oli varma hänen menostaan opettajan luo.

Neljännestunnin ainakin hän siis sai olla rauhassa. Pitou päätti käyttää hyväkseen tätä tuokiota, jonka sallimus oli hänelle suonut. Hän kokosi tätinsä päivällisen jätteet ruokkiakseen sisiliskojansa ja otti pari kolme kärpästä kiinni syöttääkseen ne sammakoilleen; sitten hän avasi kaapin ja ruokakammion ja ravitsi vuorostaan itseänsä, sillä yksinäisyys oli hänelle palauttanut ruokahalun.

Tämän tehtyään hän meni ovelle väijymään, milloin hänen toinen äitinsä saapuisi.

Neiti Angélique sanoi itseään Pitoun toiseksi äidiksi. Vaaniessaan hän näki nuoren tytön tulevan kaitaa kujaa myöten Soissons-kadun päästä Lormet-kadulle päin. Hän istui hevosen selässä vasu kummallakin puolellaan; toisessa oli kanoja, toisessa kyyhkysiä. Hän oli Catherine. Nähdessään Pitoun tätinsä asunnon ovella hän pysähtyi.

Nuori tyttö vilkaisi kadulle päin, nyökäytti hiukan päätänsä Pitoulle ja jatkoi matkaansa.

Pitou vastasi tervehdykseen ilosta vapisten.

Tätä pientä kohtausta oli kestänyt sen verran, että koulupoika ajatuksiinsa vaipuneena ja katsellessaan sinne päin, missä oli nähnyt neiti Catherinen, ei huomannut tätiään, joka palasi apotti Fortierin luota, ja nyt äkkiä tarttui hänen käteensä kiukusta kalpeana.

Ange heräsi kauneista unelmistansa tuntiessaan tätinsä kosketuksen, joka aina vaikutti häneen kuin sähkövirta, kääntyi, siirsi katseensa täti Angéliquen leimuavista silmistä käteensä ja näki siinä kauhukseen aimo kimpaleen leipää, jonka päällä oli kerros voita ja kerros valkoista juustoa.