Alexandre Dumas - Bastiljin valloitus

Neiti Angélique kiljaisi raivosta, ja Pitou parahti kauhuissaan.

Angélique kohotti kyhmyisen kätensä, ja Pitou painoi päänsä kumaraan.

Angélique sieppasi lähellä olevan luudanvarren. Pitou pudotti leivän ja läksi juoksemaan mitään selittämättä.

Nämä molemmat olennot olivat kerrankin yhtä mieltä. He käsittivät, ettei heidän välillään voinut enää olla mitään yhteistä.

Neiti Angélique palasi asuntoonsa ja telkesi ovensa. Pitou kuuli lukon narskahtavan; se peloitti häntä kuin myrskyn lisäilmiö, ja hän joudutti pakoaan.

Tästä kohtauksesta oli seurauksena sellaista, mitä neiti Angélique ei mitenkään voinut aavistaa, eikä Pitoukaan sen paremmin odottanut.

Pitou juoksi niinkuin kaikki hornanhenget olisivat hänen kintereillään, ja lyhyessä ajassa hän oli päässyt kaupungin ulkopuolelle.

Kääntyessään hautuumaan kulmauksesta hän oli töytäämäisillään erään hevosen takapuoleen.

"Hyvä Jumala", sanoi lempeä ääni, jonka Pitou varsin hyvin tunsi, "minne te juoksette sellaista kyytiä, Ange-herra? Cadet oli vähällä tulla vauhkoksi: niin te meitä säikytitte."

"Voi, neiti Catherine", huudahti Pitou vastaten omille ajatuksilleen, eikä nuoren tytön kysymykseen. "Voi, neiti Catherine, mikä onnettomuus, hyvä Jumala, mikä onnettomuus!"

"Jeesus, ihanhan te peloitatte minua", sanoi nuori tyttö seisauttaen hevosensa keskellä tietä. "Mitä on tapahtunut, herra Ange?"

"Se", vastasi Pitou kuin ilmoittaisi kauhean, tärkeän salaisuuden, "ettei minusta tulekaan pappia."

Mutta sensijaan, että Catherine olisi tehnyt sellaisen liikkeen kuin Pitou odotti, hän purskahtikin heleään nauruun.

"Vai ei teistä tulekaan pappia?";

"Ei", kertasi typertynyt Pitou, "se näyttää mahdottomalta."

"No, siinä tapauksessa teistä sitten tulee soturi", sanoi Catherine.

"Soturiko?"

"Juuri niin. Ei noin pienten seikkojen vuoksi kannata vaipua epätoivoon. Ensiksi luulin, että ilmoittaisitte tätinne äkkiä kuolleen."

"Minulle tämä merkitsee samaa kuin jos hän olisi kuollut, sillä hän ajaa minut pois", sanoi Pitou heltyen.

"Sepä vahinko", virkkoi neiti Billot nauraen; "ette siis saakaan jäädä hänen tyytyväiseksi itkijäkseen."

Ja Catherine alkoi entistään hilpeämmin nauraa, mikä Pitousta tuntui loukkaavalta.

"Mutta ettekö kuullut, että hän ajaa minut pois!" jatkoi hän epätoivoissaan.

"Kuulin kyllä, sitä parempi", sanoi vain Catherine.

"Kylläpä te olette onnellinen, kun voitte tuolla tavoin nauraa, neiti Billot, ja se osoittaa varsin tasaista luonnonlaatua, koska toisten vastoinkäymiset eivät vaikuta teihin sen enempää."

"Ja kuka teille sanoo, etten todella säälisi teitä, herra Ange, jos todellinen onnettomuus kohtaisi teitä?"

"Säälisittekö, jos todellinen onnettomuus kohtaisi minua? Ettekö siis tiedä, ettei minulla enää ole mitään turvaa!"

"Sitä parempi vain!" sanoi Catherine.

Pitou ei käsittänyt tästä yhtään mitään.

"Mistä saan ruokaa!" sanoi hän. "Ja ihmisenhän täytyy saada syödä, ainakin minun, jota aina vaivaa nälkä."

"Ettekö siis halua tehdä työtä, herra Ange?"

"Tehdä työtä! Mitä työtä? Herra Fortier ja tätini ovat senkin seitsemän kertaa vakuuttaneet minulle, etten kelpaa mihinkään. Jospa olisivat panneet minut puusepän tai vaunusepän oppiin, sensijaan että koettivat minusta tehdä pappia! Katsokaahan, neiti Catherine, toden totta", sanoi Pitou tehden epätoivoisen liikkeen, "toden totta minua painaa kirous."

"Kyllähän", sanoi nuori tyttö, sillä hän tunsi yhtä hyvin kuin muutkin Pitoun surullisen elämäntarinan, "kyllähän kaikessa tuossa, mitä sanotte, herra Ange, on totta, mutta… mutta miksi ette menettele määrätyllä tavalla?"

"Millä tavalla?" kysyi Pitou takertuen neiti Billotin aloittamaan ehdotukseen samoin kuin hukkuva tarttuu rantapajun oksaan. "Millä tavalla?"

"Olihan teillä suosija."

"Tohtori Gilbert."

"Olittehan hänen poikansa luokkatoveri, koska hän kävi samoin kuin tekin koulua apotti Fortierin luona."

"Niin kylläkin, ja monta kertaa olen pelastanut hänet saamasta selkäänsä."

"No, miksi ette siis käänny hänen isänsä puoleen? Hän ei suinkaan jätä teitä pulaan."

"Miksen sitä tekisi, jos tietäisin, minne hän on joutunut. Mutta ehkä isänne, neiti Billot, sen tietää, koska tohtori Gilbert on hänen tilansa omistaja."

"Minä tiedän, että hän lähetti osan vuokrasta Ameriikkaan ja toisen osan eräälle asianajajalle Pariisiin."

"Oi", huokasi Pitou, "Ameriikkaan, se on kovin kaukana."

"Lähtisittekö Ameriikkaan?" virkahti nuori tyttö hätkähtäen tästä mahdollisuudesta.

"Minäkö, neiti Catherine? En koskaan, en koskaan! En. Jos vain tietäisin, mistä saan ruokaa, niin viihtyisin oikein hyvin Ranskassa."

"Se on hyvä", lausui neiti Billot.

Pitou loi katseensa maahan. Nuori tyttö oli vaiti. Tätä vaitioloa kesti jonkun aikaa. Pitou oli vaipunut unelmiin, jotka olisivat suuresti hämmästyttäneet niin loogillista miestä kuin apotti Fortieria.

Näiden unelmien alku oli hämärä, mutta sitten ne kirkastuivat, senjälkeen ne uudelleen himmenivät, vaikka leimauttivat välkettä kuin salamat, joiden alkua ei tiedä, joiden lähde pysyy salassa.

Cadet oli lähtenyt astelemaan eteenpäin, ja Pitou käveli Cadetin vieressä nojaten toisella kädellään sen selässä olevaan vasuun. Neiti Catherinekin oli mietteissään samoin kuin Pitou hän antoi ohjasten riippua pelkäämättä, että hevonen riistäytyisi karkuun. Tiellä ei ollutkaan mitään peloittavia kummituksia, eikä Cadet kuulunut Hippolytoksen hevosen luokkaan.

Pitou seisahtui koneellisesti, kun hevonenkin seisahtui. He olivat saapuneet maatilalle.

"Kas, sinäkö se oletkin, Pitou!" huudahti kookkaan näköinen mies seisoessaan lätäkön luona, josta hän juotti hevostaan.

"Minä tässä olen, hyvä Jumala, minä juuri."

"Pitou-parkaa on jälleen onnettomuus kohdannut", ilmoitti nuori tyttö hypätessään hevosen selästä, välittämättä siitä, että hame kohotessaan näytti hänen sukkanauhojensa värin.

"Täti ajaa hänet kotoaan pois."

"Ja mitä pahaa hän on tehnyt sille tekopyhälle akalle?" kysyi maanviljelijä.

"Minä en näy olevan oikein etevä kreikankielessä", vastasi Pitou.

Senkin hupakko, hän kerskaili! Hänenhän olisi pitänyt sanoa olevansa latinassa puutteellinen.

"Etkö ole kylliksi etevä kreikankielessä?" sanoi leveäharteinen mies.

"Ja miksi tahtoisit olla etevä kreikankielessä?"

"Selittääkseni Theokritosta ja kääntääkseni Iliadia."

"Ja mitä hyötyä sinulla siitä olisi, että selittäisit Theokritosta ja kääntäisit Iliadia?"

"Se auttaisi minua papiksi."

"Joutavia", sanoi Billot, "osaanko minä kreikkaa? Osaanko minä latinaa? Osaanko minä ranskaa? Osaanko minä kirjoittaa? Osaanko minä lukea? Estääkö se minua kylvämästä, leikkaamasta ja latoon kokoamasta?"

"Ei suinkaan, herra Billot, mutta ettehän te olekaan pappi, te olette maanviljelijä, agricola , niinkuin Vergilius sanoo. O fortunatos nimium …"

"No, sanohan, eikö maanviljelijä ole mustatakkisen vertainen, sinä epäkelpo kuoripoika! Varsinkin silloin, kun maanviljelijällä on kuusikymmentä tynnyrinalaa maata näkyvissä ja tuhannen kultarahaa kätkössä."

"Minulle on aina sanottu, että pappina oleminen on kauneinta maailmassa. Tottahan on", lisäsi Pitou hymyillen herttaisimmalla tavallaan, "etten ole aina ottanut kuullakseni, mitä minulle on sanottu."

"Ja siinä onkin viisaus syvä, poika hyvä. Huomaathan, että minä runoilen yhtä hyvin kuin muutkin, kun vain käyn toimeen. Minun mielestäni on sinussa aineksia joksikin paremmaksi kuin pappi olisikaan, ja onnesi vain on, ettet mene tälle alalle, ainakaan tähän aikaan. Katsohan, kun olen maanviljelijä, olen myös sääntuntija, ja nyt ei sää ole sovelias papeille."