Alexandre Dumas - Bastiljin valloitus

"Mitä vielä!" sanoi Pitou.

"Kohta nousee myrsky", ennusti maanviljelijä. "Usko siis minua. Olet kunnollinen, oppinut…"

Pitou kumarsi mielissään, kun kuuli ensi kertaa elämässään saavansa oppineen nimen.

"Voithan sinä elatuksesi ansaita muutenkin", jatkoi maanviljelijä.

Neiti Billot laskiessaan maahan kanat ja kyyhkyset kuunteli tarkkaavana Pitoun ja isänsä välistä keskustelua.

"Ansaita elatukseni", sanoi Pitou; "juuri se tuntuu minusta vaikealta."

"Mitä sinä osaat tehdä?"

"Osaanhan minä virittää ansoja ja laatia koukkuja. Matkin jokseenkin hyvin lintujen ääntä, eikö totta, neiti Catherine?"

"Mitä siihen tulee, niin hän visertää kuin rastas."

"Mutta eihän tuo ole mikään toimiala", jatkoi ukko Billot.

"Sitä minäkin sanon, hitossa!"

"Sinä kiroilet, se ainakin on hyvä asia."

"Mitä, kirosinko minä", sanoi Pitou. "Pyydän anteeksi, herra Billot."

"Ei kannata pyytää", tuumi maanviljelijä, "sattuu sitä minullekin tuon tuostakin. Saakeli", sanoi hän kääntyen hevosen puoleen, "etkö siinä pysy alallasi! Näiden percheronilaisten hevosten täytyy aina saada teutaroida ja ravistella itseään. Kuulehan", jatkoi hän kääntyen Pitoun puoleen, "oletko sinä laiska?"

"En tiedä. Minä en koskaan ole tehnyt muuta kuin lukenut kreikkaa ja latinaa, ja…"

"Ja mitä?"

"Ja minun täytyy tunnustaa, etten koskaan oppinut niitäkään kunnollisesti."

"Sitä parempi", sanoi Billot; "se todistaa, ettet olekaan vielä niin typerä kuin luulin."

Pitou avasi silmänsä selkoselälleen. Ensi kerran hän kuuli sanottavan tällä tavalla, kokonaan vastoin niitä väitteitä, joita hän oli saanut tähän asti kuulla.

"Minä kysyn", pitkitti Billot, "oletko niin laiska, että sinua aina väsyttää?"

"Mitä väsymiseen tulee, niin se on ihan eri asia", sanoi Pitou.

"Minä voin marssia kymmenen penikulmaa uupumusta tuntematta."

"Hyvä, onhan sekin jo jotakin", arveli Billot; "kun vielä laihdut muutaman naulan, niin sinusta tulee oivallinen juoksija."

"Laihtua", sanoi Pitou katsellen hoikkaa varttansa, pitkiä luisevia käsivarsiaan ja vääriä pitkiä sääriään, "olenhan mielestäni jo näinkin kylliksi laiha."

"Toden totta", virkahti maanviljelijä puhjeten nauruun, "sinä, ystäväiseni, olet todellakin oikea aarre."

Ensi kertaa sai Pitou näin suurta tunnustusta. Senvuoksi hän hämmästyikin yhä uudelleen.

"Kuulehan nyt", sanoi maanviljelijä. "Minä kysyn sinulta, oletko laiska työtä tehdessäsi."

"Mitä työtä?"

"Työtä yleensä."

"En tiedä. En ole koskaan tehnyt työtä."

Nuori tyttö heläytti nyt naurun, mutta ukko Billot otti asian tällä kertaa vakavalta kannalta.

"Senkin heittiöt, nuo papit", sanoi hän puiden nyrkkiä kaupunkiin päin. "Tuolla tavalla he kasvattavat nuorisosta laiskureita ja tyhjäntoimittajia. Kysynpä, millä tavalla tuollainen mies voi hyödyttää veljiään?"

"Ei paljoakaan", myönsi Pitou, "kyllähän sen tiedän. Kaikeksi onneksi ei minulla olekaan veljiä."

"Veljillä minä tarkoitan kaikkia ihmisiä yleensä", selitti Billot.

"Ajatteletko ehkä, että kaikki ihmiset eivät ole keskenään veljiä?"

"Oh, ovathan ne; sehän on evankeliumissakin."

"Ja yhdenvertaisia", jatkoi maanviljelijä.

"Se on toinen asia", väitti Pitou. "Jos minä olisin ollut apotti Fortierin vertainen, ei hän niin usein olisi antanut minun maistaa patukkaa ja vitsaa. Ja jos täti ja minä olisimme olleet yhdenvertaisia, niin hän ei olisi häätänyt minua."

"Minä sanon, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia", vakuutti maanviljelijä, "ja me todistamme sen kohta tyranneille."

" Tyrannis! " tokaisi Pitou taidonnäytteekseen.

"Ja todistuksena siitä on se, että minä otan sinut luokseni", jatkoi Billot.

"Te otatte minut luoksenne, rakas herra Billot! Vai lasketteko leikkiä, puhuessanne tuolla tavalla?"

"En. Kuulehan; mitä tarvitset elääksesi?"

"Hitto, noin kolme naulaa leipää päivässä."

"Ja leivän ohella?"

"Hiukan voita ja juustoa."

"No, huomaanpa kyllä, ettei sinua ole työlästä elättää. No siis, minä pidän sinut ruuassa."

"Herra Pitou", sanoi Catherine, "eikö teillä ole mitään muuta isältäni pyydettävänä?"

"Minullako, neiti? Ei suinkaan."

"Ja miksi siis tulitte tänne?"

"Siksi, että te tulitte."

"Sepä oli kohteliaasti sanottu", lausui Catherine. "Mutta minä en anna tälle kohteliaisuudelle sen suurempaa arvoa kuin se ansaitsee. Olettehan, herra Pitou, tullut isäni luokse kuullaksenne uutisia suosijastanne."

"Sehän on totta", sanoi Pitou. "Kummallista, kun sen unohdin."

"Sinä aioit siis puhua kunnon tohtori Gilbertistä?" sanoi maanviljelijä, ja hänen äänensä sointu ilmaisi, kuinka syvä kunnioitus hänellä oli tilansa omistajaa kohtaan.

"Juuri niin", sanoi Pitou. "Mutta nyt minun ei tarvitsekaan sitä tehdä; koska herra Billot ottaa minut luokseen, voin rauhassa odottaa hänen paluutansa Ameriikasta."

"Siinä tapauksessa, ystäväiseni, ei sinun tarvitsekaan kauan odottaa, sillä hän on palannut."

"Oho!" sanoi Pitou. "Ja milloin?"

"En tiedä tarkoin. Sen vain tiedän, että hän oli Havressa viikko sitten. Kätköissäni on muuan käärö, jonka hän lähetti minulle maahan tultuaan; se tuotiin minulle Villers-Cotteretsissa tänä aamuna ja on todistuksena siitä, että hän on Ranskassa."

"Ja kuka sanoi teille, että hän sen lähetti?"

"Perhana, koska sen sisällä oli kirje."

"Suokaahan anteeksi, isä", huomautti Catherine nauraen, "mutta minä luulin teitä lukutaidottomaksi. Sanon sen siksi, isä, että kerskailitte taitamattomuudellanne."

"Niin kerskailenkin! Minä tahdon ihmisten sanovan: Isäntä Billot ei ole kellekään mitään velkaa, ei edes koulumestarille; hän on luonut tulevaisuutensa itse, isäntä Billot! Minä tahdon, että minusta sanotaan siten. En minä siis itse lukenutkaan kirjettä, vaan santarmien majoitusmestari, jonka satuin tapaamaan."

"Ja mitä kirjeessä oli, isä? Hän on yhä vielä tyytyväinen teihin, eikö olekin?"

"Päätä itse."

Ja maanviljelijä otti nahkaisesta lompakostaan kirjeen, jonka ojensi tyttärelleen.

Catherine luki:

'Rakas herra Billot!

Palaan Ameriikasta, missä kohtasin rikkaamman, suuremman ja onnellisemman kansan. Se johtuu siitä, että he ovat vapaita, mitä me emme ole. Mutta mekin kuljemme uutta aikakautta kohti, ja jokaisen velvollisuus on jouduttaa päivää, jolloin valo paistaa kirkkaana. Tunnen periaatteenne, rakas herra Billot, tunnen vaikutusvaltanne työtovereihinne, maamiehiin ja kunnon työmiehiin sekä maalaisiin, joita vallitsette, ette niinkuin kuningas, vaan niinkuin isä. Istuttakaa heihin uhrautumisen ja veljeyden periaatteet, joita itse kannatte. Filosofia on yleismaailmallinen, kaikkien ihmisten tulee lukea oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan sen soihdun valossa. Lähetän teille pienen kirjan, missä kaikki nämä velvollisuudet ja oikeudet ovat mainitut. Kirja on minun kirjoittamani, vaikka sen kannella ei olekaan minun nimeäni. Levittäkää näitä yleisen yhdenvertaisuuden periaatteita, luettakaa kirjaa, ääneen pitkinä talvi-iltoina. Lukeminen on sielun käyntiä laitumella, niinkuin leipä on ruumiin ravintoa.

Jonakin lähipäivänä tulen teitä tapaamaan ja neuvon teille uuden maanviljelystavan, jota paljon käytetään Ameriikassa. Se koskee vuositulojen jakamista vuokraajan ja omistajan välillä. Minun mielestäni se on enemmän kuin nykyinen alkuperäisen yhteiskunnan ja Jumalan lakien mukaista. Veljellinen tervehdys.

"Ohoo", sanoi Pitou, "siinäpä kirje, joka on oivallisesti laadittu."

"Eikö olekin?" lausui Billot.