Alexandre Dumas - Bastiljin valloitus

Pitou ei koskaan ollut ajatellut pukuansa. Kuvastin oli aivan tuntematon ylellisyyskapine neiti Angéliquen talossa, ja kun hänellä ei ollut taipumuksia niinkuin kauniilla Narkissoksella rakastua ensiksi itseensä, ei hän ollut koskaan tullut katsoneeksi kuvaansa lähteistä, joiden partaalle hän viritti ansojaan.

Mutta heti kun Catherine oli puhunut tanssiaisiin menosta ja oli mainittu herra de Charny ja hänen komea ulkomuotonsa, – senjälkeen kun tuo juttu päähineistä, joilla nuori tyttö aikoi lisätä kauneuttaan, oli tullut Pitoun korviini katsoi hän kuvaansa, peilistä, tuli murheelliseksi silmäillessään omaa siistimätöntä asuaan ja tuumi, millä tavalla hänkin voisi hankkia sellaista, mikä kohottaisi hänen ulkonaista asuaan.

Pahaksi onneksi Pitou ei voinut tähän kysymykseen antaa mitään vastausta. Hänen huono ulkoasunsa riippui vaatteista. Mutta saadakseen vaatteita hän tarvitsi rahaa, eikä Pitou eläissään ollut omistanut ropoakaan.

Olihan Pitou nähnyt, että paimenet, kilpaillessaan huilunsoitossa ja runojen laatimisessa, ottivat päähänsä ruususeppeleen, mutta hän ajatteli aivan oikein, että vaikka tällainen seppele kaunistaisikin hänen kasvonpiirteitään, niin se vain tekisi vaatteitten huonouden huomattavammaksi.

Pitou siis ilahtui kovin, kun sunnuntai-aamuna kello kahdeksan, hänen miettiessään, millä tavalla hän kaunistaisi itseään, Dulauroy saapui ja laski tuolille taivaansiniset housut ja takin sekä punaruutuiset valkoiset liivit.

Ja samalla kertaa ompelijatar toi toiselle tuolille paidan ja kaulahuivin. Jos paita sopisi, oli hän saanut määräyksen valmistaa puoli tusinaa samanlaatuisia.

Toinen yllätys seurasi toistaan. Ompelijattaren jäljestä saapui hatuntekijä. Hän toi uudenaikaisen kolmikolkkaisen hatun, jolla oli kaunis siro muoto, parhaimman, mikä oli herra Cornulla, Villers-Cotteretsin etevimmällä hatuntekijällä.

Hän toi myös suutarilta Pitoun eteen kenkäparin, jossa oli hopeiset soljet.

Pitou ei tahtonut uskoa silmiään; hän ei voinut käsittää, että tämä rikkaus oli häntä varten. Kirkkaimmissa unelmissakaan hän ei olisi voinut kuvitella saavansa tällaisia aarteita. Kiitollisuuden kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, eikä hän voinut tehdä muuta kuin sopertaa: "Voi, neiti Catherine, neiti Catherine, en koskaan unohda, mitä olette tehnyt hyväkseni!"

Kaikki sopi erinomaisesti, kuin mitan mukaan tehtynä. Ainoastaan kengät osoittautuivat liian pieniksi. Herra Laudereau oli ottanut mitan oman, neljä vuotta vanhemman poikansa jalasta.

Huomatessaan jalkansa nuoren Laudereaun jalkoja paljon suuremmiksi, ylpeili sankarimme ensi hetkessä, mutta tämä kopeus haihtui piankin hänen ajatellessaan, että hänen täytyisi mennä tanssiaisiin ilman kenkiä tai vanhoissa kengissään, jotka eivät millään tavalla olleet sopusoinnussa muun puvun kanssa. Mutta tätä pulmaa ei kestänyt kauaakaan. Otettiin kengät, jotka samalla kertaa tuotiin ukko Billotille. Kaikeksi onneksi isännällä ja Pitoulla oli yhtä iso jalka, mikä seikka salattiin huolellisesti Billotilta, jotta hän ei tuntisi itseään nöyryytetyksi.

Pitoun pukiessa ylleen nämä komeat vaatteet tuli kähertäjä. Hän jakoi Pitoun keltaiset hiukset kolmeen osaan; yhden osan niistä, pisimmät suortuvat, hän kampasi niskaan ja laati ne tupsulle, molempien jäljellä olevien osien piti kääntyä ohimolle, muodostaakseen "koirankorvat" – niillä oli siihen aikaan sellainen nimi, mutta mitä sille mahtoi.

Tunnustakaamme suoraan, että kun Pitou, tukka käherrettynä yllään siniset housut ja sininen takki, valkoiset, punaraitaiset liivit ja leveäkauluksinen paita, tupsu niskassaan ja koirankorvat ohimoillaan katsoi kuvaansa peilistä, oli hänen hyvin vaikea tuntea omaa itseään, ja hän kääntyi taakseen katsomaan, oliko ehkä itse Adonis laskeutunut maan päälle.

Hän oli yksin. Hän hymyili sirosti. Ja pää pystyssä, peukalot kainalokuopissa tuumi hän keikauttaen ruumistansa kantapäillään:

"Saammepahan nähdä tuon herra de Charnyn!.."

Ja totta on, että Ange Pitou tässä uudessa asussaan oli kuin sorja paimen, ei Vergiliuksen kuvaama, vaan Vatteaun maalaama.

Seuraus olikin, että kun Pitou astui talon keittiöön, hän herätti tavatonta huomiota.

"Oi, katsokaahan, äiti", huudahti Catherine, "kuinka Pitou on nyt soma!"

"Häntä ei todellakaan tahtoisi tuntea samaksi ihmiseksi", sanoi emäntä Billot.

Pahaksi onneksi nuori tyttö siirtyi kokonaisvaikutuksesta tarkastamaan yksityiskohtia. Yksityiskohdat Pitoussa eivät olleetkaan niin hyvät kuin kokonaisuus.

"Ihmeellistä, kuinka isot kädet teillä on", sanoi Catherine.

"Niin onkin", sanoi Pitou, "eikö olekin minulla komeat kädet?"

"Ja isot polvet."

"Se todistaa sitä, että minä kasvan vielä."

"Mutta olettehan te minun mielestäni jo kyllin kookas, herra Pitou."

"Samapa tuo, minä kasvan vielä. Minähän olen vasta seitsemäntoista ja puolen vuoden vanha."

"Eikä teillä ole pohkeita."

"Se on totta, niitä minulla ei olekaan; mutta kyllä ne ilmestyvät."

"Toivottavasti", sanoi Catherine. "Olkoon kuinka tahansa, pulska te olette."

Pitou kumarsi.

"Ohoo", sanoi maanviljelijä, astuessaan sisään ja katsellen vuorostaan Pitouta. "Oletpa sinä muhkean näköinen. Soisin tätisi näkevän sinut tuollaisena."

"Samaa minäkin toivoisin", sanoi Pitou.

"Olisin halukas tietämään, mitä hän sanoisi", lausui maanviljelijä.

"Ei hän sanoisi mitään, hän olisi tukehtua raivosta."

"Mutta, isä", virkkoi Catherine hiukan levottomana, "eikö hänellä ole oikeutta ottaa Pitou uudelleen luoksensa?"

"Poishan hän hääti pojan."

"Ja sitäpaitsi", huomautti Pitou, "ne viisi vuotta ovat kuluneet umpeen."

"Mitä?" kysyi Catherine.

"Ne, joita varten tohtori Gilbert jätti tuhannen frangia."

"Hän siis jätti tuhannen frangia tädillesi?"

"Jätti, jätti, jotta oppisin jonkun ammatin."

"Siinäpä vasta mies!" sanoi maanviljelijä. "Ja joka päivä saan kuulla samanlaatuisia juttuja. Senvuoksi minä seuraan häntä", hän teki kädellään liikkeen, "elämässä ja kuolemassa."

"Hän tahtoi, että oppisin jonkin ammatin."

"Siinä hän oli oikeassa. Tällä tavalla hyvät aikeet pilataan. Hän jättää tuhannen frangia, jotta lapselle opetettaisiin hyvä ammatti, ja sensijaan että hän oppisi jotakin käsityötä, pannaankin poika tuollaisen mustatakkisen seuraan, joka hänestä tahtoo tehdä seminaristin. Ja paljonko hän maksoi apotti Fortierille?"

"Kuka?"

"Tätisi."

"Ei hän maksanut mitään."

"Hän pisti siis nuo tohtori Gilbertin kaksisataa livreä omaan taskuunsa?"

"Luultavasti."

"Kuulehan, Pitou, minä annan sinulle hyvän neuvon: kun vanha tekopyhä tätisi kuolla kupsahtaa, niin etsi kaikkialta, kaapeista, vuoteen oljista, kukkakuuruista."

"Miksi?" kysyi Pitou.

"Siksi, että voit löytää aarteen, vanhoja kultarahoja sukkaan kätkettyinä. Epäilemättä hän ei ole löytänyt kyllin suurta kukkaroa, jonne piilottaisi säästönsä."

"Niinkö luulette?"

"Siitä olen varma. Mutta tästä puhumme, kun sopiva aika ja paikka tulee. Nyt meidän on lähdettävä pikku kierrokselle. Onko sinulla tohtori Gilbertin kirja?"

"Se on taskussani."

"Isä", sanoi Catherine, "oletteko ajatellut asiaa tarkoin?"

"Ei silloin tarvitse ajatella, kun tekee jotakin hyvää, rakas lapsi", sanoi maanviljelijä. "Tohtori käskee lukea kirjan ja levittää siinä olevia periaatteita; kirja luetaan ja periaatteet levitetään."

"Ja äiti ja minä saamme kai lähteä messuun?" kysyi Catherine arasti.

"Menkää messuun", myönsi Billot, "tehän olette naisia. Me olemme miehiä, meillä on muuta tehtävää. Tule, Pitou."