Alexandre Dumas - Bastiljin valloitus

Pitou kumarsi emännälle ja Catherinelle ja seurasi maanviljelijää ylpeänä saamastansa miehen nimestä.

Vajassa oli lukuisasti kansaa koolla. Olemmehan sanoneet, että väki kunnioitti suuresti Billotia; vaikka hän morkkasi nasevasti, ruokki hän heitä myös hyvin ja maksoi hyvän palkan.

Jokainen olikin senvuoksi kiireimmän kautta saapunut hänen kehoituksestaan.

Tähän aikaan vallitsi rahvaassa se omituinen kuume, joka herää kansoissa, kun niissä syttyy toiminnan halu. Outoja, uusia, siihen asti melkein ventovieraita sanoja tuli henkilöiden suusta, jotka eivät koskaan ennen olleet niitä lausuneet. Ne sanat olivat vapaus, riippumattomuus, ja kummallista kyllä, näitä sanoja ei lausunut rahvas yksinään, ei, nämä sanat oli lausunut ensin aatelisto, ja kansan ääni oli vain kaikua heidän puheistaan.

Lännestä päin olivat tulleet nämä sanat, jotka alkoivat valaista, kunnes ne viimein polttivat; Amerikassa oli noussut tämä aurinko, joka kiertomatkallaan viimein sytytti Ranskassa hirveän tulipalon, ja sen valossa kauhistuneet kansat lukivat verisin kirjaimin kirjoitetun sanan: Tasavalta.

Senvuoksi olivatkin ne kokoukset, joissa keskusteltiin valtiollisista asioista, tavallisempia kuin saattoi luullakaan. Miehet, joiden kotipaikkaa ei tiedettykään, näkymättömän, melkein tuntemattoman jumalan apostolit liikkuivat kaupungeissa ja maaseudulla kylväen kaikkialle vapauden sanoja. Hallitus, joka siihen asti oli ollut sokea, alkoi avata silmiänsä. Ne miehet, jotka olivat johtamassa sitä koneistoa, jonka nimi on yleiset asiat, tunsivat jonkinmoista hankausta, vaikka eivät voineet käsittää, mistä se sai alkunsa. Vastustusta oli kaikkialla mielissä, ellei se ilmaantunutkaan vielä käsissä ja käsivarsissa. Se ei tullut näkyviin, mutta se oli läsnä, sen olemassaolon tunsi uhkaavana, monasti sitäkin uhkaavampana, kun se oli kuin kummitus, johon ei voinut tarttua ja jonka läheisyyden aavisti voimatta ottaa sitä kiinni.

Kaksikymmentä tai viisikolmatta maalaista, jotka kaikki olivat Billotista riippuvaisia, oli kokoontunut vajaan.

Billot saapui Pitoun seurassa. Kaikki paljastivat päänsä, kaikki heiluttivat hattujaan. Huomasi selvästi, että nämä miehet olivat valmiit menemään kuolemaan, kun isäntä vain käski.

Billot selitti talonpojille, että kirja, jonka Pitou aikoi lukea, oli tohtori Gilbertin kirjoittama. Kaikki tunsivat hyvin tohtori Gilbertin, sillä hänellä oli siinä läänissä useita tiluksia, ja näistä oli Billotin hoitama suurin.

Esilukijaa varten oli pystytetty tynnyri. Pitou nousi tälle väliaikaiselle puhujalavalla ja alkoi lukea.

Maalaiset, ja rohkenen melkein sanoa, ihmiset yleensä, kuuntelevat sitä tarkkaavammin, mitä vähemmän he ymmärtävät. Ilmeisesti teoksen pääsisältö jäi suurimmalle osalle käsittämättömäksi, Billotille itselleenkin. Mutta keskellä näitä hämäriä lauseita välähteli kuin salamia synkältä, sähköiseltä taivaalta riippumattomuuden, vapauden ja yhdenvertaisuuden valoisia sanoja. Muuta ei tarvittukaan, kaikki taputtivat käsiään, kuului huutoja: "Eläköön tohtori Gilbert!" Noin kolmas osa kirjaa oli luettu, ja päätettiin jatkaa sitä kahtena sunnuntaina.

Kuulijoita pyydettiin kokoontumaan seuraavana sunnuntaina, ja jokainen lupasi saapua.

Pitou oli lukenut oikein hyvin. Ei mikään onnistu sen paremmin kuin menestys. Lukija oli saanut osan niistä suosionosoituksista, jotka kohdistuivat teokseen, ja tämän vaikutuksesta tunsi ukko itsessään heräävän jonkinmoisen kunnioituksen apotti Fortierin oppilasta kohtaan. Pitou, joka jo ikäisekseen oli liian kookas, oli henkisesti kasvanut kymmenen tuumaa.

Yhtä ainoaa seikkaa hän kaipasi. Catherine ei ollut näkemässä hänen menestystään.

Mutta isäntä ihastuneena siitä suosiosta, jonka tohtori Gilbertin kirja oli herättänyt, kiiruhti kertomaan menestyksestä vaimolleen ja tyttärelleen. Rouva Billot ei vastannut mitään; hän ei ollut kaukonäköinen nainen.

Mutta Catherine hymyili alakuloisesti.

"No, mikä nyt vaivaa?" kysyi vuokratilallinen.

"Isä! Isä!" varoitti Catherine. "Olen varma siitä, että syöksette itsenne vaaraan."

"Kas vain, ethän aio tässä olla pahanilman lintuna? Sanon sinulle, että rakastan enemmän leivoa kuin huuhkajaa."

"Isä, minua pyydettiin jo varoittamaan teitä siitä, että teitä pidetään silmällä."

"Kuka sen sanoi? Ilmoltahan."

"Muuan ystävä."

"Ystäväkö? Jokainen neuvo ansaitsee kiitoksen. Ilmaisehan minulle tuon ystävän nimi. Kuka hän on?"

"Eräs mies, joka varmasti tietää kaikki."

"Mutta kuka?"

"Kreivi Isidor de Charny."

"Mitä tuo narri tähän sekaantuu? Aikooko hän neuvoa minua, miten minun on ajateltava? Neuvonko minä, miten hänen on pukeuduttava? Minun mielestäni olisi siitä sanottava yhtä ja toista."

"Isä, en sanonut tätä pahoittaakseni mieltänne. Neuvo annettiin hyvässä tarkoituksessa."

"Hyvä on! Minä annan toisen, ja sinä saat sen viedä perille minun puolestani."

"Mikä se on?"

"Olkoot hän ja hänen kaltaisensa varuillaan, sillä johan heitä herroja aatelisia jokseenkin kovakouraisesti ravistellaan Kansalliskokouksessa, ja monta kertaa on jo ollut puhe suosikeista. Olkoon hänen veljensä Oliver de Charny, joka on Pariisissa varuillaan, sillä hänen sanotaan olevan hyvissä väleissä itävaltalaisten kanssa."

"Isä", sanoi Catherine, "te olette kokeneempi kuin me, tehkää oman mielenne mukaan."

"Sen minäkin sanon", lausui Pitou, joka menestyksensä johdosta oli varmistunut. "Mihin tuo teidän herra Isidorinne suotta sekaantuukaan!"

Catherine ei kuullut tai ollut kuulevinaan, ja siihen keskustelu jäi.

Päivällinen syötiin kaikessa rauhassa. Pitoun mielestä ei päivällinen vielä koskaan ollut tuntunut niin pitkältä. Hänellä oli kiire päästä näyttämään itseään uudessa loistossaan, kävellen käsikoukkua neiti Catherinen kanssa. Tämä sunnuntai oli suuri päivä hänen elämässään, ja hän lupasi säilyttää heinäkuun 12 päivän muistissaan.

Kello kolmen aikaan vihdoinkin lähdettiin. Catherine oli hurmaava. Hän oli kaunis, vaaleatukkainen, mustasilmäinen tyttö, hoikka ja notkea kuin paju, joka kasvoi sen lähteen partaalla, mistä käytiin noutamassa vettä taloon. Hän oli pukeutuessaan käyttänyt sitä luontaista turhamaisuutta, jonka kautta naisen edut tulevat entistä paremmin näkyviin, ja päähine, jonka hän itse oli valmistanut, niinkuin oli Pitoulle kertonut, somisti häntä hyvin paljon.

Tanssi ei tavallisesti alkanut ennenkuin vasta kello kuuden aikaan. Neljä soittoniekkaa istui puisella lavalla ja piti huolta soitosta tässä ulkoilma-tanssisalissa, saaden palkakseen kuusi hopearahaa kustakin tanssista. Tanssin alkamista odotellen kävelivät toiset "Huokausten käytävällä", josta täti Angélique oli maininnut; toiset katselivat, miten kaupungin tai lähiseudun nuoret herrat pelasivat pallopeliä, mestari Faroletin, hänen ylhäisyytensä Orleansin herttuan ylimmäisen pallopäällikön, johtaessa leikkiä. Mestari Faroletia pidettiin oraakkelina ja hänen päätöksiään peliä, metsästystä ja korttipeliä koskevissa asioissa kuunneltiin sillä kunnioituksella, jonka ikä ja ihmisen ansiot herättävät.

Pitou ei osannut selittää siihen syytä, mutta mieluummin hän olisi jäänyt "Huokausten käytävälle". Mutta Catherine ei suinkaan ollut kaunistanut itseään pysytelläkseen tämän lehmuskujan varjossa.

Naiset ovat kuin kukkia, jotka sattuman kautta ovat puhjenneet varjopaikassa; he pyrkivät taukoamatta valoa kohden, ja keinolla millä tahansa aukenee heidän tuore ja tuoksuva kupunsa auringonpaisteessa, joka ne kuihduttaa ja kuolettaa.